Metaphors In Modern And Contemporary Philosophy 1st Edition Koenraad Verrycken Walter Van Herck Arthur Cools

Metaphors In Modern And Contemporary Philosophy
1st Edition Koenraad Verrycken Walter Van Herck
Arthur Cools download
https://ebookbell.com/product/metaphors-in-modern-and-
contemporary-philosophy-1st-edition-koenraad-verrycken-walter-
van-herck-arthur-cools-51376508
Explore and download more ebooks at ebookbell.com

Here are some recommended products that we believe you will be
interested in. You can click the link to download.
Secularism In Antebellum America With Reference To Ghosts Protestant
Subcultures Machines And Their Metaphors John Lardas Modern
https://ebookbell.com/product/secularism-in-antebellum-america-with-
reference-to-ghosts-protestant-subcultures-machines-and-their-
metaphors-john-lardas-modern-47232460
History As Theatrical Metaphor History Myth And National Identities In
Modern Scottish Drama 1st Edition Ian Brown Auth
https://ebookbell.com/product/history-as-theatrical-metaphor-history-
myth-and-national-identities-in-modern-scottish-drama-1st-edition-ian-
brown-auth-5610036
Boxes And Books In Early Modern England Materiality Metaphor
Containment Lucy Razzall
https://ebookbell.com/product/boxes-and-books-in-early-modern-england-
materiality-metaphor-containment-lucy-razzall-46818076
The Dilemma Of Faith In Modern Japanese Literature Metaphors Of
Christianity Massimiliano Tomasi
https://ebookbell.com/product/the-dilemma-of-faith-in-modern-japanese-
literature-metaphors-of-christianity-massimiliano-tomasi-32543360

If Then The World A Theatre Present Revisions Of The Theatrum Mundi
Metaphor In Early Modern England Bjrn Quiring Editor
https://ebookbell.com/product/if-then-the-world-a-theatre-present-
revisions-of-the-theatrum-mundi-metaphor-in-early-modern-england-bjrn-
quiring-editor-51132806
Metaphors In The Discussion On Suffering In Job 331 Visions Of Hope
And Consolation Hanneke Van Loon
https://ebookbell.com/product/metaphors-in-the-discussion-on-
suffering-in-job-331-visions-of-hope-and-consolation-hanneke-van-
loon-46469898
Metaphors In The History Of Economic Thought Crises Business Cycles
And Equilibrium Roberto Baranzini
https://ebookbell.com/product/metaphors-in-the-history-of-economic-
thought-crises-business-cycles-and-equilibrium-roberto-
baranzini-49134672
Metaphors In Architecture And Urbanism An Introduction 1 Aufl Andri
Gerber Editor Brent Patterson Editor
https://ebookbell.com/product/metaphors-in-architecture-and-urbanism-
an-introduction-1-aufl-andri-gerber-editor-brent-patterson-
editor-51805458
Metaphors In Proverbs Decoding The Language Of Metaphor In The Book Of
Proverbs Sergio Rotasperti
https://ebookbell.com/product/metaphors-in-proverbs-decoding-the-
language-of-metaphor-in-the-book-of-proverbs-sergio-
rotasperti-52672046

Metaphors in Modern
and Contemporary Philosophy
Metaphors.indb 1 3/07/13 09:54

Metaphors.indb 2 3/07/13 09:54

Metaphors in
Modern and
Contemporary
Philosophy
Arthur Cools, Walter Van Herck, Koenraad Verrycken (eds)
Metaphors.indb 3 3/07/13 09:54

The GPRC label (Guaranteed Peer Review Content) was developed by the Flemish organization
Boek.be and is assigned to publications which are in compliance with the academic standards
required by the VABB (Vlaams Academisch Bibliografisch Bestand)
Published with the support of the University Foundation of Belgium
Uitgegeven met steun van de Universitaire Stichting van België
Published with the support of the Research Council of the University of Antwerp
Cover design: www.frisco-ontwerpbureau.be
Cover image: M.C. Escher Ascending and Descending
Book design: Maarten Deckers, Hasselt
Print: Flin Graphic Group, Oostkamp
© 2013 Uitgeverij UPA (University Press Antwerp)
UPA is an imprint of ASP nv (Academic and Scientific Publishers nv)
Ravensteingalerij 28
B-1000 Brussels
Tel. + 32 (0)2 289 26 50
Fax + 32 (0)2 289 26 59
e-mail: [email protected]
www.aspeditions.be
ISBN 978 90 5718 184 9
NUR 730
Legal deposit D/2013/11.161/047
All rights reserved. No parts of this book may be reproduced or transmitted in any form or by
any means, electronic, mechanical, photocopying, recording, or otherwise, without the prior
written permission of the publisher.
Metaphors.indb 4 3/07/13 09:54

5
Table of Contents
Philosophy in its Metaphorical Guises. An Introduction 7
Arthur Cools, Walter Van Herck, Koenraad Verrycken
Part I: Systematic Studies 17
Metaphor, Image and Hypotyposis 19
Ralf Konersmann
Metaphors in Philosophy and the Philosophy of Metaphor 37
Walter Van Herck
Discourse Analysis and Philosophical Metaphors 53
Frédéric Cossutta
Agentive Metaphors, the Selfish Gene, and Puritanism
about Teleological Concepts 83
Filip Buekens
Part II: Metaphors in Modern Philosophy 101
Plus ultra. Navigating beyond the Pillars of Hercules.
The Ambiguous Genesis of a Geographical Metaphor 103
Guido Vanheeswijck
Bradwardine and Pascal about the Infinite Sphere.
Copernican Considerations on a Metaphor 123
Edit Anna Lukács
Metaphors.indb 5 3/07/13 09:54

6
Motion without Locomotion.
Vico’s Cyclic Metaphors and his Concept of Development 137
Vanessa Albus
Hegel’s Use of Metaphors 149
Eric v.d. Luft
Schopenhauer’s Antinomy of Cognition and his Conception
of a Metaphysical Language 167
Koenraad Verrycken
On the Significance of the Projection Metaphor for
Feuerbach’s Critique of Religion and Materialist Philosophy 187
Falko Schmieder
Part III: Metaphors in Contemporary Philosophy 205
Nietzsche’s Metaphors and the Moulting of the Snake.
Metaphor and Narrative in Nietzsche’s Philosophy of Becoming 207
Benjamin Biebuyck
Heidegger Thinking (without) Metaphors:
On ‘The House of Being’ and ‘Words, as Flowers’ 227
Gert-Jan van der Heiden
Trace and Resemblance in the Face of the Other.
On the Problem of Metaphor in Levinas’ Philosophy 243
Arthur Cools
Sea and Earth. Metaphor in Kant,
Lyotard and Lacoue-Labarthe 259
Frans van Peperstraten
Is Metaphoricity Threatening or Saving Thought? 279
Erik Meganck
Contributors 295
Metaphors.indb 6 3/07/13 09:54

Arthur Cools, Walter Van Herck, Koenraad Verrycken 7
Philosophy in its Metaphorical Guises.
An Introduction
Arthur Cools, Walter Van Herck, Koenraad Verrycken
I
t seems that human life starts out in the company of metaphors. In child’s play a
wooden stick can become a sword or a rifle, a doll becomes a baby, a cardboard box
can turn into a boat or a tank. Before reality presents itself to the human being in
its solid directness, its first modus is indirectness. Strangely enough, the complexity of
indirectness precedes the simplicity of directness. Before we see things for what they
are, the child tends to see things for what they are not. The cognitive process involved
is undoubtedly metaphorical. The ‘imaginative’ child creates its own reality, which
unlike solid reality allows trial and error, success and failure, passion and indifference.
Man’s making and using of tools (compare Heidegger’s account of ‘das Zuhandene’)
also points to a visionary capacity: a capacity to see more in things than what they
are. A branch that fell off a tree is not just a branch, but a stick, a weapon, a lever, a
mast, a fishing rod, an instrument of some kind.
Notoriously, language is called a tool. Language is the kind of tool with which
one becomes fused. Some tools when often used become natural extensions of the
body or the self. The metaphorical use of language therefore resembles the alternative
use of a specific tool, like using books to stand on to reach something high or using
a cork screw as a hook to pick up something in a hole or using a broom to block a
doorway. This alternative and creative use is based on a similarity to the appropriate
instrument (if there is one). Furthermore, it cannot be excluded that an alternative
use turns out to be a kind of misuse or abuse.
Metaphor as a pervasive, ubiquitous phenomenon of thought and language
cannot be absent from philosophy. Its presence in philosophy is twofold: as a topic
of philosophical inquiry and as an instrument of philosophical inquiry. As a topic
of philosophical inquiry, metaphor has been the subject of different general theories
during philosophy’s long history: from Aristotle and Quintilian over Vico and Herder
to Max Black. Beyond philosophy, the topic of metaphor has aroused great interest
in contemporary linguistics, literary theory, communication science, psychology etc.
1

Metaphors.indb 7 3/07/13 09:54

Philosophy in its Metaphorical Guises. An Introduction8
The upshot of this theoretical approach to metaphor seems to be that it is no longer
considered a mere rhetorical ornament, but, on the contrary, a central phenomenon
in language, thought, culture and science. Metaphor owes its centrality to being –
more so than a factual statement – a vehicle of thought, a filter through which we
engage reality. Metaphor is a method of representation (Mittel der Darstellung) rather
than a representation (Dargestelltes). Someone who uses a metaphor tells us more
about the standpoint, stance or attitude from which he thinks, speaks and acts, than
about his actual thoughts. Metaphor is too contracted and open-ended to spell out
specific thoughts. The essays in this collection will focus on the second perspective,
i.e. on the way philosophers use concrete and specific metaphors in their discourse
as instruments of philosophical thought. But these two ways are obviously linked,
since the theoretical appreciation of metaphor has revalued its crucial place as an
instrument of inquiry in philosophy and science. This book therefore opens with
some reflections on the nature and function of metaphors. These reflections reveal
the uninterrupted involvement of philosophers with metaphor.
This philosophical involvement has its ambiguities. On the one hand, philosophers
seek the clear and unequivocal presentation of ideas and argumentations. Metaphor
is too indirect, too seductive, and too untrue to serve this purpose. On the other hand,
philosophers do not seem able to do without metaphors and figurative language. Even
when analysing metaphor they cannot escape using metaphors. The Wörterbuch der
philosophischen Metaphern, edited by R. Konersmann in 2007 (third edition 2011), has
provided a selection of central philosophical metaphors and has started a systematic
uncovering of this area. Against the background of Blumenberg’s metaphorology, it
is clear that the study of philosophical metaphors is a subdomain of the history of
ideas on an equal footing with the study of philosophical concepts (as undertaken for
example in the Historisches Wörterbuch der Philosophie). Konersmann’s dictionary testifies
to the actuality and importance of the reflection on metaphors in philosophy and on
the relationship between philosophical concepts and their roots in pre-philosophical
language.
Some philosophers have seen nothing more than the fossilized remnants of vivid
metaphors in metaphysics. A too literalist reading of these metaphors has resulted in
the remarkable constructs of metaphysics: ideas, substances, accidents, acts of the will …,
these are all notions and expressions that originally had a metaphorical application.
Perhaps it is no coincidence that now when foundational metaphysics is under heavy
fire, metaphor sees a chance to return on the scene?
There are mainly three reasons why the historical part of this book concentrates on
modern and contemporary philosophy. First of all, one could say that only with the break
of modernity metaphor is appreciated as expressive of the individual’s creativity. Second,
the present collection of articles has no encyclopaedic ambitions, either historically or
thematically. Third, the area of ancient and medieval philosophy is scientifically speaking
a world on its own. It is true that both Greek and medieval philosophers make frequent
use of metaphors. Famous instances are Heraclitus’ flux metaphor, Plato’s use of the term
Metaphors.indb 8 3/07/13 09:54

