— saimme sisällisen elon rikkauden,
Ja hengen maailma on meille avoinna
Ja tarjoo meille maansa, kirkkaat, valoisat,
Miss' aina kukkii, loistaa kevät ikuinen.
V. 1840 vietettiin suurenmoisesti, lukuisten ulkomaalaistenkin
vieraitten läsnäollessa, yliopistomme 200-vuotisjuhla. Juhlan
kunniaksi valmistettiin erinäisiä julkaisuja, ja silloin Stenbäckkin,
toverien kehotuksesta, ensi kerran painatti runoelmansa koottuina.
Kokoelma muodosti pienen vihkosen, ja vaikka myöhemmin uusia
painoksia toimitettaessa siihen on tullut hiukan lisää, eivät runoelmat
nytkään täytä enemmän kuin noin 11 painoarkkia, s.o. ei täyteen
180 sivua. Siitä huolimatta runokokoelma arvoltaan on verrattava
Runebergin ja Topeliuksen teoksiin, jotka täyttävät monta nidosta. —
Jo kouluaikanani muistan kuulleeni kerrottavan, että joku
saksalainen kirjallisuudentuntija (niin sanottiin, vaikka ruotsia
osaavat saksalaiset ovat harvinaisia) oli lausunut, että jos
Runebergin runoelmat pannaan toiseen vaakakuppiin ja Stenbäckin
toiseen, niin jälkimäiset huomataan yhtä painaviksi. Epäilen suuresti
jutun historiallista todenperäisyyttä, mutta jos se onkin kokonaan
keksitty, ei se sentään ole aiheettomasti syntynyt, vaan se antaa
meille syytä kysyä, mikä se tuottaa Stenbäckin runoille niin suuren
arvon, tekee ne niin painaviksi, että mainitunlaista vertailua on voitu
edes ajatella.
Vastaukseksi riittää yksi ainoa sana: tunne, taikka selvemmin
tunteen voima. Tunteessa nimittäin on runouden arvo. Miten kaikki
maailmassa ja ihmiselämässä liekään muuttuvaista, ovat kuitenkin
ihmisten tunteet, joissa kyllä ensi hetkessä luulisi kaikkein vähimmän
pysy väistä tapaavansa, eri aikakausina ja eri kansakunnissa
laadultaan pääasiassa muuttumattomia. Satojen ja tuhansien