Meeting the Standards in Using ICT for Secondary Teaching A Guide to the ITTNC Meeting the Standards Series 1st Edition Steve Kennewell

Meeting the Standards in Using ICT for Secondary Teaching A Guide to the ITTNC Meeting the Standards Series 1st Edition Steve Kennewell
Meeting the Standards in Using ICT for Secondary Teaching A Guide to the ITTNC Meeting the Standards Series 1st Edition Steve Kennewell
Meeting the Standards in Using ICT for Secondary Teaching A Guide to the ITTNC Meeting the Standards Series 1st Edition Steve Kennewell

1. Download the full version and explore a variety of ebooks
or textbooks at https://ebookultra.com
Meeting the Standards in Using ICT for Secondary
Teaching A Guide to the ITTNC Meeting the
Standards Series 1st Edition Steve Kennewell
_____ Tap the link below to start your download _____
https://ebookultra.com/download/meeting-the-standards-in-
using-ict-for-secondary-teaching-a-guide-to-the-ittnc-
meeting-the-standards-series-1st-edition-steve-kennewell/
Find ebooks or textbooks at ebookultra.com today!

2. We have selected some products that you may be interested in
Click the link to download now or visit ebookultra.com
for more options!.
A Practical Guide to Teaching ICT in the Secondary School
Routledge Teaching Guides 1st Edition Stev Kennewell
https://ebookultra.com/download/a-practical-guide-to-teaching-ict-in-
the-secondary-school-routledge-teaching-guides-1st-edition-stev-
kennewell/
Wiley The Complete Guide to Auditing Standards and Other
Professional Standards for Accountants 2008 Nick A. Dauber
https://ebookultra.com/download/wiley-the-complete-guide-to-auditing-
standards-and-other-professional-standards-for-accountants-2008-nick-
a-dauber/
The Jazz Standards A Guide to the Repertoire 1st Edition
Ted Gioia
https://ebookultra.com/download/the-jazz-standards-a-guide-to-the-
repertoire-1st-edition-ted-gioia/
Meeting Special Needs in Citzenship Meeting SEN in the
Curriculum 1st Edition Alan Combes
https://ebookultra.com/download/meeting-special-needs-in-citzenship-
meeting-sen-in-the-curriculum-1st-edition-alan-combes/

3. Building Academic Language Meeting Common Core Standards
Across Disciplines Grades 5 12 2nd Edition Jeff Zwiers
https://ebookultra.com/download/building-academic-language-meeting-
common-core-standards-across-disciplines-grades-5-12-2nd-edition-jeff-
zwiers/
The Graphic Standards Guide to Architectural Finishes
Using MASTERSPEC to Evaluate Select and Specify Materials
1st Edition Arcom
https://ebookultra.com/download/the-graphic-standards-guide-to-
architectural-finishes-using-masterspec-to-evaluate-select-and-
specify-materials-1st-edition-arcom/
E Learning Standards A Guide to Purchasing Developing and
Deploying Standards Conformant E Learning 1st Edition
Carol Fallon
https://ebookultra.com/download/e-learning-standards-a-guide-to-
purchasing-developing-and-deploying-standards-conformant-e-
learning-1st-edition-carol-fallon/
Nutrition Standards for Foods in Schools Leading the Way
Toward Healthier Youth 1st Edition Committee On Nutrition
Standards For Foods In Schools
https://ebookultra.com/download/nutrition-standards-for-foods-in-
schools-leading-the-way-toward-healthier-youth-1st-edition-committee-
on-nutrition-standards-for-foods-in-schools/
Wiley Graphic Standards Field Guide to Hardscape Landscape
Architectural Graphic Standards 1st Edition Leonard J.
Hopper
https://ebookultra.com/download/wiley-graphic-standards-field-guide-
to-hardscape-landscape-architectural-graphic-standards-1st-edition-
leonard-j-hopper/

5. Meeting the Standards in Using ICT for Secondary
Teaching A Guide to the ITTNC Meeting the Standards
Series 1st Edition Steve Kennewell Digital Instant
Download
Author(s): Steve Kennewell
ISBN(s): 9780415249874, 0415249872
Edition: 1
File Details: PDF, 3.20 MB
Year: 2004
Language: english

7. Meeting the
Standards in
Using ICT for
Secondary
Teaching
This book explains how Information and Communications Technology (ICT) has the
potential to make a real improvement to teaching and learning across the curriculum in
secondary schools. It illustrates a wide variety of ways in which ICT can be used to enhance
learning, offering a fresh burst of inspiration for the busy secondary school teacher.
The author takes a structured approach, ensuring that the reader is guided progressively
through all the material in order to achieve the required standards for achieving Qualified
Teacher Status, and also to continue their development in ICT to an advanced level.
This book usefully:
•
analyses all the common ICT tools and explains how teachers of each subject
in the National Curriculum can exploit these tools for effective learning;
•
explores how pupils learn with ICT, how their skills develop, and how these
skills can aid their learning;
•
provides a framework for planning, analysing and evaluating teaching with ICT;
•
offers a range of innovative tasks, resources and methods of assessment.
Meeting the Standards in Using ICT for Secondary Teaching represents a major step forward
in the professional literature concerning ICT in learning and teaching and will be a
must-buy textbook for student and trainee teachers, newly qualified and practising
teachers in all subjects at secondary level.
Steve Kennewell is a former secondary IT teacher and consultant and is now Lecturer
in Education at the University of Wales Swansea, running courses for specialist ICT
teachers and supporting the use of ICT in teaching secondary subjects.

8. Meeting the Standards Series
Series Editor:
Lynn D. Newton, School of Education, University of Durham, Leazes Road,
Durham, DH1 1TA
Meeting the Standards in Primary English
Eve English and John Williamson
Meeting the Standards in Primary Mathematics
Tony Brown
Meeting the Standards in Primary Science
Lynn D. Newton
Meeting the Standards in Primary ICT
Steve Higgins and Nick Packard
Meeting the Standards in Secondary English
Michael Fleming, Frank Hardman, David Stevens and John Williamson
Meeting the Standards in Secondary Mathematics
Howard Tanner and Sonia Jones
Meeting the Standards in Secondary Science
Lynn D. Newton
Meeting the Standards in Using ICT for Secondary Teaching
Steve Kennewell

9. Meeting the
Standards in
Using ICT for
Secondary
Teaching
Steve Kennewell

10. First published 2004
by RoutledgeFalmer
11 New Fetter Lane, London EC4P 4EE
Simultaneously published in the USA and Canada
by RoutledgeFalmer
29 West 35th Street, New York, NY 10001
RoutledgeFalmer is an imprint of the Taylor & Francis Group
© 2004 Steve Kennewell
All rights reserved. No part of this book may be reprinted or
reproduced or utilised in any form or by any electronic, mechanical,
or other means, now known or hereafter invented, including
photocopying and recording, or in any information storage or
retrieval system, without permission in writing from the publishers.
British Library Cataloguing in Publication Data
A catalogue record for this book is available from the British Library
Library of Congress Cataloging in Publication Data
A catalog record for this book has been requested
ISBN 0-415-24987-2
ISBN 0-203-46430-3 Master e-book ISBN
ISBN 0-203-47109-1 (Adobe eReader Format)
(Print Edition)
This edition published in the Taylor & Francis e-Library, 2004.

11. Contents
Illustrations vii
Series Editor’s Preface ix
Introduction 1
Chapter 1 ICT in secondary education 4
Chapter 2 The nature of ICT and its potential contribution
to teaching and learning 19
Chapter 3 ICT tools and concepts 29
Chapter 4 Applications of ICT in the curriculum 58
Chapter 5 How pupils learn with ICT 88
Chapter 6 ICT capability and its development 105
Chapter 7 Managing learning in the ICT classroom 119
Chapter 8 Developing pedagogy with ICT 132
Chapter 9 Preparation and evaluation of ICT resources 142
Chapter 10 Impact of ICT on assessment 160
Chapter 11 Other professional applications of ICT 172
Chapter 12 The future – developments in technology and
improvements in pedagogy 184
Appendix A Extracts relating to ICT from Qualifying to Teach:
Professional Standards for Qualified Teacher Status
and Requirements for Initial Teacher Training 195

12. Appendix B Programmes of Study for the National Curriculum
for ICT in England 198
Appendix C Suggested Answers to Tasks 201
Appendix D ICT and Subject Teaching: Self-assessment and
Record of Progress 204
Appendix E Lesson Plan Template 210
Bibliography 213
Index 219
CONTENTSvi

13. Illustrations
TABLES
1.1 Types of ICT resource 6
1.2 Extracts from Qualifying to Teach: Professional Standards for
Qualified Teacher Status and Requirements for Initial Teacher Training16
2.1 Features of ICT resources 22
3.1 Searching the Internet 44
4.1 Use of programs in English teaching 60
4.2 Use of programs in mathematics teaching 63
4.3 Use of programs in science teaching 65
4.4 Use of programs in D&T teaching 67
4.5 Use of programs in MFL teaching 69
4.6 Use of programs in geography teaching 71
4.7 Use of programs in history teaching 75
4.8 Use of programs in PE teaching 77
4.9 Use of programs in RE teaching 79
4.10 Use of programs in art teaching 81
4.11 Use of programs in music teaching 83
4.12 Use of programs in ICT teaching 85
9.1 The potential and structure for action provided by
different features of ICT 148
11.1 Data protection principles 181