Arthur Cools, Walter Van Herck, Koenraad Verrycken 9
‘handicraftsman’ (dèmiourgos) for the creator of the cosmic order, or Thomas Aquinas’
‘five ways’ (quinque viae) to prove God’s existence. However, the editors preferred, with
a partial exception in Chapter 6, not to include examples of ancient and medieval
philosophical metaphors in a book with a more general approach.
Neither does this book include contributions that are fundamentally critical to
the use of metaphors in philosophy, since it is intended to illustrate, in the wake of
Blumenberg and Konersmann, the idea that metaphors have their own irreplaceable
role to play in philosophy, as the expression of the finite, provisional and contingent
character of our thinking.
As mentioned before, the first part of this book concerns theoretical reflections
on metaphor as a topic of philosophical investigation.
In Chapter 1, Metaphor, Image and Hypotyposis, Ralf Konersmann starts with a
survey of the history of philosophical reflection on metaphor, which includes on the
one hand the tradition of philosophical criticism of metaphor and on the other, the
position of someone like Blumenberg, who appreciates the world-disclosing function
of metaphorical speech. Konersmann proposes understanding the rehabilitation of
metaphor in twentieth century thought since I.A. Richards on the basis of the idea
that metaphor is an expression of the ignorance or not-understanding inevitably
involved in our acting in all kinds of situations, but at the same time as an instrument
for handling that ignorance. The Kantian concept of hypotyposis, Konersmann argues,
can help us to understand the non-identity of metaphor with what it designates as
the driving force behind the metaphorical transfer. Consequently, the similarity of
metaphors to what they mean is not an image preceding the metaphorical transfer but
the product of the metaphorical process itself. Konersmann concludes that metaphors
are not primarily semantic, but pragmatic phenomena, and that they stand for what
they mean in a way that, paradoxically, is both tentative and definitive at the same time.
In Chapter 2, Metaphors in Philosophy and the Philosophy of Metaphor, Walter Van
Herck brings together evolutions in the philosophy of metaphor with a particular
view on philosophy itself as a craft. Metaphors are central to the craft of philosophical
thinking. Even the history of the philosophy of metaphor shows this philosophical
inevitability of metaphor. Wittgenstein’s notion of seeing aspects functions as an
intermediary. On the one hand, aspect seeing is clearly connected to metaphor since
it refers to the ability to see something as something. On the other, aspect seeing as
an ability is dependent on praxis, on the mastery of a technique. Metaphor – like
seeing aspects – characterizes its topic in its totality with only a few words. The
attitudes, the techniques and the familiarity connected with a particular concept are
transferred to an unusual topic. The role of metaphor to express and to trigger a new
way of aspect perception in different areas of life (including philosophy) is therefore
crucial. In the craft of philosophy, metaphors are important tools. How do you use,
extend, and elaborate all the metaphors that philosophers produce? Perhaps teaching
philosophy is more than we realize about teaching metaphors and how to deal with
them in a philosophical way.
Metaphors.indb 9 3/07/13 09:54

Philosophy in its Metaphorical Guises. An Introduction10
In Chapter 3, Discourse Analysis and Philosophical Metaphors, Frédéric Cossutta proposes
a methodological investigation of philosophical metaphors in the context of Discourse
Analysis. Discourse Analysis considers philosophy not only as a text but as an activity.
It studies it as a discourse, and offers a way to study both sides of philosophical
thinking: framing speculative schemes through which thinking is focused on truth
searching, and creating expressive schemes, through which communication towards
an audience is achieved. Metaphors, comparisons, analogies, fictions, rhetorical or
stylistic devices are a way to fulfil this double scope. The philosopher puts into place
a linguistic and generic apparatus as a scenic stage on which the philosophical show
is going on. Dialogue, meditation, treatise or enquiry do not use metaphors the same
way: there is a link between Plato’s philosophy, his use of dialogue and the way images,
myths, and narratives are implemented. The way a philosopher walks along differs:
it is not the same on a Cartesian methodic road as on a subtle Humean enquiring
path. Both need to forge a specific grammar of metaphors. So we must not study
metaphors for themselves in a metaphorology, nor oppose them to concepts, but
observe how ‘metaphorization’ plays a role in the philosophical work in progress. The
study of some examples of feminine metaphors in Kierkegaard’s books, or of the way
Bergson transforms a trivial metaphor into a new one correcting the previous, will
help us see the benefits of such an investigation. The purpose is not only to understand
the various functions of metaphors in philosophical discourse, if we can afford such
a general pretence, but also to gain a better interpretation of a particular philosophy
by linking its expressive forms to its conceptual meanings.
In Chapter 4, Agentive Metaphors, The Selfish Gene, and Puritanism about Teleological
Concepts, Filip Buekens defends an older position, namely that metaphors can lead us
to insight, but also to its opposite. Metaphors can mislead and delude. Buekens finds
an exemplification of this in Dawkins’ use of the notion ‘selfish gene’. As long as he
confines his stipulative, technical use of the concept ‘selfish’ to the description of the
behaviour of genetic material, the problem isn’t insurmountable, but Dawkins seems
to use the term ‘selfish’ also in its day-to-day meaning with its moral connotations.
‘We’ are essentially ‘selfish’ and not altruistic, because our genes are ‘selfish’. This
equation is a step too far. Buekens finds the reason for this tempting overstretching
of (metaphorical) concepts in the desire to complement rather abstract, objective
explanations with a subjective feeling of understanding. Metaphors that rely on our
understanding of the actions of fellow humans are excellent candidates for this job.
The second part of the book is devoted to some selected metaphors in the history
of modern philosophy.
In Chapter 5, Plus ultra. Navigating beyond the Pillars of Hercules. The Ambiguous
Genesis of a Geographical Metaphor, Guido Vanheeswijck offers a new view of the concept
of transgression of the ‘Pillars of Hercules’, against the backdrop of the eschatological
interpretation of Christianity in the first half of the sixteenth century. According to
the standard story, the Pillars of Hercules stood for the ethical awareness of human
limitation in Antiquity and in the Middle Ages, however diverse the reasons for
Metaphors.indb 10 3/07/13 09:54

Arthur Cools, Walter Van Herck, Koenraad Verrycken 11
this awareness might have been. This awareness, inspired by a religious aversion to
human hybris, definitely disappears at the dawn of Modernity. Dante and Bacon are
often brought to the fore as paradigmatic figures of this transition. While Dante in
the Divina Commedia puts Odysseus in the eighth circle of hell as one of the bad
counsellors of humanity who wished to transgress the Pillars, Francis Bacon is seen
as one of the heralds of modernity, putting on the frontispiece of his Novum Organon
the famous picture of a ship passing through the Pillars. In Vanheeswijck’s article,
this standard story is disputed by focusing on the transition period of the first half
of the sixteenth century, when the Spanish Empire – more specifically its Emperor
Charles V – included the Pillars of Hercules in its coat of arms. This ‘modern’ form of
curiosity – embodied par excellence in Columbus’ discovery of the New World under
the auspices of Charles’ grandparents, the Spanish Catholic Monarchs Ferdinand
and Isabella – arose from a deep religious motivation, entrenched in the belief that
after the conquest of Granada, not only Europe but the whole world lay open for
Catholic conversion. In short, the transgression of the Pillars was not a typical
anti-religious event, but on the contrary the product of an evolution, inspired by a
specific eschatological interpretation of Christianity.
In Chapter 6, Bradwardine and Pascal on the Infinite Sphere. Copernican Considerations
about a Metaphor, Edit Anna Lukács examines the metaphor of the infinite sphere in
Bradwardine and Pascal. Originally, this metaphor was applied to God: ‘God is an
infinite sphere, the centre of which is everywhere, the circumference nowhere’. In the
course of its much-debated history, however, the metaphor became the embodiment
of the Copernican revolution, because of its application to the universe since the
Renaissance. In his Paradigmen zu einer Metaphorologie, Hans Blumenberg describes
the progressive realization of the infinity of the universe as the basis of the substitution
of God by the universe in the metaphor of the infinite sphere. Bradwardine and Pascal,
the two authors in Lukács’ paper, represent two turning points in the history of the
metaphor. They both quote the aphorism of the infinite sphere in the same context,
but apply it to God and the universe respectively. The contrast between these two
different interpretations leads the author to a new explanation of the way in which
the ‘Copernican revolution’ took place in the metaphor of the infinite sphere.
One of the best-known examples of metaphorical language in modern philosophy
is found in G.B. Vico’s New Science. In Chapter 7, Motion without Locomotion. Vico’s
Cyclic Metaphors and his Concept of Development, Vanessa Albus starts from the fact
that the emergence of historicism in the eighteenth century was accompanied by a
frequent use of dynamic metaphors in philosophy. Her contribution focuses principally
on Giovanni Battista Vico’s use of cyclic metaphors such as repetitive circles, blood
circulation and spinning, which offer detailed insights into his concept of development.
According to Vico, history follows a cyclic and recurrent course of development,
guided by divine providence. In contrast to straight and linear movements, circular
movements obviously visualise the eternal return of the same things. There seems to
be motion without locomotion. Questioning the idea of progress, Vico’s approach
Metaphors.indb 11 3/07/13 09:54

Philosophy in its Metaphorical Guises. An Introduction12
proves to be pessimistic. Actually, Albus argues, Vico’s cyclic metaphors can be
treated as ‘absolute metaphors’, which indicate basic attitudes and worldviews. Hans
Blumenberg introduced the term ‘absolute metaphor’. Absolute metaphors cannot be
translated into conceptual language. They leap into a void that concepts are unable to
fill. Evidently, they function as orientations in the world and structure pragmatic views
of the world. In this metaphorological spirit, Albus’ essay traces Vico’s philosophical
orientations by means of his cyclic imagery.
In Chapter 8, Hegel’s Use of Metaphors, Eric v. d. Luft emphasizes that Hegel seldom
used literary tropes, but relied in his writings mostly on direct, denotative exposition
of philosophical concepts. Nevertheless, whenever he did use more colourful language,
he did so with remarkable effectiveness. His most frequent and apparently favourite
trope was the pun, but he also used metaphors with precision and skill. Several have
become famous, notably the bud-blossom-fruit metaphor in the Phenomenology of
Spirit, the dog metaphor in his ‘Hinrichs-Foreword’, and the owl metaphor in the
Philosophy of Right. His metaphors fall into three general categories: (1) organic life
and growth, (2) animal imagery, and (3) death. V.d. Luft’s paper presents examples
from each category and shows their respective systematic functions in Hegel’s work.
In Chapter 9, Schopenhauer’s Antinomy of Cognition and his Conception of a Metaphysical
Language, Koenraad Verrycken argues that metaphor is at the centre of Schopenhauer’s
metaphysics, despite the philosopher’s apparent reluctance to acknowledge this fact.
The originality of Schopenhauer’s metaphysics lies in his introduction of will as the
essence of all reality. In The World as Will and Representation he develops the idea that the
world as representation or phenomenal world is the objectification of the metaphysical
world as will. He bases this claim on man’s immediate experience of will via his own
body. My real Self appears to be will. Accordingly, Schopenhauer argues, we have to
conclude that will is the inner essence of reality in its entirety, of animals, plants and
even inorganic nature. Therefore metaphysics is based on a transfer of the concept
of will, i.e. on an analogy between ourselves and the rest of nature. Schopenhauer
himself avoids explicitly recognizing this analogy as a metaphorical operation. By
contrast, he is prepared to admit the metaphorical character of the language of
metaphysics with regard to the development of the world as will before the origin of
representation. The reality of a pre-representational condition of the world in the past
is a consequence of what Schopenhauer calls ‘the antinomy in our faculty of cognition’.
On the one hand the origin of cognition presupposes the existence of the brain, while
on the other, the brain itself can only exist as a representation or object of cognition.
Consequently, the development of matter and life up to the origin of the brain can
only be a metaphysical reality that precedes representation. Schopenhauer says that
the metaphysical language required for the description of this mere ‘world as will’ is
a kind of figurative or metaphorical language. All this means that for Schopenhauer,
there are two different types of metaphysical language, a ‘synchronic’ one transferring
the concept of will to nature in its entirety, and a ‘diachronic’ one, applying the forms
of cognition to a metaphysical past beyond any representation.
Metaphors.indb 12 3/07/13 09:54

Arthur Cools, Walter Van Herck, Koenraad Verrycken 13
The second part of the book ends with a famous example of metaphorical language
in philosophy, namely Feuerbach’s alleged use of the projection metaphor. In Chapter
10, On the Significance of the Projection Metaphor for Feuerbach’s Critique of Religion
and Materialist Philosophy, Falko Schmieder points out that the history of the pro -
jection metaphor has been marked by many surprising transfers and epistemological
turns. One of these is the negative transformation of the metaphor and its use as an
instrument for the critique of religion. In this respect it is striking that the metaphor
is not found in the classical works offering such a critique – later authors will simply
read it into them. This process is exemplified by the oeuvre of Ludwig Feuerbach,
a key figure in the revolutionary break of philosophy in the nineteenth century.
Through a reconstruction of some central moments in the historical development
of the projection metaphor, Schmieder analyses the significance of that variant of
the metaphor which is linked to a critique of religion, and argues that the reading
of the projection metaphor into Feuerbach’s critique of religion was a reflection of
the emergence of photography, which marked a renewal of the cult of images on
the basis of a new medium. However, Schmieder also shows that Feuerbach’s own
break with speculative philosophy and his shift to a contemplative materialism must
be understood in connection with the rise of photography. This means that the use
of the projection metaphor as a modern critique of religion was based on the rise
to prominence of just that technology of perception that was already at the basis of
Feuerbach’s new materialist religion.
The third part of this book is devoted to some selected metaphors in the history
of contemporary philosophy. In this context, as the different contributions will assess,
the metaphysical understanding of metaphor has lost its evidence. Since Heidegger’s
philosophy, there is indeed a kind of new distrust with regard to the use of metaphors
in philosophy. This distrust is related to the history of metaphysics and its crisis,
which Heidegger explicitly intends to bring to an end and overcome (Überwindung
der Metaphysik). However, it seems that the different criticisms of the history of
metaphysics invent their own metaphors in order to inaugurate a way of thinking
after metaphysics and beyond. Hence an insurmountable ambiguity will be considered
in the following chapters: how should we understand these metaphors if they intend
to express the dismissal of metaphor as thought in the tradition of metaphysics?
Nietzsche is the first person to mention here because of his powerful use of
metaphors in his opposition to the metaphysical evidences of philosophy. One of
the most characteristic traits in his writings is their stylistic inclination towards an
abundant and often elaborate use of metaphors and similes (much more than other
forms of figurative speech). They are as much part of his resistance to philosophical
systematics as they are representative of his almost romantic conception of a mobile,
poetic language. In Chapter 11, Nietzsche’s Metaphors and the Moulting of the Snake.
Metaphor and Narrative in Nietzsche’s Philosophy of Becoming, Benjamin Biebuyck
summarily sketches the evolution of Nietzsche’s idea of ‘sign’, ‘metaphor’ and ‘Gleichnis’
and the way in which these literary media become crucial tools of what might be
Metaphors.indb 13 3/07/13 09:54

