Polku, hiekkainen tie, joka kapeimmilta kohdiltaan oli 1 jalkaa,
leveimmiltä 2 kyynärää leveä, vei ylöspäin huimaavia, käärmemäisiä
mutkia myöten, kiertäen vuorta aivan kuin rihma sokuritoppua.
Paikottain näimme kuusi kierrosta alapuolellamme. Oli niin kuuma,
että olisi voinut paistaa porsaita hiekassa. Puita ei ollut; polun
vieressä kasvoi vaan punarunkoista mansannitapensasta, joka ulottui
olkapäidemme tasalle. Aarniometsien jättiläisiä, joista Yosemite on
kuulu, kasvoi kyllä rinteillä, mutta ei niin likellä polkua, että olisimme
niistä varjoa saaneet. Väsyneet jalkamme vaativat tuon tuostakin
levähdystä ja jokaisen lorisevan lähteen luona joimme virkistystä
vanhasta sardiinilaatikosta — Yosemiten yleisimmästä juoma-
astiasta. Kerran heittäysimme ihan oikoseksemme keskelle tietä,
menehtymäisillämme kun olimme, mutta läheisimmästä käänteestä
kuuluva melu meidät kiskasi taas jalkeille. Hämmästynyt aasiparka
siellä tuijotteli meihin, kauhu lempeissä kasvoissaan; ojennetuin
kauloin kurkisteli ajajakin myttyjensä yli meitä.
Viisi tuntia kuljettuamme, pääsimme Lumitalon majataloon,
Grlacierpointin huipulle, 7,200 jalkaa meren yläpuolelle. Mikä korvaus
kärsimyksillemme! Päivänpaisteessa loistelivat vuortenhuiput ihanana
seppeleenä; ikuinen lumi niiden ohimoita vilvotteli. Ja kuinka monta
hurmaavaa eri vivahdusta noissa väreissä ympärillämme, tuolla
kirkkaissa, vaaleanruskeissa vuorivirroissa, hopeavaahtoisissa
putouksissa, tumman viheriöissä hongistoissa, vienosti vihertävissä
hedelmäpuissa! Yosemitella on oma ihanuutensa. Yksinäinen,
surumielinen ja satumainen, aivan kuin huokaus indiaanin autioista
erämaista, keskellä sivistyksen puuhaavaa arkielämää. Kaikki, mitä
Kalifornialla vielä on aarniometsäinsä runoudesta tallella, sen tapaat
Yosemitessa. Keskellä raitaisiin vaatteisiin puettuja, nykyaikaisia
matkailijoita, yli majatalon pehmeiden mattojen ja ranskalaisten
ruokien, telefoonin ja sähkölennättimen välillä puhaltelee vielä
tuulahdus siitä ajasta, jolloin puna-ihoinen kiiluvin silmin ja
hengitystään pidättäen, äänettömänä hiipi joen rantaa pitkin
vihollistansa vaanimaan; jolloin harmaa karhu möristen haki
suojapaikkaa vuorten vinkaloissa ja kotka oli lorisevien purojen
ainoana kalastajana...