14. FIGURES
1.1 Accessing views on capital punishment from the World Wide Web 7
1.2 Spreadsheet showing graph of solar system data 8
1.3 Demonstrating properties of angles on parallel lines dynamically 9
1.4 Example of contribution to Teacher Resource Exchange 11
2.1 Features of ICT which support activity 21
2.2 Modes of ICT use 25
3.1 Word processing effects – showing changes made to document 31
3.2 DTP effects 33
3.3 Multimedia presentation effects 35
3.4 Spreadsheet effects 38
3.5 Database table of imaginary criminal records, showing structure 40
3.6 Using a web editor to show links between pages 47
3.7 Graphic organiser effects 48
3.8 VLE facilities for course instructors 49
3.9 Diagram of MLE/VLE relationship 50
3.10 Interactive whiteboard system 52
3.11 Interactive whiteboard effects 53
4.1 Table and formula for linear relationship 62
4.2 Spreadsheet ‘mystery function’ task 62
4.3 Task sheet 1 73
4.4 Task sheet 2 74
5.1Do-Review-Learn-Apply cycle 95
5.2 Model for learner activity 98
5.3 TAF analysis of Internet activity 98
5.4 TAF analysis of dynamic geometry activity 99
5.5 TAF analysis of mapping activity 100
5.6 TAF analysis of database activity 100
5.7 Modes of teacher orchestration of resources 102
8.1 Teacher orchestration of features to support learning through activity 133
8.2 Adding ICT to the features and abilities 135
10.1 Cycle of assessment for learning 166
10.2 Example of pupil self-assessment 168
10.3 A matching exercise created using the Hot Potatoes system 169
ILLUSTRATIONSviii

15. Series Editor’s Preface
This book has been prepared for students training to be secondary school teachers
who face the challenge of meeting the many requirements in Information and
Communications Technology (ICT) specified in the government’s Circular 02/02,
Qualifying to Teach: Professional Standards for Qualified Teacher Status (DfES/TTA,
2002). The book forms part of a series of publications that sets out to guide trainees
on initial teacher training programmes, both primary and secondary, through the
complex package of subject requirements they will be expected to meet before they
can be awarded Qualified Teacher Status.
Why is there a need for such a series? Teaching has always been a demanding
profession, requiring of its members enthusiasm, dedication and commitment. In
addition, it is common sense that teachers need to know not only what they teach but
also how to teach it most effectively. Current trends in education highlight the raising
of standards (particularly in the areas of literacy and numeracy), the use of new
technologies across the curriculum and the development of key skills for lifelong
learning. These run the requirements of the National Curriculum, the National Strate-
gies, PSHE and Citizenship work, National Curriculum Assessment Tests (NCATs),
interim tasks, GCSE examinations, new post-16 examination structures, BTEC
qualifications. . . . The list seems endless. Such demands increase the pressure on teachers
generally and trainee teachers in particular.
At the primary school level, since the introduction of the National Curriculum
there is an even greater emphasis now than ever before on teachers’ own subject
knowledge and their ability to apply that knowledge in the classroom. Trainees have
to become Jacks and Jills of all trades – developing the competence and confidence to
plan, manage, monitor and assess all areas of the National Curriculum plus religious
education. The increasing complexity of the primary curriculum and ever more
demanding societal expectations make it very difficult for trainees and their mentors
(be they tutors in the training institutions or teachers in schools) to cover everything
that is necessary in what feels like a very short space of time. Four of the books in this

16. series are aimed specifically at the trainee primary teacher and those who are helping
to train them:
•
Meeting the Standards in ...Primary English
•
Meeting the Standards in ...Primary Mathematics
•
Meeting the Standards in ...Primary Science
•
Meeting the Standards in ...Primary Information and Communications Technology
For those training to be secondary school teachers, the pressures are just as great.
They will probably bring with them knowledge and expertise in their specialist
subject, taken to degree level at least. However, content studied to degree level in
universities is unlikely to match closely the needs of the National Curriculum. A
degree in medieval English, applied mathematics or biochemistry will not be sufficient
in itself to enable a secondary trainee to walk into a classroom of 13 or 16 year olds
and teach English, mathematics or science. Each subject at school level is likely to be
broader. For example, science must include physics, chemistry, biology, astronomy,
and aspects of geology. In addition there is the subject application – the ‘how to teach
it’ dimension. Furthermore, secondary school teachers are often expected to be able to
offer more than one subject and also use ICT across the curriculum as well as as a
subject in its own right. Thus, four of the books are aimed specifically at the second-
ary level:
•
Meeting the Standards in ...Secondary English
•
Meeting the Standards in ...Secondary Mathematics
•
Meeting the Standards in ...Secondary Science
•
Meeting the Standards in ...Secondary Information and Communications Technology
All of the books deal with the specific issues that underpin the relevant Teacher
Training Agency requirements identified in Circular 02/02. The very nature of the
subject areas covered and the teaching phases focused upon means that each book
will, of necessity, be presented in different ways. However, each will cover the
relevant areas of:
•
subject knowledge – an overview of what to teach, the key ideas under-
pinning the relevant subject knowledge that the trainees need to know and
understand in order to interpret the National Curriculum requirements for
that subject;
•
subject application – an overview of how to interpret the subject knowledge
so as to design appropriate learning experiences for pupils, organize and
manage those experiences and monitor pupils’ progress within them.
The former is not presented in the form of a textbook. There are plenty of good
quality GCSE and A-level textbooks on the market for those who feel the need to
acquire that level of knowledge. Rather, the subject knowledge is related to identifying
SERIES EDITOR’S PREFACEx

17. what is needed for the trainee to take the National Curriculum for the subject and
translate it into a meaningful package for teaching and learning. In most of the books
in the series, the latter is structured in such a way as to identify the generic skills of
planning, organizing, managing, monitoring and assessing the teaching and learning.
The content is related to the specific requirements of Circular 02/02. The trainee’s
continuing professional development needs are also considered.
The purpose of the series is to give practical guidance and support to trainee
teachers, in particular focusing on what to do and how to do it. Throughout each
book there are suggested tasks and activities that can be completed in the training
institution, in school or independently at home. They serve to elicit and support the
trainee’s development of skills, knowledge and understanding needed to become an
effective teacher.
Professor Lynn Newton
University of Durham
March 2004
SERIES EDITOR’S PREFACE xi

18. HH

19. INTRODUCTION 1
Introduction
The purpose of the book
This book is intended to provide a helpful introduction to the effective use of ICT in
teaching all the main subjects at secondary level. It goes beyond the introductory level
concerning the planning and analysis of teaching situations, and teachers already
experienced in the use of ICT in teaching will find much of value in this book.
Good teachers develop tacit knowledge from a range of experiences of using ICT
in the classroom. I have analysed a wide range of case studies of effective practice, and
attempted to abstract general principles. I have presented these, together with illustrat-
ive examples, in a way that should help new teachers to understand something of the
complex relationships involved in the effective use of ICT in teaching and learning.
Trainee teachers should be able to use this understanding in order to plan for themselves,
rather than merely copying their mentors. New teachers will still make mistakes, of
course, but the principles set out in this book provide a basis for evaluating their own
practice and discussing how to improve.
The principles, practical advice and examples of practice set out in the book
are drawn from published research and professional advice, and from observations and
reflection on many lessons which I have taught or observed. I would like to take this
opportunity to thank the many teachers and students who have given me opportunities
to observe and analyse their practice.
The field of ICT in subject teaching is still an immature one in educational
research and, furthermore, many of the relevant published studies are subject
specific in nature. Consequently, I have often drawn on general principles of effect-
ive teaching together with anecdotal evidence about ICT’s impact in order to make
tentative generalisations. Nevertheless, I hope that the ideas and suggestions provided
will guide readers in the planning, implementation and evaluation of lessons that
are rewarding for themselves and their pupils, and towards other effective profes-
sional activities.

20. INTRODUCTION2
The illustrative examples of ICT in practice draw on published sources as far as
possible, so that readers can follow them up in greater detail and investigate the
specialist subject issues that I have glossed over. I have provided references which are
designed to be accessible and helpful, although they may not be primary sources. The
examples do not always showcase the newest technology, because I have focused on
applications for which the pedagogical value is well established and clearly analysed.
I have selected material so as to represent a wide range of different ICT resources
and teaching approaches, and they do not necessarily represent the best possible use
in particular subjects. The scope of the book is not designed to be comprehensive
concerning the teaching of particular subjects, but it fully covers the current standards
for QTS relating to ICT in England, as well as the previous, more detailed specifica-
tion (4/98 Annex B). Indeed, it goes well beyond the 1998 standards, in order to
reflect the higher expectations of the use of ICT which comes with the increase in
school resources and in trainee teachers’ ICT skills since that time.
There is no reference in the book to particular brands of hardware or software, and
no step-by-step instructions on how to carry out particular techniques. Such material
can easily be found elsewhere in a form which is regularly updated and tailored for
different brands of software and hardware. Furthermore, I have not attempted to include
details of basic concepts and skills of operating PCs and networks such as logging on,
file management and window manipulation, as I assume that readers can easily access
these ideas from other sources.
How to use the book
The book is structured so as to parallel the way in which your skills in ICT for subject
teaching should develop in most courses of initial teacher training. Chapters 1, 2 and
3 provide an introduction to the field and help you to develop your own knowledge,
skills and understanding in ICT. Chapters 4, 5 and 6 are concerned with observation
and analysis of the use of ICT in subject teaching. Chapters 7, 8 and 9 are concerned
with applying ICT effectively in practical teaching. Chapters 10, 11 and 12 take you
further into wider professional issues concerning ICT in teaching. A series of tasks are
included for you to try.
This book is not intended to be read from cover to cover. It is designed to build
your abilities progressively, however, and material in later chapters will refer to
ideas and examples introduced earlier. Whilst you may wish to read chapters out of
sequence in order to match the content of your course and the expectations of your
tutors/mentors, it is important to follow any cross-references in order to make the
most of the book.
Much of the content may be covered within your institution’s course, and the book
should be used to complement the practical experiences you will gain. It will help
you to reflect on your experiences, consolidate your understanding and broaden your
range of ideas. The book will have value for reference on particular topics, and it will
be useful to skim the book quickly in order to pick out sections which you need to
supplement your course provision. The examples provided are all designed to be well

21. Exploring the Variety of Random
Documents with Different Content

22. elämisen alkuun, tuli rutto ja vei puolet kaupungin asukkaista ja
niiden joukossa oli minun ensimäinen vaimoni. Kahdeksantoista
vuotta sitten, Maunu-piispan aikana, meni taloni samoinkuin suurin
osa kaupunkia taas tuhkaksi ja kun uusi talo oli saatu pystyyn, sai
vanhin poikani surmansa Viipurin pamauksessa. Ja nyt vanhoilla
päivillään piti nähdä vielä tämä kaikista kauhein hävitys. Kuningas,
kuningas pitäisi olla, joka rauhan maahan turvaisi.
(Kyösti Vilkuna: Aikakausien vaihteessa.)