Philosophy in its Metaphorical Guises. An Introduction14
coined as his ‘narrative philosophy’. Examining in particular the metaphorical (self-)
denominations of the protagonists in Zarathustra and the figurative staging of allusions
to eternal recurrence, Biebuyck points to a fundamental ambiguity in Nietzsche’s use
of metaphors: it shows the importance of mediation in a philosophical framework in
which the search for immediacy seems to be one of the most pre-eminent occupations.
In Chapter 12, Heidegger Thinking (Without) Metaphors. On ‘The House of Being’
and ‘Words, as Flowers’, Gert-Jan van der Heiden brings to the fore a radical distrust
of metaphor in the work of Martin Heidegger. According to him, ‘the metaphorical
exists only within metaphysics’. Yet, at the same time, we can find many expressions
in his work that we would count as metaphorical. How then to interpret Heidegger’s
dismissal of metaphor? This question is the starting point for an analysis of the (non-)
metaphors Heidegger uses to characterize language, such as ‘the house of being’ (das
Haus des Seins) and ‘words, as flowers’ (Worte, wie Blumen ). Van der Heiden shows
that one of the common explanations for this dismissal is problematic: Heidegger’s
comments on metaphor are not limited to a Platonic conception of metaphor, but
concern fundamental aspects of an Aristotelian conception of metaphor as well. He
then proposes another approach to Heidegger’s comments on metaphor. Following
Derrida’s notion of quasi-metaphoricity, he argues that Heidegger’s dismissal of
metaphor withdraws the metaphysical concept of metaphor and inaugurates another
form of metaphoricity or quasi-metaphoricity that not only precedes the metaphysical
conception of metaphor but also points to certain problems in Heidegger’s own
account of the essence of language.
A similar distrust of metaphor has been expressed in the philosophy of Emmanuel
Levinas. According to him, metaphors entail a logic of participation that is reductive
in a fundamental way, because it strips every single being of its otherness by relating
it to a pre-given whole. In Chapter 13, Trace and Resemblance in the Face of the Other.
On the Problem of Metaphor in Levinas’ Philosophy, Arthur Cools first recalls Levinas’
criticisms of rhetoric and metaphoric language. The face in the encounter with the
other is the condition in the name of which Levinas intends to break with this logic
of participation and to dismiss the use of metaphors in relations to the other. As a
result, he introduces the term of trace in order to express the exceptional meaning of
the face, rejecting any relation of resemblance to account for its otherness. But Cools
shows that this is not the whole story on metaphor in Levinas’ philosophy. In some
philosophical notes on metaphor, which were published in the first volume of his
works, Carnets de captivité suivi d’autres inédits, Levinas is very approving of metaphor
and well aware of its importance for human culture. Initiating a reflection in which
he tries to relate metaphor to the meaning of the face, he interestingly introduces the
notion of the skin (pelure ) as a metaphor of the metaphor, which combines the features
of transcendence and resemblance. This reflection invites Cools to re-examine the
relation of the face to the skin (la peau), which Levinas mentions in Otherwise than
Being as a metaphor of the meaning of the face (in the expression ‘peau à rides’) and
as well as a metaphor of my own being for the other (in the expression ‘mal dans sa
Metaphors.indb 14 3/07/13 09:54

Arthur Cools, Walter Van Herck, Koenraad Verrycken 15
peau’). The skin seems to be the condition that binds me to the other’s face. On the
basis of this analogy, Cools points at a fundamental ambiguity in Levinas’ account
of the face, which epiphany is irreducible to a metaphoric understanding, but not
without the skin.
Is there still a place for metaphor in postmodern philosophy? The polemic orienta-
tion of this question immediately reveals what is at stake in Chapter 14, Sea and Earth.
Metaphor in Kant, Lyotard and Lacoue-Labarthe. The author, Frans van Peperstraten,
reminds us from the start that Lyotard uses a metaphor precisely when he wants to
characterize his own postmodern thinking. Lyotard conceives the dispersion of what he
calls ‘phrase families’ and the interaction between them on the basis of the metaphor of
‘the Archipelagos, the primeval sea as the Aegean was once called’. Not all aspects of this
metaphor are immediately clear and Van Peperstraten elucidates them in a reflection
that also focuses on the state of metaphor in postmodern philosophy in which Kant
and Heidegger, as primary references for Lyotard and Lacoue-Labarthe, are involved.
Lyotard has established a direct link between his metaphor of the archipelago and
Lacoue-Labarthe’s metaphor of the mother. With this metaphor, Lacoue-Labarthe
intends to break with the logic of identification and to imagine a radical disfigu-
ration within the concept of personal identity. Lyotard sees here a similarity with
his metaphor of the archipelagos: both are metaphorical expressions for what as yet
cannot be expressed, figures of the figureless, so to speak. Van Peperstraten brings us
straight to this ambiguity where the metaphor is critically assessed. He shows how
Lyotard’s understanding of the archipelagos is already inspired by Kant’s treatment
of language in his third Critique. And he recalls Lacoue-Labarthe’s discussion with
Heidegger on the ‘earthly’ poetic language of Hölderlin in order to differently evaluate
Heidegger’s and Lacoue-Labarthe’s treatment of metaphor. There is no dismissal of
metaphor as such in postmodern thinking, he concludes, but as the metaphor of the
‘mother – sea’ suggests, there is an awareness that the use of metaphor is dependent
on something that resists any figuration.
Finally, in Chapter 15, Is Metaphoricity Threatening or Saving Thought?, Erik Meganck
offers a general reflection on the future of metaphor after deconstructive philosophy. This
future, argues the author, lies beyond use of the metaphor as defined in its opposition to
a concept. Throughout its history, philosophy has always considered a metaphor inferior
to a concept. A concept is supposed to be clear and transparent while a metaphor is
suspected of opacity and ambiguity. According to Derrida, however, philosophy now
becomes conscious of the arbitrariness of this opposition and, in fact, of its own very
foundations. It can no longer look away from how thought always/already works like
a metaphor. This is metaphysics’ confession at its ‘end’ – in the sense that Heidegger
meant. This ‘end’ is not the death of philosophy or a transition into a post-metaphysical
era, says Derrida, suspecting both prophecies of a strong metaphysical hinge that refutes
them. In fact, Derrida claims that this ‘end’ might well be the best thing that could
happen to thought, liberating it from metaphysical shackles. By carefully analysing
Derrida’s expression plus de métaphore, which reveals the logic of the supplement at Metaphors.indb 15 3/07/13 09:54

Philosophy in its Metaphorical Guises. An Introduction16
the core of his thinking, Meganck shows how this liberation lays bare metaphoricity
and scripturality.
On 20 May 2009, the Philosophy Department of the University of Antwerp organized
an international symposium on the topic of Metaphors in Philosophy. Speakers on
that occasion were, among others, Ralf Konersmann, Benjamin Biebuyck, Alexander
Roose and Walter Van Herck. This book cannot be considered to be the ‘acta’ of that
gathering, but the symposium did stimulate the editors to go ahead with the idea
of producing a book that would bring together valuable material on the role and
function of metaphors in philosophy. The editors wish to thank the Belgian University
Foundation and the University of Antwerp for financially supporting this publication.
They also want to thank the Philosophy Department and the Centre for Philosophy of
Culture at the same university. A last word of thanks goes to the contributing authors
for their continued enthusiasm.
Endnotes
1 The number and size of the bibliographies on metaphor thus far published can serve as an indication for
this widespread interest. W.A. Shibles, Metaphor. An Annotated Bibliography and History, Whitewater,
Language Press, 1971; J.P. Van Noppen – S. De Knop – R. Jongen, Metaphor. A Bibliography of
Post-1970 Publications, Amsterdam, Benjamins, 1985; J.P. Van Noppen – E. Hols, Metaphor II. A
Classified Bibliography of Publications from 1985-1990, Amsterdam: Benjamins, 1990. For post-
1990 publications, John Benjamins Publishing Company has developed an online Bibliography
of Metaphor and Metonymy (http://benjamins.com/online/met/), short MetBib, which contains
11,000 records.
Metaphors.indb 16 3/07/13 09:54

Part I
Systematic
Studies
Metaphors.indb 17 3/07/13 09:54

Metaphors.indb 18 3/07/13 09:54

Ralf Konersmann 19
Metaphor, Image and Hypotyposis.

Ralf Konersmann
‘Man – a metaphor’
Novalis, Vorarbeiten 1798, nr. 174
I
t is well-known that it is difficult to indicate what a metaphor actually is and how it
should be defined. There are mainly two reasons for this difficulty. On the one hand
there is the fact that there are already an excessive amount of definitions available,
the large number of which make us less confident in finding an exhaustive account
of metaphor in one single definition. On the other hand, several of these attempted
definitions, and especially the first by Aristotle, which is still canonical, make use of
metaphor. Aristotle explains in his Poetics that the metaphor is ‘the transference’ of ‘a
name that belongs to something else’.
2
By doing so, he draws attention to the transfer,
which constitutes the key problem of the metaphorical function. Metapherein means
to move, to carry away, to shift, as well as to apply, to overlook and indeed to transfer.
I do not interpret the self-reference of this attempt at definition, this regressus, as a
weakness or a handicraftsman’s negligence. Rather, it indicates a problem, and invites
us to examine carefully what is happening here at the textual level. In his definition of
metaphor, Aristotle does not actually limit himself to explaining the meaning of the
term, but performs a speech act. As a consequence, we can say that the way in which
he defines the concept directly turns the defining process itself into a problem. That
process in itself shows, in a concentrated way, that metaphors in philosophy and theory
in general have their privileged position where the standards of clear, unequivocal
and objective language, i.e. concepts and definitions are lacking.
In his way of proceeding, Aristotle’s definition draws attention to the mode of
metaphorical speech, namely the duality of ‘saying’ and ‘showing’. The definition
substitutes the essentialist question of what a metaphor is by the functionalist question
on how a metaphor organises the context, i.e. how it is active in its specific envi-
ronment and what it achieves. Accordingly, as Aristotle puts it, metaphors produce
1
Metaphors.indb 19 3/07/13 09:54

Metaphor, Image and Hypotyposis20
their effects by realising a ‘transfer’, in which ‘nouns’ and units of meaning which are
semantically ‘strange’ to one another, are put together and by this combination are
able to create a new relation of meaning. In accordance with Aristotle, we can say
that metaphors improvise designations for which there are no exact formulations
available, i.e. they compensate missing forms of language and knowledge. Apparently
this metaphorical designation is not only a making available or offering. Instead of
being merely a function of replacement and substitution, it is a performance in its
own right and, as Nietzsche calls it in a similar context, an ‘active determination’ by
the energeia of language.
3
It is this successful creation of a new meaning that enables
metaphors to claim their place as works of art in the cultural system of knowledge,
as long as explanations and concepts are unavailable or unable to surpass or even to
replace the world-disclosure function of metaphor. This is exactly the motive of the
maxim Paul Ricœur put at the disposal of the theorist of metaphor, namely to treat
his study object as a ‘work en miniature’.
4
In the following, I would like to elaborate, on the basis of my preliminary reflections,
the three components of the title of this article. In the first section (Metaphor and
metaphysics) I will recall and outline some recent rehabilitations of metaphor, starting
from the different traditions in the criticism of metaphor. In the second section
(Figures of knowing ignorance) I will show how metaphors combine knowledge and
ignorance in a specific way, and how they both disguise and openly display ignorance.
Finally, in the third section (The metaphorical function) I will explain the way metaphors
function, concentrating on Kant’s concept of hypotyposis and on the problem of the
figurative character of metaphor.
Metaphor and metaphysics
As already indicated, the philosophical reflection on metaphor has a long history. In
this history two main strategies can be discerned: metaphor was either acknowledged
or criticised.
As far as I know, the history of this criticism, its motives and repertoire is still
unwritten. All the same, at the centre of a philosophical criticism of metaphor we
might have an expectation that has been very strong since Francis Bacon’s theory
of idols, and that has been carried into modernity by the politics of language of the
Enlightenment. The expectation was that man would sooner or later be able to put
an end to the provisional creation of metaphorical indications by art and religion,
and to replace it by definitive conceptual information on the basis of scientific
knowledge. In the perspective of this criticism metaphor appears as an inadequate
approach to the world, as its magical and mythical deformation, which refuses the
task of objectivation, and calls the suspicion of regression on itself. These standard
arguments of the philosophical politics of language and concept were available in
Metaphors.indb 20 3/07/13 09:54

