kahville. Kukin sai vuoronperään mennä ottamaan voileivän ja hänen
juoma-astiansa täytettiin mustalla kahvilla. Ja tässä kylässä näin
tapauksen, jota en milloinkaan unohda. Oli levinnyt tieto siitä, että
me olimme suomalaisia vapaa-ehtoisia ja hyväsydämiset emännät
toivat meille tarjottimilla voileipäröykkiöitä. Mihin tahansa tarjotin
ilmaantui, siellä sulki sen kehäänsä nälkäisten jääkärien parvi ja
kukin heistä koetti kahmaista itselleen niin monta herkkupalaa kuin
mahdollista, huolimatta siitä, että vastikään oli järjestelmällisesti
saatu yksi voileipä mieheen. Ei tyydytty kauniisti ja vuoronperään
ottamaan, vaan riideltiin, tuupittiin, ryöstettiin toisilta ja murjottiin
kallis jumalanvilja. Joku kurotti kätensä taampaa, paiskasi sen
keskelle voileipäläjää ja kouristi sormensa, yrittäen anastaa
mahdollisimman paljon, kuten apina rusinoita ruukusta. Ja näiden
miesten joukossa oli suomalaisia ylioppilaita. Moinen menettely
hämmästytti minua siinä määrin, etten yrittänytkään tarjottimelle.
Tunsin suuttumusta ja inhoa — sillä en vielä tuntenut nälkää. En
silloin ymmärtänyt, että nämä jääkärit olivat niitä, joilla ei ollut
rahaa, jotka eivät voineet ostaa kanttiineista keksiä, omenakakkuja,
hunajaa tai muuta hyvää, vaan saivat olla tyytyväisiä, jos palkka riitti
tupakkaan.
Sitten taas marssia, tylsää, hengetöntä jalkojen siirtoa. Hartioita ei
enää pistänyt, ne olivat turtuneet ja niillä tuntui lepäävän kuin
lyijypaino. Ei enää syntynyt ajatuksia ja mielikuvia, kuten kävellessä
tavallisesti, ei jaksanut tarkata ympäristöä, ei vierustoveria. Vain
eteenpäin kohahdellen ja läähättäen, jalkansa etumiehen jälkiin
sovittaen, pää kuukassa, hien valuessa otsalta. Ja väliin soi kuin
piiskaniskut: aufbleiben, richtung! — Rivistä ei tietenkään saanut
poistua ilman lupaa; pari kertaa pysähtyi joku uupunut kasvot
vääntyneinä, jäi jälkeen, selittääkseen perässä kulkevalle upseerille
voimainsa loppuneen, mutta johtomiesten tylyjen ja ankarain sanain