23. OTTO RUD.
Otto Rud läksi pyhälle maalle omantunnon tuskissaan, kun
yöllä hän myrskyssä kulki näki ritarin rinnallaan.
    Pääkalloinen kypärä päässä
    ja silmikko silmillään
    mies mustaan viittaan kätki
    kaksteräisen miekkansa pään.
    — "Otto Rud, mitä oot sinä tehnyt,
    kätes vieläkin verinen lie?
    Olet tehnyt kuolemansynnin,
    nyt on eessäsi kuoleman tie!"
    — "Minut pyhäksi ritariksi
    sä miekallas olkaani lyö,
    ma kadun, ma kidun, ma kuihdun,
    suo anteeksi hirveä työ!"
    — "Oman henkesi lunnailla yksin
    voit syntisi sovittaa,
    etkö tunne jo seuralaistas,
    tunne kuningas kuolemaa!

24.     Nyt polvistu hautasi viereen,
    nyt tulee se ikuinen yö,
    nyt rosvoretkesi päättyy,
    sun ritariks miekkani lyö!"
    Pois kuolema silmikon siirsi,
    Otto Rud näki näkyjään,
    näki ryöstetyn kirkon ja kullat,
    näki välkkyvän miekan pään…
Ei nähnyt hän pyhää hautaa, jota toivoi hän matkallaan,
vain aution hautansa aukon sen näki hän kuollessaan.
(Larin Kyösti.)

25. HAUTASAARESSA.
Tasaista perälaitaista purjehti Arvid Kurjen suuri, korkea piispanlaiva
eräänä pilvipoutaisena heinäkuun aamuna Pohjanlahden selkää
luoteeseen päin. Hämäränä viivana häämöittivät kaukaa idästä
Pohjanmaan eteläisen rannikon ulommaiset riutat, muuten suli veden
ja taivaan harmaja joka taholla katkeamatta yhteen. Ei luotoa
merellä, ei purjetta näkyvissä. Ainoastaan kalalokit soutelivat laivan
ympärillä sulavin kaarin, pujahtaen joskus purjeidenkin lomitse;
mutta silloin ne aina säikähtäneinä kaikkosivat loitommalle, — ne
olivat nähneet miehen, tähystäjän, siellä ylhäällä keskimastossa.
Lokkien lentoa katselivat korkean peräkajuutan eli "komppanian"
kupeelta ystävykset Silta ja Pietari Särkilahti, jotka tapansa mukaan
muita varhemmin aamulla olivat liikkeellä. Sitä tehdessään he
matkansa määrästä harvakseen haastelivat.
— Liian katkeraa on, — puheli Pietari — jos meidät, jotka
palasimme kotiin vaikuttamaan oman kansamme keskuudessa, nyt
kaiken lisäksi viedään meren yli Ruotsiin.
— Mikäpä tässä muu päätynee neuvoksi, vastasi Silta
alistuvampana. — Meitähän on nyt täällä kohta kaksi kuukautta

26. ajettu takaa kuin metsän hirviä.
— Ja siihen on mennyt kallis kesämme!
Se oli tosiaankin ollut piispalle ja hänen seurueelleen kärsimysten
kesä. Raumalle väsyneenä saavuttuaan oli piispaa kohdannut tieto,
että Norbyn kaapparit olivat hänen kintereillään. Ratsain oli
piispansaattueen sen vuoksi täytynyt jatkaa matkaansa
pohjoisemmas, ja se oli joksikin ajaksi asettunut Kokemäen vanhaan
kuninkaankartanoon, joka oli entisiltä ajoilta auttavasti linnoitettu.
Mutta liian vähän oli piispalla aseväkeä sitäkin puolustaakseen ja kun
juuttien partiojoukko ja rupesi linnan ympärillä parveilemaan, oli
hänen seurueineen täytynyt taas väistyä niiden edestä. He olivat
samonneet halki tiettömäin salojen ja ryöstettyjen kylien, missä
tuskin ruokaa saatiin ihmisille tai hevosille. Raastettu rahvas valitti
haikeasti, että kun juuttijoukko tulee tupaan, niin se ensiksi juo
oluen tynnyristä ja täyttää sitten tynnyrit talojen voivaroilla sekä vie
ne mennessään laivoihinsa. Ja ylpeä piispavanhus sai tällä retkellään
vielä lukea kirkkojen oville naulattuna paavin painetun
pannajulistuksen itseään vastaan, — hänet, samoinkuin Ruotsin
muut hiipankantajat, oli näet julistettu kirkonkiroukseen syystä, että
he pari vuotta sitten olivat virasta erottaneet isänmaataan vastaan
vehkeilevän arkkipiispan, Kustaa Trollen, joka oli Kristian kuninkaan
ja paavin yhteinen suosikki. Näitä pannaanjulistuksia nyt kirkonoville
naulasivat raa'at, ryöstelevät tanskalaiset merimiehet ja
palkkasoturit.
Vihdoin oli Arvid saanut Anolaan, jossa hän muutamia päiviä oli
lymynnyt sukulaistensa, Laukon Kurkien, luona, viestin, että hänen
laivansa määräpäivänä odottaa häntä Ulvilassa, ja tässä virkeässä
kauppakylässä hän lopulta tapasikin kaivatun, kalliita aarteita

27. kuljettavan aluksensa. Kiireellä oli sieltä merelle lähdetty, sillä Sören
Norbyn laivoja saatettiin odottaa joka hetki väylänsuulle. Tämä
kesytön, rohkea merisankari, joka aina ilmestyi sinne, mihin häntä
vähimmin toivottiin ja joka tuntui olevan yhtaikaa monessa paikassa,
hän oli jo Suomenkin saaristoväkeen ajanut niin kaamean pelon, että
se uskoi hänen paholaisen taikavoimalla liikkuvan.
Mutta onnellisesti oli piispan nopeakulkuinen laiva toki edellisenä
iltana päässyt Reposaaren ohitse ja se purjehti nyt vapaana väljiä
vesiä. Pitkistä ajoista oli siten piispakin saattanut täysin turvallisesti
nukkua yönsä ja hänen seurueensakin viipyi nyt pitkään kannen alle
laitetuilla yötiloillaan.
— Muut kaikki iloitsevat siitä, että ollaan kulkemassa Ruotsiin,
Kustaa Vaasan turviin, virkkoi Silta hetkisen kuluttua. — Siellä on jo
maa tanskalaisista puhdistettu ja uusi aika koittanut.
— Mutta hyljättäisiinkö siis tämä kotoinen kolkka? — ei, sitä ei toki
Kurkikaan toivone, huudahti Särkilahti. — Ja meille juuri tämä maa
uskottiin työmaaksi; meidän oli tuotava uusi aika Suomeenkin.
— Niin oli aikomus, mutta tiedäthän: me seuraamme nyt joukkoa!
— Kuinka pitkälle, — ah, me olemme kuin vangit…!
Aamun edetessä rupesi toki vähitellen laivan uumenista
nousemaan pienin parvin esille pappeja ja naisia, niin että he ennen
pitkää melkein täyttivät aluksen avaran kannen. Piispan seurue oli
näet tällä pakomatkalla vielä melkoisesti kasvanutkin, sillä monen
aateliskartanon rouvat ja neitoset olivat niistä pitäjistä, joissa juutit
riehuivat, liittyneet pakojoukkoon. — Niinpä oli Anolasta, jonka Knut-
isäntä aseväkineen oli rientänyt yhtymään Flemingien joukkoon,

28. Arvid Kurjen sisar tyttärineen paennut piispanlaivaan. Juuri sitä
pientä ryhmää, jossa Elina-rouva ja Brita-neito, levon jälkeen iloisina
ja verevinä, nyt liikkuivat, tarkkasivat perässä seisovain nuorten
pappien katseet. Sillä he näkivät heikon toverinsa, Mikael
Karpalaisen, taas lähentelevän tuota hänelle vaarallista seuraa.
— Katso, — kuiskasi Silta, — katso, miten mies tähystelee selälle
ja laineisiin, mutta kuitenkin hänen silmänsä, ikäänkuin itseltään
varkain, yhtämittaa singahtelevat neitoseen päin.
— Mikko-veljemme luonne soveltuu huonosti
naimattomuussääntöön, vastasi Särkilahti säälien. — Liekki vetää
kärpäsparkaa!
— Ja neiden katse kertoo, että hän sen huomaa ja että se on
hänelle mieluisata.
— Mutta sangen herttaista on oikeastaan tuo nuorten leikki.
— Katso, liekki jo nykäsi…!
Nuori, haavesilmäinen pappi oli, ohjattuaan jo askeleensa pois
keulaan päin, taas kääntynyt ympäri ja siinä hän nyt seisoi maston
luona Laukon naisia haastattamassa. Molemmilla nuorilla oli
huulillaan hymy ja poskillaan kaunis puna, kun he kaiteeseen
nojaten toisilleen lokkien lentoa näyttelivät.
— Anolasta asti on Mikko kuitenkin taas urheasti taistellut, sen
olen nähnyt, kertoi Silta kajutan kupeella. — Väliin hän taipaleellakin
kuin pistettynä ratsasti syrjään, milloin tunsi joutuneensa liian lähelle
Kurjen väkeä, ja majapaikoissa olen hänet usein polviltaan