Ralf Konersmann 21
the 18
th
century already, and were put forward by authors such as Hobbes, Descartes,
Locke and Kant. They continued to be effective far into the 20
th
century, and were in
part clearly sharpened by logical positivism. New philosophical currents in the 20
th

century were often based on a rejection of important and normative metaphors. This
seems like an ironical concession to the philosophical iconoclasm just mentioned,
including its objectives at the level of the politics of theory. As an example, one
can refer first of all to Gaston Bachelard, the protagonist of ‘scientific spirit’, who
criticizes the sponge metaphor, and explains it as ‘an obstacle for knowledge’ (obstacle
épistémologique).
5
Other examples are Gilles Deleuze and Félix Guattari, who want
to understand knowledge and its order no longer as a tree, but as a rhizome, and
Richard Rorty with his subversion of the mirror metaphor.
In Heidegger we find a variant, or rather radicalisation and extension of the
classical criticism of metaphor. In his criticism, the metaphorical distinction between
proper and figurative meaning evokes a more fundamental ‘separation of sensible
and intelligible reality’, and makes it evident in practice. Heidegger summarises his
reservation as follows: ‘The metaphorical exists only in metaphysics’.
6
He qualifies
this criticism by limiting it first of all to ‘the dominant concept of metaphor’. Still,
he rejects the supposed attempt of the opposite side to create meaning by means of
metaphor, and to abuse it as a metaphysical machine available at random.
The leading theories on metaphor of the modern era can be understood as attempts
to oppose the view of metaphor challenged by Heidegger, including its reductionism
and inconsiderate hierarchical approach. According to these theories, metaphor shows
in an exemplary way the activity and creative power or, in Aristotle’s terminology,
the energeia, i.e. the reality or reality potential of language. The metaphor is neither
a mere rhetorical argument (ornatus) nor a scattered piece of metaphysics. It is an
expression, which means that it is an expression both of something and for something.
The disclosing function of metaphorical speech is an effect of this duality. On
the one hand we have to admit that it is impossible to indicate definitively and with
a claim to a realistic explanation what the world is, and especially what it ‘really’ is.
On the other hand, when we say instead, in a sufficiently credible way, that the world
is a stage, a dream or a book, as the big narratives and even the remixes of popular
culture assure, we avoid the ultimate consequence that the world is entirely indefinite
or even indeterminable. We cannot hope for an exhaustive answer to the question
of what the world is. Neither would it be of any help to us, however, to completely
abandon the question or reject it because it cannot be answered. Jean Paul chooses
an entirely different way. The question ‘what the world actually is’ inspires him to the
design of an entire hall of metaphors and images:
‘It [i.e. the world] might very well be only a blind alley in God’s large city,
or only a provincial town compared to other planets. It is the go-cart or
baby walker of Humanity, which teaches it to step out. Apparently a strict
consequence of the foregoing comparisons is that the world is the coulisse
Metaphors.indb 21 3/07/13 09:54

Metaphor, Image and Hypotyposis22
and dressing room for another world. Only in that other world shall we
get applause for the roles we play (…) Our present world, by contrast, is
only the coast of God’s creation. It is a misty halo around a better sun, the
numerator to a yet invisible denominator; it is really what I would call
almost nothing’.
7
The embedded particles and comments that are floating with Jean Paul’s stream of
images draw our attention to the way metaphors work and to what they achieve.
They turn that which cannot be thought into something conceivable, and prepare it
for future ways of conceivableness. In this preparatory stage, possible concepts are
already reflected in corresponding metaphors at the level of theoretical language,
which we find in different world concepts of the modern era: the world as will and
representation, as realm of subject and object, as life-world and world of the Dasein,
as communal world and environmental world, or, in its totalising function, as ‘world
economy’ or ‘world market’. The way in which Jean Paul accumulates his substitutes
and improvisations makes the elementary achievement of the metaphorical function
transparent. For that which cannot, or cannot yet or can absolutely not be named or
conceptually be exhausted, metaphor has already substituted something else: a figure,
an image or a sign. The application of these substitutes challenges the collaboration
and interpretative competence or, as Jean Paul would probably put it, the reader’s ‘wit’.
This is another confirmation of our provisional comparison of metaphors with works
of art. However, the metaphor game is still more fundamental than these activities,
which are presupposed by it. It contains the promise that this world is accessible,
open, and even partly comfortable, and that it can consequently be understood as a
world of and for man.
The metaphorical transfer is an artifice which in its practice brings into prominence
a condition of human language and, more generally, of man’s relation to the world.
This elementary condition of metaphorical speech was elaborated and emphasised
in particular by Hans Blumenberg. ‘Man’s relation to reality’, Blumenberg writes,
‘is indirect, laborious, delayed, selective and above all metaphorical’.
8
At first sight
Blumenberg’s explanation of metaphor is anthropological. On closer consideration,
however, it belongs to the philosophy of culture. In his view, metaphors are first
of all indications or testimonies of which the diffusion and usualness show man’s
disproportion to his reality. Functionally, the auxiliary constructions of metaphor
come close to myth. By its interpretative potential, myth puts reality, which cannot
be mastered ad hoc, in the perspective of confidence. In the same way metaphors are
necessary, because reality does not leave to man, who is unadapted, yet forced to act
in his environment, enough time to completely overlook and consider the conditions
and consequences of his actions. Action and the pressure to act are the anthropological
conditions of the fact that metaphor discloses the whole of existence.
Metaphors.indb 22 3/07/13 09:54

Ralf Konersmann 23
Figures of knowing ignorance
The thesis I just expounded starts from an anthropological point of view and leads to
an argument belonging to the philosophy of culture. It does not only acknowledge
the fact of the rehabilitation of metaphor in 20
th
century thought, which we can
observe since Ivor Armstrong Richards’ legendary lectures on rhetoric in the middle
of the 1930s, but also offers an explanation for this revival. The main argument is at
the crossroads of the theory of action, anthropology and epistemology, and can be
summarized as follows. Metaphor is an expression of non-understanding. It is the
linguistic counterpart of a je ne sais quoi typical of the human species or, as a theologian
might put it, of man as a created being. Situations in which we have to decide and
act without having a complete overview or knowing the long-term consequences
(that is without real understanding) call for a metaphor and its pragmatic orientation
function. In these situations we are worried by the knowledge that on the one hand
we do not know enough to act in an absolutely controlled and accurate way, while
on the other, we cannot postpone the decision. In our culture, i.e. the culture of late
modernity, situations like these are not the exception but the rule: one has only to
think of relevant experiences in areas like the economy, the climate, education, family
life etc.
9
From the point of view of the philosophy of knowledge and culture, only
one conclusion can be drawn: precisely a culture which, more than any other, places
its hope in the value of positive knowledge, is longing for routines in the handling
of ignorance. Metaphor and metaphorical functions in texts are the exemplary
expression of these routines.
Already Giambattista Vico emphasised the importance of ignorance, as he
emphasised so much in the thematic area of metaphor. To the contemporary ideal of
‘rational metaphysics’ and of man ‘becoming all things through understanding’, Vico
opposes man who ‘becomes all things through not-understanding’, and he ascribes
to the latter an ability the former lacks, namely the ability to create by himself an
entire world with the means of language, i.e. the ability to produce metaphors.
10
In the
perspective of the Nuova Scienza metaphor appears as an indication of not-knowing.
At the same time, however, it is the instrument for handling not-knowing, and
Vico attaches the greatest importance to this. This means that he abandons the
strict opposition between understanding and not-understanding emphasised in the
rationalist theories of knowing and knowledge. In Vico’s rehabilitation of metaphor,
by contrast, understanding does not mean that one has understood, but is always
something provisional. It is a continual process, and therefore it is punctuated, as
long as it lasts, with forms and figures of not-understanding. Vico is not prepared
to see in these mixtures of understanding and not-understanding, of knowing and
not-knowing, only instances of deficiency or external signs of a stage of human history
soon to be overcome. In the middle of the age of Enlightenment, he was one of the
first to defend the right to indefiniteness, which up to the present day has its place
in art. At the level of knowledge, this right proves itself to be an institutionalised
Metaphors.indb 23 3/07/13 09:54

Metaphor, Image and Hypotyposis24
resistance against an overpowering, prompt, premature and illusory understanding,
which circumvents the challenge of its objects and removes the problems rather than
being able to cope with them.
When the world is called a stage, a book or a dream, it is certainly something
other than a scientific explanation. On the other hand, astronomy and physics do
not solve questions like those of the Platonic-Christian tradition whether, and if so,
why, that which we call the world deserves our confidence, and why we are right to
overcome our Weltangst and to conceive something like a ‘world confidence’. The
example of the world concept draws our attention to the cultural achievement of
metaphorical world projects. This achievement consists on the one hand in satisfying
– provisionally – our need for information, and on the other hand in keeping them
available – critically – for further questions. The rules of the metaphorical game do
not provide a literal understanding of a proposition like ‘the world is a stage’. They
rather invite us to acknowledge the indefiniteness of the proposition and to accept
provisionally its imperfection as a testimony of both knowing and not-knowing. It
is this testimony function and fundamental ambiguity of metaphor that allows us,
not only to say something, but also to relativise immediately what it says, in order to
show something by means of this self-revocation.
The comparison of a metaphor with a work of art proves worthy here as well.
According to Paul Valéry’s famous thesis, metaphor, just as the work of art or the
holy word, cannot be replaced by paraphrases or elaborate explanations. Consequently,
any attempt to summarise metaphors or to indicate per definitionem what they ‘really’
signify, would mean abandoning their most essential feature.
11
Typical for a metaphor
is the coincidence of knowing (the conceptual representation of the world as a stage)
and not-knowing (the reflective admission that the world is not a stage). Meanwhile,
this coincidence has found its place in the philosophy of science as well, a fact I at least
want to mention here. Gaston Bachelard’s view of metaphor may serve as an example.
Bachelard’s studies on the formation and constitution of the scientific spirit directly
include the element of not-knowing, which is articulated in metaphor, into the process
of the acquisition of knowledge. The protagonist of objective knowledge, he says, is
toiling away at the obstacles to knowledge for which he is himself co-responsible,
and stages between himself and these obstacles the so-called ‘ruptures’ (coupures).
By doing so he is continuously working on the borderline between knowing and
not-knowing, a borderline he has to draw himself. Consequently, if the scientific
spirit were to contest the fact that it itself creates and spreads ‘inertia and confusion’
in the field of knowledge, that would be an illusion and, in Bachelard’s terms, another
very momentous obstacle to knowledge.
12
According to Bachelard, who is an avowed critic of metaphor, metaphor is not
only an evil in the field of scientific language that should be eradicated but it is also
an informative proof of not-knowing, and, moreover, an indication of the winding
paths knowledge follows. In metaphor, Nietzsche, Derrida and de Man say, know
ledge comes across its own causes and origins. On the basis of this self-awareness,
Metaphors.indb 24 3/07/13 09:54

Ralf Konersmann 25
metaphor proves its efficiency in the field of positive knowledge as well, regardless of
some specific objections. The analysis of the metaphorical function gives us insight
both into that function itself and into the practice of conceptual intervention. But
the efficiency of metaphor is even greater than that. The reflective not-knowing
concentrated in metaphor (or, in Blumenberg’s terms, ‘the unconceptual’) allows
hypothetical and risky anticipations of new knowledge. This knowledge, precisely
because it is new and in being new, remains ‘impossible to anticipate’
13
in its concrete
formulation. Therefore it requires the anticipation of metaphor, which is conceptually
under-determined but by no means arbitrary. When we systematically link metaphor
with the concept of not-knowing, this can help us to specify what the criticism of
metaphor is and what it achieves. With regard to a given text or a specific problem,
it helps us to distinguish between problematic (e.g. manipulative) and constructive
(e.g. disclosing) uses of metaphor.
The metaphorical function
Let us at this stage retain that we have juxtaposed an aesthetic and an epistemological
foundation of metaphor to its foundation in the philosophy of culture, which was
supposed by Blumenberg. The question however remains on how metaphor succeeds
in bridging knowing and not-knowing in a paradoxical way; and how – with reference
to the emergence of knowledge touched upon before – it can anticipate that which
cannot be anticipated in a speculative way.
As an answer to this question Kant had already presented the concept of hypotyposis.
Hypotyposis, in the way it is developed in the Critique of Judgement, is an artificial
act of presentation. Hypotyposis ‘supplies’ – as Kant says in § 59 – something that in
itself cannot be an object of sensible intuition with a provisional sensible perception,
in order to indicate, not through similarity but in a ‘symbolic’ and ‘indirect’ way, ‘what
the idea of it could be for us’. Understood as a hypotyposis, a metaphor is from the start
non-identical with what it designates. Exactly this non-identity, which is recognised
by the act of ‘supplying’, activates what Aristotle described as a linguistic energeia,
and finally triggers the receptive achievement which has been known ever since as a
‘transfer’. The metaphorical transfer is referential, not in the sense of reproducing the
world (to which metaphor cannot attain in its own being), but in the sense of giving
indirect expression to human or rather human-level and therefore anthropomorphic
conciseness. This functional process of the metaphorical act confirms the indicative
character of metaphor. Metaphors are testimonies that not only render possible and
instigate cognitive comprehension, but thereby also reveal the world stance of the
human being, lacking in orientation and producing images, who makes use of them.
With this motive Kant takes up a thought that is already to be found in Vico’s work
and then again in Blumenberg’s work. As a testimony and as a means of information
Metaphors.indb 25 3/07/13 09:54

