kansallisia vikojamme tai viheliäisyyksiämme, sitä enemmän ne
selviävät lapsekkaan oppimattomuuden olosuhteiksi ja henkisen
kasvatuksen puutteeksi kaikkein yksinkertaisimmillakin ajattelun
aloilla. Meidän ei ole, sanon vieläkin, valitettava tässä kohden
paheellisuutta, ei itsekkyyttä, ei aivotoiminnan tylsyyttä, vaan
edessämme on tavoittamaton koulupojan huimamielisyys, joka eroaa
todellisen koulupojan huolettomuudesta vain siinä, että sitä ei pääse
parantamaan, kun se ei tunnusta mitään mestaria.
Eräs viimeisen suuren maalaajamme viehättävistä, syrjäytetyistä
tuotteista esittää omituisen sattuvan perikuvan meistä. Se on piirros
Kirkby Lonsdalen hautuumaasta, ja purosta, laaksosta, kunnaista ja
taustalla auteroittuvasta aamutaivaasta. Ja välinpitämättömänä sekä
näistä kaikista että vainajista, jotka ovat vaihtaneet nämä toisiin
laaksoihin ja toisiin taivaihin, on ryhmä koulupoikia kasannut pienet
kirjansa eräälle haudalle, paiskiakseen niitä sivuun kivillä. Siten me
leikimme niiden vainajien sanoilla, jotka tahtovat opettaa meitä, ja
huidomme niitä loitos luotamme katkeralla, huimalla tahdollamme;
vähänpä ajattelemme, että noita lehtiä, joita tuuli hajoittelee, ei ollut
läjätty vain hautakivelle, vaan vieläpä taiotun holvin sinetille —
taikka, vielä paremminkin, suuren kaupungin portille, jonka uinuvat
kuninkaat valveutuisivat meidän varallemme ja käyskentelisivät
kanssamme, jos vain tietäisimme kutsua heitä nimeltään.
Ja jos kohotammekin pääsyportin marmorilaa'an, kuinka useasti
silloinkin vain kuljeksimme noiden vanhojen kuninkaitten seassa
heidän levätessään, ja sormielemme heidän makuukauhtanoitansa ja
tunnustelemme ylväitten otsien kruunuja — ja yhäti he ovat meille
äänettömiä ja näyttävät vain pölyiseltä kuvittelukuorelta, kun me
emme tunne sitä sydämen loitsulukua, joka heidät havahduttaisi.
Mutta kerran kuullessansa sen he kavahtaisivat ylös meitä