29. tavannut… Mutta nyt on taas kaikki hukassa, nyt en mene
takuuseen, ettei Mikko uudelleen uhkaa heittää pois kauhtanaansa.
Pietari Särkilahti katseli kauan ääneti tuota nuorten ilmeistä
lämpenemistä ja hänen leveältä leuvaltaan rupesivat kasvolihakset
pingoittumaan, niinkuin aina, milloin hänessä voimakkaat mielikuvat
syntyivät. Kaunis on tuo nuorten lempi, raitis ja puhdas kuin meren
laine, — miksi sen pitää olla toivottoman? Niin kysyi hän itseltään. Ja
siitä kysymyksestä lähtivät hänen vilkkaassa mielessään taas uudet
mietteet puhkeamaan. Sillan huomioihin hän ei mitään vastannut,
mutta kun Jaakko Kurki samassa astui ulos "komppaniasta", jossa
hänellä enonsa kanssa oli ollut makuutilansa, käveli Pietari kohta
tämän rotevan ystävänsä luo. Hän viittasi kaiteen vieressä seisovaan
ryhmään ja uudisti Jaakolle ääneensä äsken itselleen tekemänsä
kysymyksen. Ja kun Jaakko vain hymähti noille kainoille kuhertaville,
virkahti Pietari:
— Mitähän jos lemmensairas veljemme pappiudestaan huolimatta
menisikin avioon!
Nuori Kurki vastasi hilpeästi:
— Niin, jos Wittenbergissä oltaisiin, niin me varmaankin noista
merkeistä päättäen pian olisimme Mikon kanssa langokset.
— Mutta miksei täällä? kysyi Pietari terävämmin.
— Sinä tarkoitat…? — Hilpeys kaikkosi vähitellen Jaakko Kurjen
mustista silmistä, joiden katse rupesi värähtelemään. Mutta Pietari
vastasi:

30. — Tarkoitan, että astuisimme rohkean askeleen, jolla oppimme
elämään soveltaisimme. Sellaista opetusta meille Luther aina
suositteli… Mutta nyt on kysymyksessä ylhäinen neito, sisaresi…
Nuori, harteikas pappispukuinen ylimys seisoi kauan kuin
kivettyneenä tuijottaen harmajaan avaruuteen, jossa pilvet vähitellen
tuulen ajelemina ohenivat. Hänessä murtelivat omaksumansa
uudistusaatteet ankarasti voimiaan perinnäisiä ennakkoluuloja
vastaan, hänen innostuksensa kirkonreformiin painiskeli sen
kunnioituksen kanssa, jota hän tunsi olevansa velkaa suvulleen ja
ennen kaikkea piispa-enolleen, isänsä sijaiselle. Pietarin kysymys
tupsahti häntä vastaan niin äkkiä, että se ensi hetkellä hänestä
tuntui aivan mahdottomalta, — hänen sisarensako, Kurjen ylpeää
sukua, antautuisi asemaan, jota yleisesti ja syvästi halveksuttaisiin!
Mutta tämän tunteensa oivalsi hän samassa heikkoudeksi. Pietarin
sanat olivat johdonmukaiset ja terävät ja tuo hänen edessään,
kaiteen luona, kuiskaileva nuori pari, se oli vakuuttava.
— Sisareni on nuori, hän ei uhraustaan ymmärtäisi, puhui hän
hiljaa, kuin itsekseen perustellakseen tuota mahdottomuutta. Itse
hän kuitenkin tuokion kuluttua kumosikin tuon väitteensä: — Mutta
jos hän Mikkoa rakastaa, niin hän voi murtaa tavan ja suvun kahleet.
Hänessäkin on Kurjen verta…
Mikko Karpalainen oli sillävälin huomannut, että hänen toverinsa
häntä tarkastivat; samassa hetkessä oli hänelle selvinnyt, kuinka hän
jälleen oli kulkemassa kuilun partaalla. Kalveten ja ikäänkuin
kokoonpainuen pakeni hän äkkiä keskikannelta ja hiipi kauas
keulapurjeen taa, taasen itsensä kanssa vaikeita käräjiä käymään.
Mutta Jaakko viittasi sisarensa luokseen ja virkkoi, punastuvaa
neitosta tiukasti silmiin katsoen:

31. — Sinä pidät toveristani… ei, en sinua siitä moiti! Mutta kuule,
Brita, jos sinua Mikko omakseen pyytäisi, uskaltaisitko hänelle
mennä?
Tyttö säpsähti, tuo kysymys sisälsi jotakin, jota hän ei ollut
koskaan ajatellut… ehkä oli hänen mieltymyksensä aivan
sopimatonta! Ujostellen hän senvuoksi änkytti:
— Mutta hänhän on pappi…
— Juuri siksi kysyn: Uskaltaisitko? Kuten olen sinulle kertonut,
ovat Saksassa jo monet toverimme naimisissa, monet ylhäisetkin
naiset ovat papeille ruvenneet vihityiksi vaimoiksi, — täälläkin
tahdomme kumota vanhat, nurjat käsitykset. Tuo liittonne ei siis
ehkä olisi mahdoton — uskaltaisitko?
— Sehän ei riipu minusta, vastasi tyttö nyt käsittävämpänä, mutta
hänen silmänsä katsoivat jo kirkkaan terävinä. — Tiedäthän, eno…
— Tiedän. Mutta jos se sinusta riippuisi, niin uskaltaisit, —
arvasinhan sen, pikku, urhea siskoni!
Tyttö kiirehti ujona pois, rukousnauhaansa turvautuen. Mutta
nuoret papit seisoivat vakavina vastakkain ja lukivat toistensa
silmistä yhteisen alakuloisen mietelmän. Joka askeleella kohtasi
heidän pienintäkin alote-aijettaan heti sama mahtava este:
Hievahtamaton, voittamaton Kurki-piispa ja hänen sieluja kahlehtiva
valtansa…!
Jo astui vihdoin piispakin kannelle ja kävi pitämään
aamumessuaan, jota hän ei matkoillaankaan laiminlyönyt. Sen
suoritettuaan asteli hän reippaana, terveennäköisenä seurueensa

32. joukossa, tervehtien ryhmää toisensa perästä ja tarinoiden sekä
pappien että maallikkojen kanssa iloisempana kuin pitkiin aikoihin.
Olihan hän nyt muhkeassa laivassaan kalliiden aarteidensa luona ja
lähimpäinsä ympäröimänä, eikä vihollista kuulunut. Taas kajasti
maailma hänelle kirkastuvana, niinkuin se kesäinen päivä, joka juuri
pilvien takaa pilkisti esille.
Hetken kannella käveltyään pysähtyi kankealiikkeinen piispa
perämiestä varten rakennetulle kohokkeelle ja katseli siitä, miten
laiva halkoi loivia laineita, aina yhtä oikoseen länsipohjaa kohden.
Syrjemmässä saksanmaisterit yhä kuiskaillen keskustelivat. Jaakko
kertoi enonsa aikovan, vihollislaivat eksytettyään, lähteä Kustaa
Vaasalta pyytämään apua juuttien karkoittamiseksi Suomesta. Mutta
siitä avusta ei ollut nyt valitettavasti suuria toiveita, uudella
valtionhoitajalla, jonka vielä oli turvauduttava rahvaanjoukkoihin, oli
Ruotsissa liian monet raudat tulessa.
— Miksemme hae apua oman maamme rahvaalta? kysäsi Pietari
äkkiä.
— Siitäkin puhuimme enon kanssa, kertoi Jaakko. — Ehdotin, että
kääntyisimme Pohjanmaan ripeän kansan puoleen, nostattaisimme
sen miehet aseisiin ja sitten rientäisimme kuin ristijoukon voimalla
vapauttamaan kotimaamme.
— Entä ukko? uteli Pietari.
— Tuumani miellytti häntä aluksi, mutta sitten hän lausui: Se on
unelma; talonpoikia et saa täällä liikkeelle, heille on yhdentekevää,
kuka heitä raastaa, ruotsalainenko vai tanskalainen…

33. — Siinä on totuutta, myönsi Pietari. — Liian usein on täällä vieras
esivalta vaihdellut ja aina se on talonpoikia kiskonut. Mutta sittenkin!
Jos enosi luottaisi itseensä, jos hän, piispa, astuisi itse kansansa
eteen ja haastaisi sitä nousemaan sortajia vastaan…
— Ehkäpä hän vielä astuukin. Katso!
Arvid Kurki oli kauan seisonut perämiehen vieressä ääneti
tähystellen kirkastuvaa taivaanrantaa. Sillävälin oli vähitellen oikealta
kädeltä kasvanut merestä esille suurenlainen, vihanta saari, jota
laiva lähestymistään lähestyi, vaikka sen suunta jätti saaren
selänpuolelta sivulle. Tuohon rannikkoon, josta merenpoimuttamat
hiekkasärkät ja käppyrät männyt jo erottautuivat, kiintyi piispan
huomio yhä terävämmin, se näytti häntä ikäänkuin puoleensa
houkuttelevan. Ja juuri kun laiva saapui saaren kohdalle, kääntyi
piispa yht'äkkiä ruorimiehen puoleen, kysyen:
— Onko suojattua satamaa tuossa saaressa?
— On, kaakon rannalla on syvä poukama, vastasi perämies.
Piispa silmäili tuokion ikäänkuin kaiken varalta ympärilleen.
Vieläkään ei purjetta näkynyt millään taholla, taivas oli sees ja
tuuli tyyntyi…
— Lasketaan siihen poukamaan, virkkoi hän yhtäkkiä
perämiehelle. —
Käydään maissa pitämässä ainakin päivämessu…
Laivan suunnan nopean käännöksen olivat nuoret papit ilokseen
huomanneet, ja he katselivat nyt mielenkiinnolla, miten piispanalus,
saaren eteläisen kärjen kierrettyään, laski korkearantaiseen lahteen,