Metaphor, Image and Hypotyposis26
which, in retrospect, teaches us about the ‘nature of human things’, metaphors give us
the material for a concrete ‘history of human ideas’, as Vico formulates it, in which
the reality of man always appears to him as his reality.
14
Vico’s original intuition is
thus reinforced by the concept of hypotyposis: metaphor is a cultural fact.
The elaboration of the notion of ‘metaphor’ as a case of non-conceptuality, as set
out by Hans Blumenberg, takes precise account of the contextual conditions of the
rhetorical situation.
‘A moment of silence, a visible omission in a behavioural context can be
as rhetorical as an outcry of popular anger read from a sheet of paper, and
the Platonic dialogue is no less rhetorically intended than the sophistical
discourse which was its literary opponent.’
15
The extension of the perspective from manifest metaphors to phenomena of non-con-
ceptuality and to a phenomenology of non-conceptuality (which is their theoretical
elaboration) in general requires the study of the contexts which give rise to the
metaphorical game. This confirms the cultural-philosophical dimension of the
metaphorological matter. Metaphors are interpretations of the world compressed
into signs, and allow a robust empathy that often even resists critical questioning.
16

In this way, metaphors and phenomena of non-conceptuality in general elucidate
the manifest meanings in a given culture.
The message hypotyposis brings to metaphorology and to all those who study
phenomena of non-conceptuality, is the following: it’s not the similarity of its parts
that indicates the qualities of a metaphor (some type of objective correspondence
or adaequatio), but that which on the one hand, its users and producers, and on the
other hand, its listeners and readers make of the possibilities of interference of the
metaphorical game. It is exactly in this context that Max Black talks about ‘interaction’
and Gérard Genette describes this structure as ‘reciprocity’. This does not render the
criterion of similarity, which was already introduced by Aristotle, entirely obsolete,
but gives it a new orientation. In our view the similarity with which a metaphor seeks
our consent is not pre-established, nor is it the mirror image of an ontology of things,
but is itself produced. The similarity is not the precondition, but the product of the
process that is called ‘transfer’ ever since Aristotle. This specification is decisive for
our understanding of the metaphorical function. Metaphors are no automatisms, nor
do they draw what they mean from themselves, either from their etymology, their
vocabulary or semantics. Metaphors are not at all primarily semantic, but pragmatic
phenomena which, in order to develop their potential, require spirit and ‘intelligent
cooperation’.
17
In an impressive way this pragmatic orientation of metaphor is
confirmed by the fact of the semantic openness and unfixed character of its meaning:
metaphors not only can, but must be interpreted.
Already Richards reacted against the idea that metaphors are images and many
authors have followed him. Their reservations are the following. Firstly, it remains
Metaphors.indb 26 3/07/13 09:54

Ralf Konersmann 27
unclear, they claim, which element of the metaphorical game is referred to when
metaphors in general are called images. Secondly, this definition is believed to divert
from the fact that a metaphor is an event of language. Even without representational,
mental or sensory images, words can ‘do almost anything’.
18
I agree with both argu-
ments. It is the linguistic context of the utterance that turns a specific word into a
metaphor given this textual environment, and therewith releases its potential to refer.
On the other hand, it is clear that the view of metaphor as imago or image, which is
self-evident for Vico and customary since early Modernity, did not at all originate
by chance. The image-like quality meant here cannot be understood as a kind of
pictorial reproducing. Compare in this regard the critique of the notion of similarity
in the context of hypotyposis. It has nothing to do with an autonomous art image
or painting (which are already specifications of the more general concept of image)
either. When I want to hold on to calling metaphors ‘images’, I do so because I don’t
want to call them pictures. Decisive at this level is not the substance-like quality or
the visual plasticity of what these images represent, but only the act of visualisation
as such and the way it crosses the flow of speech.
The image-like quality of metaphor is the functional equivalent of a visual structure,
i.e. of a structure that is obviously linguistic, but at the same time sceptical of language.
This actualised concept of image is broken and definitely critical of any pictorial
reproducing. Kant already expounds this self-objection, this specific metaphorical
resistance to the ‘image-character’ of metaphor. He openly displays its latent paradox
when he says in the decisive passage that the symbolical is an intuition ‘supplied’ where
‘no sensible intuition can be adequate’. Philosophical texts offer many instances of this
characteristic metaphorical figure of image presentation with withdrawal, a figure
openly admitting its conjectural status. Hegel’s famous image of a ‘cycle of steps’ can
serve as an example. In order to concentrate in one single formula both the unity of
latency and presence of spirit, and at the same time the development of this unity,
Hegel in his Lectures on the Philosophy of History characterises the ‘life of contemporary
spirit’ as a ‘cycle of steps’, which, as Hegel explains, ‘on the one hand exist next to
each other and on the other hand appear as past’. ‘The moments’, Hegel continues,
‘which spirit appears to have left behind, remain present in its contemporary depth’.
19
Apparently the point for the reader is not to bring rational order in the range of images
of this text, or to select one of the traditional metaphors it deploys (life, circle, step,
moment, depth, juxtaposition, succession) and give preference to it. The point is rather
to recognise that none of these metaphors fully honours the intention of the speaker,
and accordingly that the use of metaphor and the criticism of metaphor have become
indistinguishable in this passage. The rupture of the image, the catachresis, is not an
error or the result of an incapacity, but is approvingly accepted and deliberate, as in
the visualisation of the ‘cycle of steps’ by M.C. Escher, which takes the paradoxical
game of ‘circular flow of stages/steps’ lovingly to extremes.
20
As the provision of
the offered image is frustrated on purpose and the collision of the iconic elements
provoked, the catachrestical proposition succeeds through its articulation to utter its
Metaphors.indb 27 3/07/13 09:54

Metaphor, Image and Hypotyposis28
transgression at the same time.
21
It makes an appeal to notice and use the distance
between what it says and what it means.
Consequently, the image rupture between horizontal circularity and vertical
step-structure is a proposition and an avoidance of proposition at the same time. One
field of images blocks the dynamics of the ascent and the ‘formation of spirit’; the
other blocks the no less emphatic movement of ‘return to itself ’. Hegel’s catachrestical
‘cycle of steps’ thereby openly displays the discrepancy between the two figures of
the course of historical times, i.e. the incommensurability between the model of
progression and the model of restitution.
This hesitancy of Hegel’s genealogy is at first sight remarkable, because with the
‘spiral’ an integral metaphor for the logic of historical development had been introduced
for a long time already, a metaphor which remained in use after Hegel as well, e.g.
with Friedrich Engels.
22
Hegel however rejected this possibility to formulate his
view. He does not mention the spiral metaphor anywhere, and exactly this omission
and using catachresis instead is, to my mind, very revealing. What Hegel bypasses
in this way is, first of all, the naturalisation of historical processes suggested by the
snail’s spiralis line and is also clearly intended in the contemporary use of the spiral
metaphor by Goethe.
23
Secondly, he circumvents the questionable clearness of this
image, which covers up the systematic problems and leads to simplifications.
24
Exactly
as a catachresis, the ‘cycle of steps’ is functional. It avoids simplifications, and is a
message in a bottle that, in the way it presents things, suggests that this depiction is
only provisional and cannot be the last word.
How consistent Hegel’s avoidance strategy was from the point of view of the
politics of language is elucidated by a glance at the second volume of Balzac’s novel
Illusions perdues, published in 1839, in which the author included a satirical dialogue
about the metaphorical bliss of the philosophers of history:
‘Just at that moment Lucien caught sight of three melancholy faces. Michel
Chrestien, Joseph Bridau, and Fulgence Ridal took up their hats and went
out amid a storm of invective.
“Queer customers!” said Merlin.
“Fulgence used to be a good fellow,” added Lousteau, “before they perverted
his morals.”
“Who are ‘they’?” asked Claude Vignon.
“Some very serious young men,” said Blondet, “who meet at a philosophi-
co-religious symposium in the Rue des Quatre-Vents, and worry themselves
about the meaning of human life [rather: the general course of Humanity,
K.V. – W.V.H. .”
“Oh! oh!”
“They are trying to find out whether it goes round in a circle, or makes some
progress,” continued Blondet. “They were very hard put to it between the
straight line and the curve; the triangle, warranted by Scripture, seemed Metaphors.indb 28 3/07/13 09:54

Ralf Konersmann 29
to them to be nonsense, when, lo! there arose among them some prophet
or other who declared for the spiral.”’
25
It cannot have been Hegel to whom Balzac has referred, and whom he exposed to
mockery. Hegel’s metaphor for history is undogmatic and, thanks to the special finesse
of catachresis, limited to putting down a marker.
The way in which metaphors provide images follows the model of visualisations
that are actually achieved but at the same time disclaimed as inadequate. Metaphors
use the ‘iconic episteme’
26
in order to immediately recall the giving in to the logic of
the visual as inauthentic. This negation that creeps in, this self-revocation is deeply
inscribed in metaphor. When we hear an utterance like ‘the world is a stage’, we
normally have no trouble, as participants in language, with hearing at the same time
the reservation of its non-literal character. We are conscious of the fact that this
metaphor not so much wants to tell us something but wants to show us something
– something that we as listeners and readers have to disclose beyond what is offered
by the imagery of metaphorical discourse.
Metaphors – this would be my summary – are paradoxical proposals of formulation.
This paradoxical character is not arbitrary, but purposeful and calculated. They are
linguistic overbids of language, according to the logic of a long, technically polished
tradition of linguistic visualisation, a tradition which manifests itself also pregnantly
in the presentation techniques of memoria and evidentia, of ekphrasis and simulacrum.
The metaphorical function activates language’s proper resources of ‘eidetic contours’,
27

which stand for what is meant in a way that is, paradoxically, both provisional and
unsurpassable, both tentative and definitive. Nothing else was meant when Black called
metaphors, especially philosophically interesting ones, ‘emphatic’, when Blumenberg
called them ‘absolute’ and Paul Ricœur called them ‘live’.
Metaphors.indb 29 3/07/13 09:54

Metaphor, Image and Hypotyposis30
Bibliography
Aristotle (1971
5
). Rhetorica, De Rhetorica ad Alexandrum, De Poetica, transls W. Rhys
Roberts, E.S. Forster, I. Bywater, The Works of Aristotle, ed. W.D. Ross, vol.
XI, Oxford, Clarendon Press
Bachelard, G. (1977
10
). La formation de l’esprit scientifique. Contribution à une psych
analyse de la connaissance objective, Paris, Vrin
Balzac, H. de (2004). A Distinguished Provincial at Paris (www.gutenberg.
org/e-books/1559, release date August 11
th
2004)
Becker, R. (2007). ‘Anthropomorphismus’ (I), in Archiv für Begriffsgeschichte 49, pp.
69-98
Blumenberg, H. (1961). ‘Die Bedeutung der Philosophie für die Zukunft’, in Europa-
Gespräch 1961. Die voraussehbare Zukunft, Vienna, Verlag für Jugend und
Volk, pp. 127-140
Blumenberg, H. (1979). ‘Ausblick auf eine Theorie der Unbegrifflichkeit’, in Idem,
Schiffbruch mit Zuschauer. Paradigma einer Daseinsmetapher, Frankfurt,
Suhrkamp, pp. 75-93
Blumenberg, H. (1998). Paradigmen zu einer Metaphorologie, Frankfurt, Suhrkamp
Blumenberg, H. (2001). ‘Anthropologische Annäherung an die Aktualität der
Rhetorik’, in Idem, Ästhetische und metaphorologische Schriften, ed. A.
Haverkamp, Frankfurt, Suhrkamp, pp. 406-431
Blumenberg, H. (2006). Beschreibung des Menschen. Aus dem Nachlaß, ed. M. Sommer,
Frankfurt, Suhrkamp
Boehm, G. (2007). ‘Das Paradigma ‘Bild’. Die Tragweite der ikonischen Episteme’,
in H. Belting ed., Bilderfragen. Die Bildwissenschaften im Aufbruch, Munich,
Fink, pp. 77-82
Böschen, S. – Schneider, M. – Lerf, A. eds (2004). Handeln trotz Nichtwissen. Vom
Umgang mit Chaos und Risiko in Politik, Industrie und Wissenschaft, Frankfurt
– New York, CampusMetaphors.indb 30 3/07/13 09:54