34. johon ankkuri upotettiin. Koko seurueeseen tämä matkan keskeytys
vaikutti virkistävästi; ketterinä kaikki papit ja maallikot soutivat
laivasta lahden suviselle rannalle, jossa kypsät mansikat punersivat
ja vehmas, kukkainen nurmi kutsui lepäämään tummalehtisten
tuomien siimekseen.
Tässä saaressa selällisessä, jossa ei ollut asukkaita — ainoastaan
muutamia Närpiön rannikon kalavenheitä saapui sinne saunalleen
pyyntimatkalta — ja jonka suviselle rinteelle telttoja pystytettiin, piti
piispa sen päivän messut ja vielä seuraavankin, ja koko
pakolaisseurue lepäili nautinnolla siellä kesäisen luonnon helmassa.
Vartijat tähystelivät lakkaamatta kukkulan laelta, mutta
vihollispurjeita ei näkynyt. Ja lepäilevissä ryhmissä rupesi viriämään
toivo, että kentiespä ei ole tarvis enää pakoretkeä jatkaakaan, ehkä
on juutti jo juoniinsa väsynyt. Ja toisissa orasti siitä toivo: ehkä nyt
jäädäänkin kotimaan rannikolle!
Mutta nuo herttaiset sydänkesän päivät eivät tuossa piiloilevassa
kirkollisessa yhteiskunnassa sittenkään päässeet sorasoinnutta
kulumaan. Jo pitkin matkaa oli vanhempain kuoripappien ja
kanunkien joukossa kytenyt kaunaa noita ulkomailta palanneita
maistereita kohtaan, jotka pysyttelivät muista erillään ja joita heidän
mielestään piispa liian lempeästi kohteli, vaikka he ujostelematta
arvostelivat pyhää kirkkoa ja uhkasivat uhmailla itse kanoonista lakia
vastaan. Välit olivat kankeat, katseet karsaat. Ja niin se sorahti…
Mikko Karpalainen oli siihen syypää. Hänelle kävi taistelunsa
ylivoimaiseksi.
Rehellisesti oli hän täällä leposaaressakin kamppaillut. Oli paennut
yksinäiseen notkoon aina, kun tunsi tunteensa lämpenevän ja
pitkään oli hän telttarannalle pystytetyn alttarin luona rukoillut

35. mieleensä lujuutta. Mutta usein veivät hänet askeleensa alttarin
äärestä suoraan sen hempeän neitosen luo, jonka katse jo kaukaa
hänet kiehtoi. Niin kävi kolmantenakin saaressa vietetyistä päivistä.
Kaikista hyvistä päätöksistään huolimatta käveli Mikko taas Britan
kanssa kahden pitkin lämpöistä hiekkarantaa, istui hänen rinnallaan
kanervamättäällä ja — jo poimikin mansikan neitosen huulilta.
Tuokion lepäsi pehmyt poski hänen poskeaan vastaan…
Tuokion vain, mutta sen näkivät vaanivat kanungit. Veivät sanan
telttarannalle ja Kurki-piispalle ja hetken kuluttua kutsui piispa tuon
säätynsä ja valansa unhottaneen papin puheilleen.
Raskain mielin, suru sydämmessään, seisoivat siinä rinteellä nyt
toiset toverukset ystävänsä onnettomuudesta keskustellen.
Pilkkaajat olivat saaneet syytä heidän yhteistä, suurta asiaansa
halventaakseen ja he tunsivat nyt itsensäkin heikoiksi sitä
edustamaan, — ehkä arvottomiksikin! Näin Silta heidän mielialansa
tulkitsi ja katkerina toiset kaikki häntä vaitiollen kuuntelivat.
Mutta jo tuokion kuluttua väitti Pietari vastaan:
— Ei, Mikko on puhtaampi kuin noista toisista yksikään. Meidän
täytyy vain särkeä tuo vanha valhe!
— Särkeä, miten? epäili Silta.
— Meidän olisi pitänyt jo heti, ennenkuin kotimaahamme
palasimme, esimerkillämme kumota koko paavillinen
naimattomuushoure, pahoitteli Särkilahti. — Olimme arkoja, — nyt
on se askel astuttava. Piispalle on puhuttava totuus koristelematta!

36. Kalpeana seisoi Jaakko Kurki toveriensa keskellä oivaltaen, että
raskas velvollisuus nyt kohdistuu juuri häneen. Hän tunsi piispan
ennakkoluulot liian hyvin, mutta ymmärsi samalla, että kerran on se
askel kuitenkin astuttava. Vihdoin hän suoraksi ojentautuen virkkoi:
— Menen enoni luo…
Päättäväisin askelin käveli hän kentän poikki piispantelttaan,
pyytäen saada puhua sisarensa ja ystävänsä puolesta.
Arvid Kurki seisoi siellä kylmänä, mahtavana kirkkoruhtinaana,
jonka ensimäinen tehtävä oli ylläpitää kirkkonsa arvoa ja omaansa,
ja jota ei mikään vastoinkäyminen ollut masentanut eikä mikään
heimolaistunne heikontanut. Koko piispallisella ankaruudellaan
kuulusteli hän rikoksensa tunnosta aivan lamaannuksiin painunutta
hentoa pappia ja virkkoi tylysti kutsumatta saapuneelle
sisarenpojalleen:
— Tämä on vakava asia, Jaakko, miksi siihen sinä sekaannut? Mitä
tahdot?
Nuori Kurki ei voinut estää ääntään vapisemasta pyytäessään
ankaralta enoltaan:
— Isä, anna noiden nuorten päästä onnellisiksi, laske heidät
avioliittoon, sillä he rakastavat toisiaan.
Piispa repäsi korkealle tuuheat kulmakarvansa ja astui lähemmäs,
ikäänkuin oikein kuullakseen.
— Houritko, Jaakko, tehtäisiinkö Brita Kurjesta jalkavaimo? Taikka
miten naimisiin papin kanssa?

37. Hänen sisarenpoikansa vastasi jo rohkeammalla, kirkkaalla
äänellä:
— Ihmisten on säännös eikä Jumalan se, ettei pappi saa ottaa
aviokseen vaimoa, jota rakastaa. Salli sisareni mennä naimisiin
Mikael Karpalaisen kanssa ja siunaa itse heidän liittonsa!
Piispa unohti nyt syrjään kuritettavanaan olevan syntisen ja iski
uhkaavan vihansa vasamat yksinomaan kasvattiinsa:
— Tämäkö siis on sinun puhdistettua oppiasi, Jaakko, tämä
lihanhimojen evankeliumi! Sitäkö myrkkyä siellä ulkona sieluusi imit?
Älä puhukaan sisaresi puolesta, hän on sinun rinnallasi puhdas…
— Puhdas hän on, mutta hän suostuu, jos saa sinulta siunauksen.
— Mitä, saastutitteko jo lapsenkin mielen! — Piispa oli tuokion
melkein neuvoton, pyörähti punoittavana Mikkoon päin, mutta
pysähtyi taas Jaakon eteen, puhuen kumealla äänellä: — Sinä,
Jaakko Kurki, jota työni arvokkaaksi jatkajaksi kasvatin, sinä vaadit
siis minua, piispaa, häpäisemään pyhän virkani ja pukuni ja sukuni
kunnian…!
Vielä yritti nuorukainen puhuttelemaan piispa-enoaan, yritti
lämmöllä ja taivuttavasti. Mutta Arvid Kurki ei häntä enää kuunnellut.
Hän astui kylmänä teltan ovelle ja lausui käskijän varmalla äänellä:
— Seuratkaa minua!
Siellä ulkona seisoi koko matkue eri ryhmissä odottaen piispan
ratkaisevaa rangaistusta. Hänen syväjuovaisiksi jäykistyneet
kasvonpiirteensä osottivatkin, että hän nyt oli päättänyt yhdellä
syvällä iskulla katkaista viisastelevain maisterien epäterveet

38. opinhaaveet. Tummahko puna varjosti hänen otsansa ja hänen
äänensä oli ankaran kirkonpäämiehen, kun hän nyt kutsui äitinsä
syliin vaipuneen Britan eteensä. Ja kun Elina-rouva itkien saattoi
vavahtavan lapsen hänen luokseen, puhui piispa kolkosti ensin
sisarelleen:
— Näen, Elina, että kirous vieläkin seuraa Kurjen sukua. Mutta
meidän on katkaistava siltä kärki, kuinka raskaan uhrin pyhä äiti
meiltä vaatineekin. Brita, kirkon rutsa ei saa koskaan sukuamme
häväistä! Nuoruutesi syntiä saat, tyttäreni, tutkia jälelläolevan ikäsi
Naantalissa, pyhä Birgitta siellä sielusi puhdistakoon…!
Jo laskivat kaikki ympärilläseisovat katseensa alas vallan
hytkähtäen, — näin kovaa kuritusta he eivät toki olleet odottaneet.
Mutta piispa kääntyi Karpalaisen puoleen:
— Ja sinä, Mikael, käsität itse, missä sinun on katumuksesi
tehtävä; sieltä ei sinun olisi koskaan ollut poistuttava. Mutta
sovitusta hakiessasi älä lue itsellesi lievennykseksi sitä, että olet
kerettiläisopein eksytetty, sillä avoimin silmin olet niiden riettauteen
antautunut…
Mikon kasvoja ei se tuomio väräyttänytkään, hän näytti itse jo
ennakolta tuomionsa langettaneen. Mutta säälillä katselivat kaikki
kalpeaa impeä, joka siinä äitiinsä nojaten seisoi vavisten kuin
haavoitettu karitsa, vielä täysin ymmärtämättä, mitä hänelle oli
tapahtunut ja miksi hänen nuoren elämänsä kukka oli katkaistu.
Brita ei saanut vielä kyyneltä silmästään, mutta äiti itki ääneensä.
Hänelle nyt piispa puhui:
— Kaltoin kasvatit tyttäresi, saata hänet nyt sinne, missä pestään
pois sydämmien tahrat.