Ralf Konersmann 31
Campe, R. (1997). ‘Vor Augen stellen. Über den Rahmen rhetorischer Bildgebung’,
in G. Neumann ed., Poststrukturalismus. Herausforderung an die
Literaturwissenschaft, Stuttgart – Weimar, Metzler, pp. 208-225
Cazeaux, C. (2007). Metaphor and Continental Philosophy. From Kant to Derrida, New
York – London, Routledge
Danto, A.C. (1981). The Transfiguration of the Commonplace. A Philosophy of Art,
Cambridge Mass., Harvard University Press
Engels, F. (1975). Dialektik der Natur, in K. Marx – F. Engels, Werke, Berlin, Dietz,
vol. 20, pp. 305-570
Escher, M.C. (1973
7
). Grafik und Zeichnungen, Munich, Moos
Geisenhanslüke, A. – Rott, H. eds (2008). Ignoranz. Nichtwissen, Vergessen und
Missverstehen in Prozessen kultureller Transformation, Bielefeld, Transcript
Haverkamp, A. (2007). Metapher. Die Ästhetik der Rhetorik, Munich, Fink
Hegel, G.W.F. (1970a). Phänomenologie des Geistes, Theorie Werkausgabe, eds E.
Moldenhauer – K.M. Michel, Frankfurt, Suhrkamp, vol. 3
Hegel G.W.F. (1970b). Vorlesungen über die Philosophie der Geschichte, Theorie Werkausgabe,
eds E. Moldenhauer – K.M. Michel, Frankfurt, Suhrkamp, vol. 12
Heidegger, M. (1997). Der Satz vom Grund, Gesamtausgabe I, vol. 10, Frankfurt,
Vittorio Klostermann
Jean Paul (2000). Auswahl aus des Teufels Papieren, Sämmtliche Werke II, vol. 2, Darmstadt,
Wissenschaftliche Buchgesellschaft, pp. 9-469
Konersmann, R. ed. (2011
3
). Wörterbuch der philosophischen Metaphern, Darmstadt,
Wissenschaftliche Buchgesellschaft
Koselleck, R. (2006). ‘Revolution als Begriff und Metapher. Zur Semantik eines einst
emphatischen Worts’, in Idem, Begriffsgeschichten. Studien zur Semantik
und Pragmatik der politischen und sozialen Sprache, Frankfurt, Suhrkamp,
pp. 240-251
Kövecses, Z. (2005). Metaphor in Culture. Universality and Variation, Cambridge,
Cambridge University Press
Metaphors.indb 31 3/07/13 09:54

Metaphor, Image and Hypotyposis32
Lepenies, W. (1976). Das Ende der Naturgeschichte. Wandel kultureller Selbstverständlichkeiten
in den Wissenschaften des 18. und 19. Jahrhunderts, Munich – Vienna, Hanser
Mauthner, F. (1980
2
). ‘Verbale Welt’, in Idem, Wörterbuch der Philosophie, vol. 2, pp.
526-531, Zürich, Diogenes
Nietzsche, F. (1980). Nachgelassene Fragmente 1885-1887, Kritische Studienausgabe eds
G. Colli – M. Montinari, vol. 12, Munich – Berlin – New York, Deutscher
Taschenbuch Verlag – de Gruyter
Novalis (1999). Vorarbeiten zu verschiedenen Fragmentsammlungen, Schriften, eds
H.J.Mähl – R. Samuel, Darmstadt, Wissenschaftliche Buchgesellschaft,
vol. 2, pp. 311-424
Polanyi, M. (1985). Implizites Wissen, Frankfurt, Suhrkamp
Pörksen, U. (1997). Weltmarkt der Bilder. Eine Philosophie der Visiotype, Stuttgart,
Klett – Cotta
Rheinberger, H.J. (2005). ‘Nichtverstehen und Forschen’, in J. Albrecht – J. Huber – K.
Imesch – K. Jost – Ph. Stoellger eds, Kultur Nicht Verstehen. Produktives
Nichtverstehen und Verstehen als Gestaltung, Zürich – Vienna – New York,
Voldemeer – Springer, pp. 75-81
Richards, I.A. (1996
2
). ‘Die Metapher’, in A. Haverkamp ed., Theorie der Metapher,
Darmstadt, Wissenschaftliche Buchgesellschaft, pp. 31-52
Ricoeur, P. (1996
2
). ‘Die Metapher und das Hauptproblem der Hermeneutik’, in
A. Haverkamp ed., Theorie der Metapher, Darmstadt, Wissenschaftliche
Buchgesellschaft, pp. 356-375
Spitz, H.J. (1972). Die Metaphorik des geistigen Schriftsinns. Ein Beitrag zur allegorischen
Bibelauslegung des ersten christlichen Jahrtausends, Munich, Fink
Stoellger, Ph. (2005). ‘Wo Verstehen zum Problem wird. Einleitende Überlegungen
zu Fremdverstehen und Nichtverstehen in Kunst, Gestaltung und Religion’,
in J. Albrecht – J. Huber – K. Imesch – K. Jost – Ph. Stoellger eds, Kultur
Nicht Verstehen. Produktives Nichtverstehen und Verstehen als Gestaltung,
Zürich – Vienna – New York, Voldemeer – Springer, pp. 7-27
Valéry, P. (1957). ‘Léonard et les philosophes. Lettre à Leo Ferrero’, Oeuvres ( Bibliothèque
de la Pléiade), Paris, Gallimard, vol. 1, pp. 1243-1246
Metaphors.indb 32 3/07/13 09:54

Ralf Konersmann 33
Vico, G.B. (1999). New Science. Principles of the New Science Concerning the Common
Nature of Nations, transl. D. Marsh, London, Penguin Books
Endnotes
1 Translated from German by Koenraad Verrycken and Walter Van Herck.
2 Aristotle (1971
5
), 1457b6.
3 Nietzsche (1980), p. 385. As editor of the Wörterbuch der philosophischen Metaphern (Konersmann
[2011
3
]), I decided to use verbs as entries as much as possible, in order to make clear the efficiency
of the selected metaphors. F. Mauthner already drew a similar consequence in the entry ‘Verbale
Welt’ of his Wörterbuch der Philosophie (Mauthner [1980
2
]). H.J. Spitz (1972), pp. 234 ff. simply
speaks, albeit with a slightly different meaning, of ‘verbal metaphors’. On the topos of ‘metaphorical
creativity’ cf. also Z. Kövecses (2005), pp. 259 f.
4 Ricœur (1996
2
), p. 358. In support of his rule of thumb, which shows a metaphorical touch itself,
Ricœur refers to M.C. Beardsley (p. 372). In fact, however, Ricœur’s recommendation goes back to
Vico; cf. Vico (1999), p. 159 (§ 404).
5 Bachelard (1977
10
), pp. 73-82.
6 Heidegger (1997), p. 72.
7 Jean Paul (2000), p. 241: ‘Sie kann gar wol das Sakgäsgen in der großen Stadt Gottes sein oder eine
blosse Provinzialstadt in Vergleichung mit andern Planeten. Sie ist der Gängel- oder Laufwagen
der Menschheit, um sie ausschreiten zu lehren. Sie ist – das scheint eine strenge Folge aus den
vorhergehenden Gleichnissen zu sein – die Kulisse und Anziehstube für eine andere Welt, in der
wir erst unsere Rollen nicht ohne Beifall machen. (…) Sie ist die Küste zur Schöpfung Gottes: sie ist
ein dunstvoller Hof um eine bessere Sonne; sie ist der Zähler zu einem noch unsichtbaren Nenner;
wahrhaftig ich sage, sie ist fast gar nichts’. Cf. also Blumenberg (1998), pp. 25 ff.
8 Blumenberg (2001), p. 415.
9 Böschen – Schneider – Lerf eds (2004); Geisenhanslüke – Rott eds (2008). In the introduction to
their collection of articles, S. Böschen a.o. quote a social scientist who requires a ‘logic of uncertain
knowledge’ (p. 10). On the one hand this is to be welcomed. On the other hand it is striking that
even those who carry out research into ‘not-knowing’ and ‘forgetting’ apparently forget that exactly
such forms of logic have already been made available by poetics, liturgics and rhetoric for a long time.
Metaphors.indb 33 3/07/13 09:54

Metaphor, Image and Hypotyposis34
10 Vico argues that anthropomorphism cannot be deluded. According to Vico, man – because he is
not-understanding – instead ‘makes things out of himself and, by transforming himself, becomes
them’ (Vico [1999], p. 160 [§ 405]). Cf. also Stoellger (2005).
11 Valéry (1957). Danto (1981), p. 189 very pertinently not only explains metaphor as a kind of work
of art, but, conversely, also explains the work of art as a metaphor.
12 Bachelard (1977
10
), p. 15.
13 Rheinberger (2005), p. 78.
14 Vico (1999), p. 129 (§ 347). Notwithstanding this common element, the difference between Vico and
Kant should not be neglected. Vico’s ‘metaphysics of imagination’ (cf. Vico [1999] § 405) refers to
the condition of man who, as a finite being, does not understand and never fully understands. Kant,
by contrast, who is critical of anthropomorphism, characterizes with the concept of hypotyposis
an epistemic position of enlightened scepticism. This position of knowledge at the same time
understands that it does not understand, and what it does not understand and cannot capture in
theoretical formulae. Cf. Becker (2007), esp. pp. 91 ff. On hypotyposis cf. also Campe (1997) and
Cazeaux (2007), pp. 43 ff.
15 Blumenberg (2001), p. 407.
16 Blumenberg (2006), p. 781.
17 Polanyi (1985), p. 15.
18 Richards (1996
2
), p. 38. This criticism was vehemently taken up by Haverkamp (2007), pp. 99 ff.
19 Hegel (1970b), p. 105.
20 Escher (1973
7
), Illustration nr. 75, reproduced on the cover of this book.
21 Cf. Blumenberg (1979), p. 84; cf.also Blumenberg (1998), pp. 179 ff. Blumenberg speaks of ‘blast
metaphors’ (Sprengmetaphorik); his historical informant is Cusanus.
22 In 1878 Engels speaks of ‘the spiral form of development’ as a ‘main law’ of ‘dialectics, the general
science of interconnections’ (Engels [1975], p. 307). Numerous instances of the use of the spiral
metaphor from the 18
th
century can be found in Koselleck (2006), pp. 248 ff.
23 Lepenies (1976), pp. 27 f. adduces evidence for the organological reading of the spiral metaphor
from Steno to Johann Wilhelm Ritter, Goethe and Carus. Cf. also Pörksen (1997), pp. 225 ff.
Metaphors.indb 34 3/07/13 09:54

Ralf Konersmann 35
24 Hegel’s conceptuality is indeed motivated throughout by a critique of language. On October 28
th
1807
he announces his Phenomenology with the intention to inform the reader ‘of the presumption and the
nonsense of philosophical formulae, which currently debase philosophy’ (Hegel [1970a], p. 593).
25 Balzac (2004), p. 129.
26 Boehm (2007), p. 82.
27 Blumenberg (1961), p. 139.
Metaphors.indb 35 3/07/13 09:54

Metaphors.indb 36 3/07/13 09:54

Walter Van Herck 37
Metaphors in Philosophy and the
Philosophy of Metaphor
Walter Van Herck
M
etaphors in philosophy and the philosophy of metaphor are different but
related topics. Philosophers who reflect on the role of metaphors in philosophy
can’t help thinking about what metaphors are. Nietzsche and Derrida are
two well-known examples that spring to mind. What does metaphor and the topic
of metaphor bring to philosophy? Aspiring to no more than some intimations of a
philosophical answer, the notion of aspect seeing, a notion akin to the concept of
metaphor, is related here to the craft of philosophy.
History of the philosophy of metaphor
A quick overview
1
of the history of the philosophy of metaphor may be useful as a
start. Aristotle is the first to give metaphor extensive treatment. His definition in
the Poetics is as follows:
‘Metaphor consists in giving the thing a name that belongs to something
else; the transference being either from genus to species, or from species
to genus, or from species to species, or on grounds of analogy’.
2
With this definition Aristotle seems to restrict the phenomenon of metaphor to the
realm of words. Later criticism will emphasise that the basic semantic unit is larger.
Aristotle also seems to imply that metaphor involves deviance from literal use. A name
is transferred to something to which it doesn’t properly belong. A further implication
might be that metaphors as the improper application of a name are always false. The
transfer is made possible on the ground of an analogy or of a resemblance. This is
confirmed by another famous quote:
Metaphors.indb 37 3/07/13 09:54

Metaphors in Philosophy and the Philosophy of Metaphor38
‘But the greatest thing by far is to be a master of metaphor. It is one thing
that cannot be learnt from others; and it is also a sign of genius, since a good
metaphor implies an intuitive perception of the similarity in dissimilars’.
3
To sum up, metaphor is about words being improperly used on the basis of similarity.
In his Rhetoric, Aristotle points to the assets of metaphor:
‘Metaphor, moreover, gives style clearness, charm, and distinction as nothing
else can: and it is not a thing whose use can be taught by one man to
another. Metaphors, like epithets, must be fitting, which means they must
fairly correspond to the thing signified: failing this, their inappropriateness
will be conspicuous’.
4
As well as giving charm and distinction, metaphor is a kind of heuristic device:
‘(…) we all naturally find it agreeable to get hold of new ideas easily: words
express ideas, and therefore those words are the most agreeable that enable
us to get hold of new ideas. Now strange words simply puzzle us; ordinary
words convey only what we know already; it is from metaphor that we
can best get hold of something fresh. (…) The similes of the poets do the
same, and therefore, if they are good similes, give an effect of brilliance.
The simile, as has been said before, is a metaphor, differing from it only in
the way it is put; and just because it is longer it is less attractive. Besides,
it does not say outright that ‘this’ is ‘that’, and therefore the hearer is less
interested in the idea’.
5
The Aristotelian view has inaugurated what is known as the traditional view of meta
phor according to which a metaphor is an elliptical simile that is useful for stylistic,
rhetorical and didactic purposes, but which can be given a literal paraphrase without
any loss. For this reason, this Aristotelian, traditional view has also been termed ‘the
substitution view of metaphor’.
In modern times this traditional, substitution view of metaphor continues to have
a firm hold on the minds of many. Often the use of metaphors is advised against. For
Hobbes, for example, we record our thoughts by using names. In this way we can
recall our thoughts in memory and express them to others. The use of metaphors
inhibits the clear communication of our thoughts. In Leviathan, part I, chapter 5 he
writes the following about the use of metaphors:
‘(...) the use of metaphors, tropes, and other rhetorical figures, instead
of words proper. For though it be lawful to say, for example in common
speech, the way goeth, or leadeth hither or thither; the proverb says this
Metaphors.indb 38 3/07/13 09:54