39. Piispan silmissä leimahteli jo valtoinaan Kurkien kiihko. Mutta
nuoressa Jaakossa oli samaa tulista verta; hänen sisartaan säälivä ja
tuskasta pakahtuva sydämmensä oli halkeamaisillaan, hän ei voinut
sitä enää salvata, vaan kävi katkonaisesti puhumaan:
— Isä, sisareni ei ole sukuamme tahrannut, eihän puhdas lempi
voi olla rikosta… isä, ei lemmityn virka eikä puku sitä siksi muuta.
Mutta rikosta on sulkea nuori elämä tekopyhyyden uhriksi luostariin,
joka juuri on tahrain paikka…
Piispan, joka jo oli luullut ankaran tehtävänsä suorittaneensa,
mutta jonka silmästä ei hehku vielä ollut sammunut, sytytti uuteen
kiihkoon tämä lemmikkipoikansa uusi kapina. Hän tunsi niiden
ohjasten, joilla hän aina itseään hillitsi, häipyvän käsistään, mutta ei
sitä tahtonut näyttää.
— Vaikene, onneton! huudahti hän. — Pitääkö sinun vielä
turmiotamme lisätä häpäisemällä pyhää kirkkoa ja kapinoimalla
minua, piispaasi, vastaan…
Mutta nuori Kurki oli jo ehtinyt saada itselleen aseman selväksi ja
virkkoi tyynemmin:
— Eno, minä näen, että tiemme ovat eronneet.
— Eivät ole, eivätkä ne eroa! jyrisi Arvid Kurki. — Surunikaan ei
saa minua estää ojentamasta sinut pois saastaisen kerettiläisyyden
tieltä. Sinä seuraat minua ja alistut!
— Tiemme ovat kuitenkin jo eronneet…
Mutta piispa ei sitä myöntänyt ja hän tahtoi sen heti osoittaa koko
seurueelle. Rantaan kääntyen kutsui hän sieltä henkivartijansa

40. lähemmäs ja käski dekanon, mestari Konradin, heidän avulla saattaa
Jaakon laivaan ja sulkea hänet siellä yksinäiseen koppiin. Ja tuntien
kiihtyneensä liiaksi hän ikäänkuin tekoaan puolustaen puhui:
— En voi sallia pimeydenruhtinaan hajoitustyötä edessäni
harjoitettavan, en, vaikka läheisimpäni sen tekisi. Minun on
vastattava kirkkoni eheydestä.
Esimiestään totellen läksi Konrad saattamaan rantaan Jaakkoa,
joka enonsa ankaruuden iskemänä häntä seurasi kuin hetkeksi
turtuneena. Hiiskahdustakaan ei kuulunut koko telttamäeltä,
pelästyneet naiset pidättivät hengitystään, ja pappien musta
rintamakin seurasi kauhua kertovin katsein tuota tapausten nopeaa,
terävää kärjistymistä. Sen äänettömyyden keskestä astui nyt esille
Pietari Särkilahti, joka ei enää voinut syrjässä pysyä, ja virkkoi
varmalla äänellä:
— Sulje, piispa, meidät koppeihin kaikki, jotka olemme Raamatun
puhtaan opin omaksuneet, ja sulje kaikki nekin, jotka sen edelleen
tulevat tekemään. Mutta totuutta et voi kahlehtia, sen ääni on sitä
kovemmin Suomessakin kaikuva…
Kiihtynyt piispa yritti vastaamaan uhmailijalle. Mutta Jaakko Kurki,
jonka rinnassa hetkeksi tukehtunut tuli taas leimahti, pysähtyi äkkiä
rinteelle, riuhtausi dekanon kädestä irti, hyppäsi kivelle ja huusi kuin
julistaen:
— Se on kaikuva jo tältä paikalta! Tietäkööt sen kaikki: Paavillinen
kirkko on mätä perustuksiaan myöten; se, mitä se teennäisen
ankaruutensa alle peittelee ja mitä se suojelee aseilla ja kahleilla, se
on petosta…

41. Kätensä ojentaen viittasi piispa vihaisesti henkivartijoilleen, jotka
nyt kävivät repimään riehahtanutta pappia kiveltä alas. Voimakas
nuorukainen ponnisti vastaan kuuman verensä koko kiivaudella; siinä
syntyi tuokioksi käsirysy, jossa ylivoima tietysti voitti. Kiveltä alas
kiskaistaessa horjahti Jaakko ja suistui hervotonna henkivartijan
terävää hilperokeihästä vastaan. Hän voihkasi kerran ja kaatui
tantereeseen.
Harvat heti älysivät, mitä siinä oli tapahtunut, ja vasta Elina Kurjen
vihlova kiljahdus sai piispankin kiirehtimään tapahtumapaikalle.
Mutta nähdessään nuoren lemmikkinsä siinä vaalein huulin ja verta
vuotavana, silloin hän unhotti vihansa ja piispautensa. Rusahtaen
raskaasti polvilleen haavoittuneen viereen hän vaikerrellen hoki:
— Jaakko, poikani, ethän kuole! Mestari Konrad, pelasta hänet,
hän on minulle rakas, rakkaampi kuin oma elämäni. Jaakko, sinä
heikkouteni, sinä toivoni herää…!
* * * * *
Iltaan kului aamu ja yöhön kului ilta. Tuuli oli kiihtynyt, se tohisi
törmän hongikossa, ravisti rannan lehtipuita ja repi hienoa sadetta.
Mutta Suomen piispa käveli tuulta tuntematta edestakaisin telttansa
edustalla, ketään puhuttelematta, itselleen lepoa suomatta.
Puolenyön jälkeen astui mestari Konrad ulos piispanteltasta
laahustavin askelin. Arvid Kurki pysähtyi hänen eteensä, ei puhunut
mitään, mutta hänen verestävästä katseestaan sammui toivo.
— Niin, se on lopussa, lausui prelaatti hiljaa, todentaen sen, minkä
piispa jo oli arvannut.

42. — Hän on kuollut — hän oli siis minulle liian rakas!
Näin huoatessaan näytti ankara kirkkoruhtinas kerrankin
murtuvan. Hän istahti kostealle mättäälle ja istui siinä kauan
kohisevassa yössä, eikä hänen seuralaisistaan kukaan uskaltanut
käydä häntä pyytämään levolle. Mutta kun päivä valkeni idästä,
silloin hän jo taas oli pystyssä, ja kylmänä, varmana Kurki-piispana
hän antoi käskyjään:
— Luokaa hauta vainajalle!
— Eikö häntä viedä siunattuun maahan? kysyi dekanus.
— Siunaan hautuumaan tähän.
Papinviitalla peitetyt paarit laskettiin kohisevain honkien alle
luotuun hautaan. Piispa siunasi sen varmalla, myrskyn keskitse
kajahtavalla äänellä. Alottaessaan loppuvirttä "De profundis" värähti
hänen äänessään vielä sointu sitä katumusta ja tuskaa, jonka kanssa
hän yökauden oli kamppaillut. Mutta hän pakotti äänensä eheäksi
taas. Ja kun toimituksen loppumista odottanut vartija kiirehti hänelle
ilmoittamaan, että suviselta taivaanrannalta näkyy mustia laivoja,
silloin piispa rauhallisesti, ikäänkuin olisi hän tuota viestiä
odottanutkin, käski:
— Nostakaa purjeet, lasketaan Ruotsin rannikolle!
Kiireellä souti nyt seurue piispanlaivaan. Kun Arvid Kurki itse oli
astunut törmältä venheeseen, silloin tuli hänen sisarensa, ennen
ylpeä, nyt masentunut Elina-rouva häntä hyvästelemään ja kietasi,
itse itkettyneenä, kuin lohduttaen kätensä veljensä kaulaan. Hänelle
piispa lämmöllä virkkoi:

43. — Sinä Elina tiedät, minkä uhrin minulta veremme vaati! — Mutta
heti hän taas irroitti itkijän käden kaulastaan ja kysyi kylmemmin: —
Miksi hyvästelet minua, sisar, etkö seuraa mukana laivaani?
— Saatan tyttäreni Naantaliin, vastasi rouva hiljaa ja nöyrästi. —
Kalastajavenheessä lähdemme, odotamme vain myrskyn
asettumista.
Piispa seisoi kotvan ikäänkuin jo kaukaisia muistoja kooten ja
sitten harkiten, voisiko hän peruuttaa ankaran tuomionsa. Mutta
hänen piirteensä jäivät jäykiksi, hän laski vain kätensä nunnaksi
lähtevän kiireelle ja lausui:
— Apunasi olkoon Maaria, armoa täysi!
Laivan purjeet hulmusivat jo levottomina ja heti kun piispa oli
alukseensa astunut, vivuttiin ankkuri rymyllä ylös. Korkea laiva lähti
lipumaan poukamasta. Juuri lahdensuulla kiiti se pienen kalavenheen
ohi, jossa ylähangan puolella istui kolme tasalakkista pappia.
Ohiliitävässä laivassa viittoilivat väljähihaiset kanungit piispalle
lähtevää pikkuvenhettä. Piispa astui kaiteen luo ja huusi puoleksi
ihmeissään, puoleksi suuttuneena, alas saksanmaistereille:
— Minnekkä te erkanette?
— Suomeen, vastasi Pietari Särkilahden kaikuva ääni. — Siellä on
työmaamme!
Piispa teki kädellään terävän liikkeen, ikäänkuin käskeäkseen
jotakin, mutta hillitsi itsensä samassa, ehkä muistaen
vastasiunaamansa haudan. Hetkeä myöhemmin tarttui lahdensuulla
aavan meren tuuli korkean laivan purjeisiin, painoi aluksen kallelleen

44. ja kiidätti sen vinhasti selälle niiden mustien purjeiden ohitse, jotka
etelästä saapuen heti sen perään käänsivät suuntansa. Piispa siirtyi
laivan perään ja näytti vielä huutavan jotakin hyrskyssä hytkivään
närpiöläisvenheeseen, mutta sen ylähankaan nojaavat papit eivät
enää voineet hänen ääntään kuulla. Eivätkä he saaneet koskaan
tietää, oliko Suomen piispa siinä lähettänyt heille siunauksen heidän
retkilleen, vaiko kirouksensa.
Läheisen rannikon kalastajat rupesivat tämän kesän jälkeen
sanomaan tuota Pohjanlahden ulkosaarta Hautasaareksi, ja heidän
keskensä kävi polvesta polveen tarina, että siellä meren metsäisessä
salossa lepää haudattuna kovaonnisen piispan poika.
(Santeri Ivalo: Pietari Särkilahti.)

45. KURKI-PIISPAN HAAMU.
Myöhäinen syksy oli käsissä, mutta keväisen kirkas ja tyyni oli
merenpinta eräänä aamupäivänä, jolloin Pietari Särkilahti pienessä
soutuvenheessä kulki Piikkiön salmen yli Kuusiston saareen.
Salmentakaiselta rannalta kuumotti vanha piispanlinna korkeana ja
harmajana, taustanaan kellastuva, keskipäivän valossa helakoiva
lehto. Keväisen lämpimästi paahteli päivä venheen perässä istuvan
papin soikeiksi solahtaneita hartioita, ja vahva meren tuoksu uuvutti
kapearintaista miestä. Siksi lepäili hän mela kädessä rentonaan
venheen perässä, vain harvakseen puhutellen vanhaa kalastajaa,
jonka hän manterelta oli saanut saattajakseen.
— Aivan autionako siis on koko tuo suuri linna? kyseli hän. — Eikö
elävän sielua asu noissa jyhkeissä rakennuksissa?
— Kukapa siellä ottaisi asuakseen, murahti ukko.
— Miksei vaikka vouti, — olihan siellä ennen ylhäisetkin eläjät.
— Ennen oli. Se aika olikin toinen, toinen meillekin köyhille
ihmisille. Nyt siellä mitkä lie omat asukkaansa…

46. Ukon välttelevät vastaukset saivat Pietarin uteliaaksi, — hän muisti
nyt kuulleensa kerrottavan, että vanhassa piispanlinnassa
kummittelee. Senjälkeen kun tanskalaiset karkoitettiin Kuusiston
linnasta, — jolloin he antautumisensa merkiksi nostivat hatun
lipputangon nenään, — ei Ruotsin hallitus enää ollut tätä linnaa
luovuttanut kirkollisille viranomaisille. Jonkun aikaa oli siellä pidetty
Kustaa Vaasan sotaväkeä tanskalaisten uudistuvain hyökkäysten
varalta, mutta kun sitä väkeä oli vähän ja se kaikki tarvittiin Turun
linnassa, olivat Kuusiston varustukset pian siirretyt Aurajoen suuhun.
Siitä pitäin oli vanha piispanlinna ollut kylmillään — hyljätty suuruus!
Ja kummitusjutut olivat lähteneet liikkeelle, henget ja haltijat olivat
majoittuneet vanhaan piispainkotiin.
— Minkälaisia ovat sitten nuo linnan uudet asukkaat? uteli Pietari
salaperäisen näköiseltä soutajaltaan.
Tämä keskeytti sountinsa, teki ristinmerkin ja näytti ihmettelevän,
ettei perääpitävä pappi tehnyt samoin. Sylkäsi sitten kouriinsa,
tarttui airoihinsa ja vastasi, taas vetämään käyden:
— Kukapa heitä lie vierestä katsellut; kaukaa me verkkoja
laskiessammekin aina tämän niemen kierrämme. Portit ovat kiinni,
huoneet lukossa, mutta sittenkin siellä liikutaan. Tohinaa ja jyryä
olen kuullut sieltä selälle asti, — eikä tyhjä jyrise!
Ei ollut Pietari Särkilahtikaan vapaa aikansa yleisestä taikauskosta,
vaikkakin hän käsitti monet katolilaisten kummitusjutut ja
ihmetarinat munkkien ja pappien keksimiksi, tarkoituksessa säikyttää
ihmiset sitä herkemmin kirkkojen ja luostarien helmaan. Paholaisen
uskoi hänkin kyllä pitävän peliään ihmisten joukossa, mutta silloin
aina jotakin omaa mustaa tarkoitustaan varten.

47. — Kun et liene kuullut tuulen tohinaa, virkkoi hän epäillen
äänettömäksi käyneelle äijälle. — Miksikä hurskaiden ja hyvien
kirkonmiesten henget siellä rauhattomina liikkuisivat?
— Hyviäkö lienevät vai pahoja henkiä, vastaili soutaja. — Eipä
näissä kylissä ihmetelläkään, ettei esimerkiksi entisen
linnankappalaisen sielu saa rauhaa. Mies kun rupesi herraansa hädän
hetkellä ryöstämään, niin putosikin omaan kuoppaansa…
— Kurki-piispan kotikappalaisestako puhut? kysyi Pietari
vilkastuen.
— Niin, rahasäkkien seastahan hänet juutit löysivät — vainajana
tietysti.
— Tännekö hän siis kuoli? Häntä piispavainaja kaipasikin…
Pietarin kysymysten johdosta kertoi nyt soutaja tarkemmin tuon
kappalaisen tarinan. Siihen aikaan kun Koroisissa odottelevan
piispavainajan tavaroita kiireellä sälytettiin laivaan Kuusistossa, jota
jo tanskalaiset uhkasivat, oli kappalainen sieltä kadonnut. Luultiin
hänen paenneen, ihmeteltiin vain, kun ei häntä myöhemminkään
kuulunut. Juutit ottivat linnan haltuunsa ja olivat siinä jo vuoden
isännöineet, kun heikäläiset palkkasoturit kerran pimeän
tornikäytävän mutkasta löysivät salaoven. Mursivat sen auki ja
tapasivat pienessä, umpinaisessa komerossa papin kontallaan
kahden rahasäkin välissä. Se oli kappalainen taikka kappalaisen
luuranko, — siihen oli nahkasäkin syrjää jyrsien kuollut. Oli
arvattavasti tahtonut itselleen ryöstää ja kätkeä osan piispan
aarteista, mutta miten lie häneltä ovi lipsahtanut umpilukkoon, —
siihen jäi, apua ei tullut!

48. — Ja juutit veivät sitten nekin aarteet? uteli Pietari.
— Veivät… Mutta kuka sen tietää, mitä kaikkea tuon vanhan linnan
sokkelot vielä kätkevät…
Soutumies leväytti taas airojaan, tehdäkseen uudelleen
ristinmerkin. Mutta ennenkuin hän sen teki, lisäsi hän vielä,
sulkeakseen senkin asian yhteiseen siunaukseensa:
— Kerrotaan siellä mahtavampainkin haltijain liikkuvan — ja
nähtykin niitä on. Itse piispavainaja kuuluu siellä öisin ajelevan…
Kuinkas muuten, ajatteli Pietari epäuskoisena, ja kysyi
välinpitämättömästi:
— Kuka hänet on nähnyt?
— Monikin saarelaisista, mutta onnettomuudeksi se heille on ollut.
— Soutaja viittasi kuin varoskellen taakseen. — Eräskin Piikkiön mies
katseli muutamana iltana akkoineen selältäpäin tuohon
muurinreunalle nousevaa haamua, — molemmat tunsivat piispan
vanhastaan hyvin. Viikon perästä akka kuoli.
— Ja minkänäköinen oli ollut piispa?
— Ankarannäköinen, niinkuin aina eläessäänkin, mutta
murheellinen…
Merelle oli viittonut.
— Siksikö, että hän mereen hukkui? arvaili Pietari,
— Mene, tiedä, — eihän Kurki-vainajaa saatu haudatuksi
siunattuun maahan, siksi kai hänen henkensä kulkee rauhatonna

49. entisillä elinmaillaan. Pyhä Maaria avuksi, ennen iltaa tästä pitää
ehtiä kotiin takaisin!
Ukko souti taas tarmonsa takaa, mutta kertoi sitä tehdessään vielä
kotvan kuluttua:
— Öisin kuuluu muurin takaa kuin kavioiden jyskettä, — sitä
kolinaa paeten kai ne huovitkin pari vuotta sitten muuttivat pois
Kuusistosta. Liian kaamea oli tämä linna ollut heillekin, vaikka he
joukolla liikkuivatkin.
Perämies oli vaipunut tähystämään sitä muurinmutkaa, josta
piispavainajan kerrottiin selälle viittovan, ja hänen mietteensä
palasivat niihin aikoihin, jolloin tuo voimakas mies täältä Suomea
hallitsi. Ankarana kyllä, mutta aina varmana… eikö todella hän saisi
rauhaa tuonen mailla…!
Mutta soutaja pyörähtikin yhtäkkiä kuin aavistuksen pistämänä
keulaanpäin katsomaan ja keskeytti säikkyneenä äkkiä ja armotta
Pietarin mietteet:
— Ei sinne, — oikealle laskekaa!
Oli jo katkaistu suurin osa tyyntä selkää, läheltä jo vastasi
Kuusiston korkea ranta. Pietari oli ohjannut venheen ihan tuon
harmajan linnan alle, jonka rosoiset kiviseinät ja pykäläiset
muurinsärmät jo selvästi silmiin erottuivat.
— Pelkäätkö joutuvamme liian likelle piispavainajan öisiä
vaellusteitä, kysyi Pietari naurahtaen, mutta käänsi kuitenkin samalla
venheen soutajan osoituksen mukaan linnan sivulle, alavampaa
notkorantaa kohden.