Walter Van Herck 39
or that, whereas ways cannot go, nor proverbs speak; yet in reckoning, and
seeking of truth, such speeches are not to be admitted’.
6
The human conceptual system is seen as an essentially literal system and since any
truth can be expressed in literal form, metaphor is at best an alternative form of
expression. John Locke thinks along the same lines:
‘But yet if we would speak of things as they are, we must allow that all the
art of rhetoric, besides order and clearness; all the artificial and figurative
application of words eloquence hath invented, are for nothing else but to
insinuate wrong ideas, move the passions, and thereby mislead the judgment;
and so indeed are perfect cheats: and therefore, […], in all discourses that
pretend to inform or instruct, wholly to be avoided; and where truth and
knowledge are concerned, cannot but be thought a great fault, either of
the language or the person that makes use of them’.
7
A first example of the breakdown of the primacy of literal language is found in
Rousseau who remarks in his Essay on the Origin of Languages (Chapter 3) that
figurative language was the first to be born. Language grows by a process of meaning
transfer and the first speech of mankind must have been poetic in tone. Of course,
Kant’s views on the imaginative metaphoric process that makes possible aesthetic
and creative ingenuity and Nietzsche’s pan metaphoric views are other examples of
refreshing ideas that start to counterbalance the traditional view on metaphor. They
anticipate a different view.
Up to the twentieth century the traditional view prevailed. The positivist preoccu-
pation with ideal language and unified science wasn’t favourable to understanding the
unique nature of metaphor. Moreover, the distinction between cognitive and emotive
uses of language provided the perfect excuse to discard metaphor as purely emotive.
In 1936, I.A. Richards’ The Philosophy of Rhetoric
8
appeared. Richards went against
the grain. He saw metaphor as not limited to a lexical, or even a linguistic level.
Metaphor is a principle of thought. He recognised metaphor’s ubiquity. It permeates
ordinary discourse. According to him, doing without metaphor is a ‘bluff ’. Metaphor
even directs our experience and in this way is all but a cosmetic device. Richards is
the first to introduce the notion of an interaction between two thoughts. Since the
meaning of metaphor emerges from this interaction it is impossible to reduce it to
a literal paraphrase. He noticed that not all metaphors involve images nor do they
always involve similarities. Dissimilarities can also function as a ground for metaphor.
The landmark article is ‘Metaphor’ by Max Black
9
in which he proposed an elabo
ration of Richards’ views. This elaborated view came to be known as the interaction
theory of metaphor. The metaphor he uses to think about metaphors is ‘filter’. In the
example ‘Man is a wolf ’, a system of associated commonplaces is connected to ‘wolf ’
which will filter some of the implications of ‘man’. ‘The wolf-metaphor (...) organizes
Metaphors.indb 39 3/07/13 09:54

Metaphors in Philosophy and the Philosophy of Metaphor40
our view of man.’
10
His most provocative claim was that metaphors in some cases
create similarities between things rather than being a registration of a pre-existent
similarity.
11
We’ll leave his views on the symmetrical structure of metaphor – suggested
by his use of the term ‘interaction’ – aside here.
In sum, there are grosso modo two views of metaphor:
The traditional view or substitution view, which holds that:
• Metaphoric transfer is situated on a lexical level
• Metaphor is a deviance from literal usage
• Metaphor is an elliptical simile
• Metaphor can in principle be replaced by a literal paraphrase
• E.g.: Richard is a lion = Richard is brave /… is like a lion
The interaction view, which holds that:
• Metaphoric transfer is an interaction on the level of the sentence (also
pragmatic issues…)
• Metaphor is not a deviance, but is a ubiquitous phenomenon
• Metaphor cannot in all cases be substituted with a literal paraphrase
Metaphor and ontology
Now, the substitution view has a certain connection to Aristotelian ontology. For
Aristotle reality consists of substances that can be bearers of properties. Human
concepts can give expression to these substances and their properties. Since substances
are part of a system of species and genera, reality presents itself as structured in an
objective manner. In synecdoche’s – a figure of speech that transfers from species to
genus or vice versa – the logical relations within this ontological system are used. In
metonymies – a figure of speech that is based on real contiguity – the causal relations
are the topic of the transfer. Metaphor, which is based on resemblance, connects
substances that are not related to each other in a logical or causal way, but which bear
some resemblance. As Strub
12
notes, in this way metaphoric relations are fundamental
to the classical ontological view, because they posit the unity of being. Only through
metaphor can the comforting picture arise that everything is related to everything.
Likeness and resemblance testify to the fact that the world is not a mere collection
of isolated and disconnected domains of being.
13
This horizontal ontology can be
represented with the following example:
old age evening
human life day
::
Metaphors.indb 40 3/07/13 09:54

Walter Van Herck 41
Because in this ontology all substances have a fixed place and fixed relations of similarity
and dissimilarity among one another, metaphor is simply the expression of a relation
that is already objectively given. Everything a metaphor does can also be done with
literal language. Of course sometimes there are lexical gaps – we don’t have a word for
a specific thing, event… (yet) – and metaphor can help us fill this gap (Gr. catachresis).
We don’t have a word for the lower part of a mountain, so we metaphorically call
it ‘the foot of a mountain’. It can however be circumscribed in literal usage as I just
did. Once the lexical gap is filled, metaphor is no longer needed. The substitution
view of metaphor seems to go together with such an objectivist ontological outlook.
A famous author on metaphor like George Lakoff maintains that metaphor
cannot receive genuine appreciation within the framework of objectivist metaphysics.
On the one hand, all of reality is seen as a collection of entities with fixed properties
and relations holding among them, while on the other, concepts are seen as mental
representations of categories and objects in the world. So it follows that products
of the imagination such as metaphors, which may not be capable of corresponding
to entities in an objectivist world, are banned from the realm of true concepts.
14
Figurative expressions are defined as having meanings that cannot directly fit the
world. ‘If metaphors and metonymies have any meaning at all, they must have some
other, related literal meaning.’
15
What seems to escape the attention of the objectivist metaphysician is that
there are people with very different world views, with different ways of classifying
the world and that because of this, these people will have a different perception of
what a metaphor is and what is not. Notoriously, a sentence like ‘the sun is divine’ is
a metaphor to a Western sunbathing person, but it will be literal usage to someone
who worships the sun religiously. Thomas Kuhn remarks that ‘if Boyd is right that
nature has “joints” which natural kind terms aim to locate, then metaphor reminds
us that another language might have located different joints, cut up the world in
another way’.
16
From the time of nominalism onwards, an alternative for objectivist metaphysics
develops. Cognition is seen as the result of mental construction. The objective world is
not directly accessible. It must be constructed on the basis of the constraining influences
of human knowledge and language.
17
Concepts are not internal representations of
external reality. Concepts are tools.
According to nominalism our concepts have no fundamentum in re, they are products
of the mind. The activity of the mind is productive and speculative, not reproductive.
The notion of ‘substance’ is replaced with the notion ‘function’ – an important change
in the scientific practice of modern times discussed by Ernst Cassirer in his book
Substanzbegriff und Funktionsbegriff (1910). These ideas of a productive mind are
followed up by Kant, romantic thinkers like Hamann, and so on. In all these views
we find anticipations of the contention Max Black makes:
Metaphors.indb 41 3/07/13 09:54

Metaphors in Philosophy and the Philosophy of Metaphor42
‘(…) I still wish to contend that some metaphors enable us to see aspects
of reality that the metaphor’s production helps to constitute. But that is
no longer surprising if one believes that the world is necessarily a world
under a certain description – or a world seen from a certain perspective.
Some metaphors can create such a perspective’.
18
What would it mean that some metaphors can create a perspective on the world?
Aspect seeing
One way of elucidating this consists of following the suggestion made by several theo-
rists,
19
namely that there is a close affinity between metaphor and – what Wittgenstein
(PI, part II, ch. 11)
20
has called – aspect seeing. Metaphor comprehension implies
understanding one thing in terms of another. Aspect seeing denotes the seeing of
something as something.
The phenomenon of aspect dawning can be experienced in different contexts. One
knows a father and a son, but only when seeing them together for the first time does
one notice facial traits of the father in the face of the son. Or, in Wittgenstein’s words:
‘I contemplate a face, and then suddenly notice its likeness to another. I see
that it has not changed; and yet I see it differently. I call this experience
“noticing an aspect”’.
21
Next to the dawning of an aspect, there is also the changing of aspects. Many drawings
from Gestalt psychology can illustrate this. In Gestalt psychology, this phenomenon
is termed Gestaltwechsel or Gestalt switch. At one time one sees the drawing as A and
the next moment one sees the same drawing as B. Wittgenstein uses the duck-rabbit
drawing by Jastrow.
The paradox of aspect seeing is clear: nothing has changed, no line has been moved,
and yet it is seen differently. In fact, everything has changed. Wittgenstein criticizes
the mentalistic theories that want to account for this paradox. This criticism need
not occupy us here.
In fact, we always see things as particular things. We see a lion as a lion and
the letter F as that letter. Our common, usual way of looking at things is called ‘the
continuous seeing of an aspect’. We always see things as definite kinds of things. Only in
uncommon and remarkable situations does a new aspect dawn on us. So to sum up, we
can distinguish three different categories of thinking about aspect perception: (i) the
dawning of an aspect; (ii) aspect change (Gestalt switch); (iii) the continuous seeing
of an aspect. It is not easy for us to suspend our ‘seeing as’, and return to pure perception.
Metaphors.indb 42 3/07/13 09:54

Walter Van Herck 43
‘If you look at a photograph of people, houses and trees, you do not feel
the lack of the third dimension in it. We should not find it easy to describe
a photograph as a collection of colour-patches on a flat surface (...)’.
22
Seeing an aspect is seeing the identity of something; what it – as a whole – is. It is
not seeing a property of something.
23
Aspect change is such a disturbing experience
exactly because the identity of something seems to fluctuate: now it’s a duck and then
it’s a rabbit. As Stephen Mulhall writes: ‘The ability to perceive a given kind of object
as another kind of object (i.e. in terms of another set of concepts) is limited only by
the powers of the human imagination – which is simply another way of saying that
we can place no logical constraints upon what we might see any given object as (…)’.
24
Metaphoric aspect dawning
Using metaphors is using words and concepts. And general concepts are, as P.F.
Strawson wrote, ‘what (…) we experience the world as exemplifying, what we see
things and situations as cases of ’.
25
Concepts are not objects of knowledge, but they
are the means by which we know. Metaphors suggest other conceptualizations for
the same thing.
Therefore, there is a big difference between saying ‘My boss is a bulldog’ and
saying ‘My boss is very authoritarian’. The first sentence characterises my boss as a
whole, what he is, to what kind he belongs. The second sentence gives expression to
only one of his properties.
A metaphor characterizes the topic in its totality with only a few words. The
attitudes, the techniques and the familiarity connected with a particular concept are
transferred to an unusual topic. When the army sergeant says that ‘your gun is your
sweetheart’, soldiers immediately know what he means and what is expected of them.
Seeing the object in question differently, experiencing the dawning of an aspect opens
up a realm of new property descriptions and new ways of analysing. Furthermore, it
mobilises skills and forms of tacit knowledge. That is why metaphors are often used
right from the start in instructing and teaching. When the boss is a bulldog, then
someone can throw him a bone, can teach him a new trick or can take him out for a
walk. Once the metaphor is accepted, the consequences and implications that follow
are almost self-evident. ‘The heart is a pump’ suggests that the know-how we have
about pumps can be used in our diagnostic and therapeutic dealings with the human
heart. Metaphor is a method of presentation.
The crucial role of metaphor to express and trigger a new way of aspect perception
in science and technology was demonstrated by Donald Schön.
26
According to him
metaphor doesn’t assist the solving of problems in science. Scientific discoveries aren’t
so much about solving a clearly defined puzzle. Discoveries start with a new way of
posing the question. Metaphors assist in problem setting, not in problem solving. In
Metaphors.indb 43 3/07/13 09:54