50. — Ei sinne linnanrantaan enää kukaan laske, vastasi soutaja
melkein suuttuneena. — Niemen ohi on ohjattava, jos karjatalolle
aiotte.
Venhe solui korkearantaisen linnaniemen ohi, jättäen vasemmalle
kolkon, paksun, harmaakivimuurin, jonka rakentamiseen aikoinaan
varmaankin oli tarvittu pitkien vuosikymmenien raskaat päivätyöt.
Muuri kiersi soikeana vyönä väljän linnanpihan, ja sen molemmissa
päissä oli jykeä, pyöreä torni. Mutta maanpuolelta oli muuri jo
yhdestä paikasta revitty rikki, ja sen aukon edustalla näkyi laituri,
johon linnanpihalta suuntausi tiilenpölystä punottava tie. Pihalta
näkyi pitkä, ruskea talo, — varmaankin myöhempinä aikoina
rakennettu väentupa —, joka jo oli puolitiehen purettu.
— Tästäkö siis nyt kiviä Turunlinnaan soudetaan? kysyi Pietari,
joka muisti nähneensä tiilivenheitä linnansatamassa.
— Tästä, ja ensi kesänä puretaan täältä jo useampia taloja,
vastaili soutaja-ukko. — Mutta kiire on purkajilla aina iltaisin pois
linnanpihalta, sen olen monesti nähnyt…
— Entäpä jos henget pahoittelevatkin sitä, että heidän
asumuksiaan näin revitään?
— Repikööt pois koko komeuden haltioineen, kaikkineen! uhmaili
ukko nyt rauhallisena, kun venhe jo laski lahdenpohjaan ja kaislikon
ohitse suhahti valkamaan.
Perillä näet jo oltiin. Lahden perukasta vei tie Kuusiston vanhaan
karjakartanoon, jonka ympärille kasvanut pienoinen kylä jo näkyi
nuottalahden takaa. Sivulle jäävän linnan varjosti vesakko, ja
ylempänä rinteellä, maanpuolisen muurin kupeella, oli puistikko,

51. jossa näkyi hedelmiä kantavia omenapuita. Pietari hymähti
astellessaan rantapolkua pitkin kartanoon päin. Tuolla varmaankin
säilyvät omenat varastelematta, ainakin öisin…
Ilta oli jo käsissä, kun Pietari Särkilahti palasi Kuusiston
kuninkaankartanosta ja käveli takaisin rantaan. Soutajia odotellen
seisoi Pietari hetken nuottatalaan viereisellä törmällä katsellen
matalan, kellertävän vesakon takaa kohoavia piispanlinnan muureja.
Auringon laskettua näyttivät ne nyt paljoa synkemmiltä ja
jylhemmiltä kuin päivällä; tuo möhkäle, tuo ennen rientoisan elämän
äänetön kuori, teki nyt todellakin melkein pelottavan autiuden
vaikutuksen. Muurin kupeilla kasvoi muutamia korkeita haapoja,
joiden latvat kohosivat rintavarustuksen yläpuolelle, ja iltatuulen niitä
huojuttaessa näyttivät ne todellakin tummilta, liehuvilta olennoilta,
— kai ne myrskyn aikana kohisevatkin! Lounaiselta taivaanrannalta
nousi tuulen mukana mustanpuhuvia, pilkottuja pilvenlonkia. Olipa
muuankin muurin takaa kasvava pilvi kuin jättiläisratsastaja, joka
istui loimipeitteisen hepohirviön selässä.
— Siinähän nyt onkin Kurki-piispa, huudahti Pietari itsekseen. —
Ainakin voisi säikkyvä mielikuvitus helposti tehdä haamun tuosta
hirviöstä!
Hän istahti mättäälle ja katseli kauan verkalleen kohoavaa kuviota,
puhuen itsekseen:
— Miksi ratsastelet siellä rauhatonna, sinä Suomen mahtava
kirkkoruhtinas? Suretko sitä, Arvid Kurki, että uusi aika kalvaa
vanhaa, hierarkista mahtiasi ja kaatelee sen haurastuneita pylväitä?
Tyynny, vanhus, näethän: mitä vikoja uudella ajalla lieneekin, se on
kuitenkin elävämpi, välittömämpi ja rehellisempi kuin se teidän
ulkokuorinen, kuollut aikanne, — tunnusta pois se, Arvid Kurki!

52. Hämäräksi kävi syysilta, ja tuijottavan istujan silmissä rupesi
taivaalle kohonnut pilvenlonka yhä enemmän saamaan leveän,
ankaran ratsastajapiispan muodon, — niin, olihan kuin suippopäinen
hiippakin olisi pilvikuvan kiireelle kasvanut.
— Älä kiivaile, ymmärränhän sen kylläkin, että olet meihin ja
työhömme tyytymätön, puheli Pietari itsekseen. — Enkä siitä moiti
sinua, joka ehyeltäsi olit oman aikasi edustaja. Jos vielä olisit elävien
ilmoilla täällä Suomen kirkon päämiehenä, niin tuiman taistelun
saisimme sinua vastaan kestää ja vaikeammin pääsisi puhdistettu
oppi hiippakunnassasi siementymään. Usein sinun rautakourasi meitä
kiristäisi, ehkä hetkeksi kuristaisikin. Itse johdit kirkossasi kaiken,
itse halusit kylvää, mitä oli kylvettävä, — toisten kylvön olisit aina
armotta kitkenyt pois! Sitäkö nyt tuskailet, että katoliset jälkeläisesi
eivät osaa olla yhtä kovia kuin sinä? Mutta ajatteleppas, rautakoura:
kenties oli sentään onneksi sinullekin, että juuri oikeaan aikaan sait
hautasi Pohjanlahden laineissa. Sillä olisihan sinun, kovuudestasi
huolimatta, kuitenkin lopulta ollut kaaduttava suuren, voittavan
aatteen tieltä. Mutta sinun jäykän niskasi olisi ollut vaikea taipua,
sinun ylpeän mielesi olisi ollut raskas kestää romahdustasi, joka vielä
olisi saattanut käydä pienelle kansallemmekin liian rajuksi…!
Pilvi oli jo kohonnut muurinreunan yläpuolelle ja hajaantui
vähitellen veljiensä joukkoon hallavalle taivaalle. Pietari lausui sille
vielä ikäänkuin iloisemmat, sovinnolliset tervehdykset:
— Haihdu rauhassa taivaalle, sinä Arvid Kurjen ankara haamu, elä
suotta levottomilla retkilläsi pelottele kotiseutusi taikauskoisia
pikkueläjiä. Aika on nyt kuitenkin taittunut, et voi sille enää mitään.
Omana aikanasi saatoit esiintyä juhlallisena ja jyrisevänä niinkuin
tuomion Jehova, — nyt elä enää jyrise! Uusi aika tarvitsee omat,

53. uudet miehensä, suo heillekin työpäivänsä, jolloin he omilla aseillaan
taistelevat totuuden puolesta!
Soutajat saapuivat rantaan. He katselivat kummissaan kanunkia,
joka noin jäykästi tähysteli vanhaan linnaan päin, ja hekin kääntyivät
säikähtäen katsomaan, näkyisikö muurinharjalta taas joku kamala
kuvatus… Ei toki näkynyt nyt Kuusiston harjoilta mitään
kummituksia, ja he tarttuivat rivakasti airoihinsa.
Taas istui Pietari perässä, nyt selkä linnaan päin. Mutta vielä
kerran hän, venheen jo lahdensuulla halkoessa nousevia laineita,
kääntyi silmäilemään taakseen, ikäänkuin jälellejäävää tuttavata
hyvästellen. Ja hämärään häipyvän linnan näkymättömälle haltijalle
hän hiljaisissa mietteissään lausui:
— Emme saaneet, Kurki-piispa, koskaan tietää, annoitko,
Hautasaaren rannassa erotessamme, meille siunauksesi vaiko
kirouksesi. Mutta kumman tahansa annoitkin: Lepo sielullesi,
piispavainaja!
(Santeri Ivalo; Pietari Särkilahti.)

54. MURROSAJAN MIES.
Maa oli jo sulana, ilmassa oli lauhkea tuntu ja tuomiokirkon sekä
kapituli- ja koulurakennuksen katoilla räpsähtelivät naakkojen siivet.
Piispantalossa, joka oli koillispuolella parikymmentä askelta
kirkonmuurista, loimotti ilta-auringon säteissä punaiseksi maalattu
porttitorninkatto kuin suuri rovio. Portissa oli vilkas liike, yhtä menoa
kulki siitä sisään ja ulos pappeja, munkkeja, aatelismiehiä ja
talonpoikia. Arastellen puikkelehti muiden kulkijain lomitse rääsyisiä
naisia lapsi käsivarrellaan sekä rampaantuneita miehiä kainalokepein
tai sokeita kalvakan lapsukaisen taluttamina, sillä oli perjantaipäivä
ja silloin jakeli piispa almuja köyhille. He eivät menneet pääovesta
sisälle, kuten muut, vaan kiersivät pihalle odottamaan, kunnes piispa
vanhus tulisi ulos heidän luoksensa.
Piispa Martti Skytte, dominikaanimunkiston entinen ylivikarius, istui
työhuoneessaan raskaassa, korkeaselkäisessä nojatuolissa. Hän oli
puettuna dominikaaniveljen yksinkertaiseen mustaan kaapuun, jota
hän arkioloissa vieläkin käytti, ja ainoastaan rinnalla riippuva
kultainen risti osoitti hänen korkeata arvoaan. Hänen sileäksi ajetut
kasvonsa kirkkaine sinisine silmineen tekivät lapsenomaisen
vaikutuksen, mutta mustan kalotin alta olkapäille valuva tukka oli
läpeensä harmaa. Ikkunan edessä oli kirjotuspulpetti ja sen ääressä

55. Welcome to our website – the ideal destination for book lovers and
knowledge seekers. With a mission to inspire endlessly, we offer a
vast collection of books, ranging from classic literary works to
specialized publications, self-development books, and children's
literature. Each book is a new journey of discovery, expanding
knowledge and enriching the soul of the reade
Our website is not just a platform for buying books, but a bridge
connecting readers to the timeless values of culture and wisdom. With
an elegant, user-friendly interface and an intelligent search system,
we are committed to providing a quick and convenient shopping
experience. Additionally, our special promotions and home delivery
services ensure that you save time and fully enjoy the joy of reading.
Let us accompany you on the journey of exploring knowledge and
personal growth!
ebookultra.com