Metaphors in Philosophy and the Philosophy of Metaphor44
this sense, metaphors – to use Black’s words again – create a perspective. Metaphor is
not an hypothesis, but opens up the space in which a new hypothesis can be formulated.
‘The heart is a pump.’ ‘The eye is a camera.’ ‘The brain is a computer.’ ‘Light is a wave’ …
science is full of metaphors. And not all these metaphors are dispensable after they’ve
done the creative work. T.S. Kuhn writes the following about the Bohrian model of
atoms as little solar systems:
‘Without its (the model’s) aid, one cannot even today write down the
Schrödinger equation for a complex atom or molecule, for it is to the
model, not directly to nature, that the various terms in that equation refer’.
27
Metaphoric continuous aspect seeing
Not all metaphors are fresh or alive. The constructivist paradigm reveals that metaphor
is omnipresent in our language and thinking. In a sense, I think, these dead metaphors
(or frozen metaphors as Goodman calls them) are much more powerful than the
fresh ones. The fact that they’re dead shows their success: they were immediately
integrated into language, absorbed as if they express the most self-evident way of
looking at things.
Lakoff and Johnson have given us an analysis of the metaphors that hold us firmly
in their grip every day in their famous book Metaphors We Live By.
28
But I want to
present here an example given by Michael Reddy on our metaphors to think about
language. Let me just give a sample of some of the English sentences on which Reddy
reflects:
1. Try to get your thoughts across
2. Give me an idea of what you mean
3. Capture a good idea in words
4. Put a concept into words
5. Unpacking his thoughts was difficult
6. Insert those ideas in the next paragraph
7. It sounded nice, but it was just empty sentences
8. Hollow words
9. Did you find any salient idea in that paragraph?
10. He read ideas into her text that she hadn’t put there
Many more examples can be given, but the general idea should be clear. The English
language contains many dead metaphors, which are all related and which determine
a certain conceptualisation of language. Reddy calls this conceptual metaphor the
‘conduit metaphor’, because language is seen here as a canal or a tube through which
Metaphors.indb 44 3/07/13 09:54

Walter Van Herck 45
ideas and emotions can be passed on in communication. Perhaps it could also be
called the ‘container metaphor’, because it sees words and sentences as containers
that transport meanings.
This conceptualisation seems to imply philosophically, for example, that ideas
exist independently of words, that ideas arise without the aid of words, that words
as containers have an inside and an outside (‘beautiful but hollow words’), that the
speaker inserts ideas in words, that the listener must extract the content again from
the words.
This implicit thinking about language has also received explicit philosophical
expression in rather behaviourist theories of language, in mentalist theories and so
forth. As Reddy says: ‘(…) it follows that “common sense” about language may be
confused’.
29
We are reminded of § 115 of Wittgenstein’s Philosophical Investigations:
‘A picture held us captive. And we could not get outside it, for it lay in our language
and language seemed to repeat it to us inexorably’.
When philosophy is mainly a conceptual enterprise, it will have to deal with
metaphors and not least with its own metaphors. Philosophy must take care that its
theories and systems are not anything more than an uncritical elaboration of views
already implicit in the conceptual metaphors of the languages we speak.
Another point that can be made here is the following. Conflicts between people
who use different conceptual frameworks, who have differing conceptual metaphors,
cannot be solved by an appeal to the facts, because the conflict is exactly about what
the facts are, how they must be seen. The conflict is not about the given, but about
the method of presentation. Using conflicting or competing metaphors is therefore
much like having opposing worldviews or values. Metaphors can therefore be linked to
Kuhn’s notion of ‘paradigm’ and to Collingwood’s notion of ‘absolute presuppositions’.
In this way we arrive at what is generally seen as the downside of the constructivist
view of metaphor. It is – more than its predecessor – capable of appreciating the unique
contribution of metaphor. Its cognitive value is no longer underestimated. However,
there seems to be a price to pay for this. The price tag says ‘relativism’. To use Nelson
Goodman’s phrase, metaphor is ‘a way of world making’. Connected to this is the
tendency to break down the distinction between the literal and the figurative and to
defend an all language is metaphorical thesis.
Furthermore, metaphor theory has itself passed through a kind of paradigm
shift from a substitution view to an interaction view and with it, the metaphors
used to talk about metaphor have changed themselves: from an ornament to a filter,
for example. This evolution results from shifts on a metaphysical level: objectivist
ontology has been replaced with a more constructivist view. Our view of metaphor
is not isolated. It clearly reflects a broader view on the way in which we relate
language and reality.
Metaphors.indb 45 3/07/13 09:54

Metaphors in Philosophy and the Philosophy of Metaphor46
True metaphors
Since the whole issue seems to end up in a question about relativism, it is perhaps
appropriate to take a look at the cognitive claims of metaphor. Can metaphorical
utterances be used to make truth claims?
The substitution view holds that the literal equivalents of metaphorical utterances
can be true, but that the distinctive contribution of metaphor is limited to it being
more or less pleasing, forceful and striking.
The point made by Black’s interaction view is that what metaphor does is a
distinctive intellectual operation, namely the way in which the interaction between
one system of implications is used to filter and organise relations in another system of
implications. No literal paraphrase can capture the insight thus provided. On top of
that, this view claims that in some cases the metaphor is creative in producing – not
reproducing – similarities.
Some defenders of the interaction theory do not want to go as far as Black on the
issue of truth claims. They argue that the irreducibility of metaphor should not be
confused with a claim to truth. The irreducible power of metaphor is more associated
with its hortatory function or a special illocutionary force. Metaphor need not compete
with real assertions. Metaphorical seeing-as is not the same as seeing-that something
is the case. The latter has more to do with describing qualities and properties and,
indeed metaphor can suggest radical new ways of describing. Metaphor should
however not be identified with such descriptions.
If metaphors are not allowed to be true or false, this doesn’t preclude them from
being appropriate or inappropriate. How is this appropriateness to be assessed?
Here we have to go back to Wittgenstein. The precondition of aspect seeing is,
according to Wittgenstein, a familiarity or a knowing one’s way about in a world. The
following is one of the central texts in the eleventh chapter of his Philosophical Investigations:
‘The substratum of this experience is the mastery of a technique.
But how queer for this to be the logical condition of someone’s having
such-and-such an experience! After all, you don’t say that one only ‘has
toothache’ if one is capable of doing such-and-such. From this it follows
that we cannot be dealing with the same concept of experience here. It is
a different though related concept.
It is only if someone can do, has learnt, is master of, such-and-such, that
it makes sense to say he has had this experience.
And if this sounds crazy, you need to reflect that the concept of seeing is
modified here’.
30
In order to see, nothing more is needed than to open one’s eyes, but in order to see
something as something one needs practice, familiarity, being at home in some
world. X-rays are just a collection of shades of grey to someone who lacks medical
Metaphors.indb 46 3/07/13 09:54

Walter Van Herck 47
training and a look under the hood of the car reveals only a tangle of steel and wires
for someone who has no mastery of mechanics.
J.F. Ross makes a distinction that is perhaps more widely used between craft bound
and unbound discourse.
31
Whoever wants to participate in a craft, a profession, or
a science must learn to speak the craft discourse that belongs to it. This is not just a
matter of learning a vocabulary, but it involves learning to make justified construals
or acceptable utterances. As such, your discourse signals whether or not you are a
full member of a specific craft community.
32
Often metaphors are part and parcel
of such a craft discourse. In many other cases, metaphors are used to render the
complicated literal terms of a craft or profession more concrete. One typically uses
metaphors to clarify jargon.
The practice of philosophy
In Culture and Value, Wittgenstein has a remark dating from 1937 about the study
of philosophy:
‘People sometimes say they cannot make any judgement about this or that
because they have not studied philosophy. This is irritating nonsense, because
the pretence is that philosophy is some sort of science. People speak of it
almost as they might speak of medicine. On the other hand we may say
that people who have never carried out an investigation of a philosophical
kind, like, for instance, most mathematicians, are not equipped with the
right visual organs for this type of investigation or scrutiny. Almost in the
way a man who is not used to searching in the forest for flowers, berries,
or plants will not find any because his eyes are not trained to see them
and he does not know where you have to be particularly on the lookout
for them. Similarly, someone unpractised in philosophy passes by all the
spots where difficulties are hidden in the grass, whereas someone who has
had practice will pause and sense that there is a difficulty close by even
though he cannot see it yet’.
33
According to Wittgenstein, philosophy is not a science because it doesn’t discuss
empirical facts, not even facts of the mind. In a sense, a philosopher is never an
expert. He can be an expert in the thought of Plato, Kant or Hegel, but he cannot in
the same sense of the word be called an expert in happiness, good and evil, freedom
and truth. Therefore, anyone can participate in philosophical discourse or dialogue.
That said, it doesn’t follow that everything is equal in philosophy or that philo
sophical training has no relevance. Here, on the contrary, philosophy is treated as
a craft, even as a kind of practical skill. A trained philosopher moves through a
Metaphors.indb 47 3/07/13 09:54

Metaphors in Philosophy and the Philosophy of Metaphor48
philosophical text, a philosophical dialogue like someone who knows how to collect
herbs, flowers, berries or mushrooms in a forest. He has an eye or a nose for things.
He knows how to analyse, how to extend, elaborate, attack, undermine, question, and
reconstruct philosophical positions.
Undoubtedly metaphors are important tools in the craft of philosophy. How do
you use, extend, and elaborate upon all the metaphors that philosophers produce?
Perhaps teaching philosophy is more about teaching metaphors than we realise and
how to deal with them in a philosophical way. Western philosophy is an infinite
repertoire of metaphors, a seemingly endless procession of images: war as the father
of things, caves and shadows, fountains of being, nights in which cows are black,
ghosts in the machine, logical mapmaking, the Northwest Passage and so on. Indeed,
metaphors are misleading and confusing, but this is only so because they can also be
clarifying and lead the way.
It is impossible to think about metaphor without using metaphors: a metaphor is
a searchlight, a mask, a veil, a mirror, a filter, a pair of spectacles. Someone even said
that metaphors are the black holes of our linguistic cosmos. Many have investigated
them and a lot of energy has been put into them, but still little is known. Lichtenberg
remarked: ‘Die Metapher ist viel klüger als ihr Verfasser’ – Metaphors are far smarter
than their makers. Well, that sounds like a happy ending.
Metaphors.indb 48 3/07/13 09:54

Walter Van Herck 49
Bibliography
Aristotle (1984). The Complete Works of Aristotle. The Revised Oxford Translation, ed. J.
Barnes, Princeton, Princeton University Press
Black, M. (1972). Models and Metaphors. Studies in Language and Philosophy, Ithaca
– London, Cornell University Press (1962
1
)
Black, M. (1980). ‘More about Metaphor’, in A. Ortony ed., Metaphor and Thought,
Cambridge, Cambridge University Press, pp. 19-43
Cohen, T. (1979). ‘Metaphor and the Cultivation of Intimacy’, in S. Sacks ed., On
Metaphor, Chicago, The University of Chicago Press, pp. 1-10
de Pater, W.A. (1988). Analogy, Disclosures, and Narrative Theology, Leuven, Acco
de Pater, W.A. (1989). ‘Analogy’, in K. Lorenz a.o. eds, Handbuch Sprachphilosophie,
Berlin, de Gruyter
Hausman, C. (1989). Metaphor and Art, Cambridge, Cambridge University Press
Hesse, M.B. (1970). ‘The Explanatory Function of Metaphor’, in Idem, Models
and Analogies in Science, Notre Dame Ind., Notre Dame University Press,
(1966
1
), pp. 157-177
Hester, M. (1966). ‘Metaphor and Aspect Seeing’, in Journal of Aesthetics and Art
Criticism, 25, pp. 205-212
Hobbes, Th. (1983), Leviathan, ed. by C.B. Macpherson, Harmondsworth, Penguin
Johnson, M. (1985). ‘Introduction: Metaphor in the Philosophical Tradition’, in
Idem ed., Philosophical Perspectives on Metaphor, Minneapolis, University
of Minnesota Press, pp. 3-47
Kuhn, T.S. (1980). ‘Metaphor in Science’, in A. Ortony ed., Metaphor and Thought,
Cambridge, Cambridge University Press, pp. 409-419
Lakoff, G. – Johnson M. (1980). Metaphors we live by, Chicago – London, The
University of Chicago Press
Lakoff, G. (1987). Women, Fire and Dangerous Things. What Categories Reveal About
the Mind, Chicago, The University of Chicago Press
Metaphors.indb 49 3/07/13 09:54

Metaphors in Philosophy and the Philosophy of Metaphor50
Locke, J. (1959). An Essay Concerning Human Understanding, 2 vols., New York,
Dover Publications
Mulhall, S. (1993). On Being in the World. Wittgenstein and Heidegger on Seeing Aspects,
London, Routledge
Ortony, A. (1980). ‘Metaphor: A Multidimensional Problem’, in Idem ed., Metaphor
and Thought, Cambridge, Cambridge University Press (1979
1
), pp. 1-16
Richards, I.A. (1971). The Philosophy of Rhetoric, Oxford, Oxford University Press,
(1936
1
)
Reddy, M.J. (1980). ‘The Conduit Metaphor – A Case of Frame Conflict in Our
Language about Language’, in A. Ortony ed., Metaphor and Thought,
Cambridge, Cambridge University Press, pp. 284-324
Ross, J.F. (1981). Portraying Analogy, Cambridge, Cambridge University Press
Schön, D.A. (1980). ‘Generative Metaphor: A Perspective on Problem-Setting
in Social Policy’, in A. Ortony ed., Metaphor and Thought , Cambridge,
Cambridge University Press, pp. 254-283
Strawson, P.F. (1974). Subject and Predicate in Logic and Grammar, London, Methuen,
1974
Strub, C. (1991). Kalkulierte Absurditäten. Versuch einer historisch reflektierten sprach
analytischen Metaphorologie, München – Freiburg, Karl Alber
Wittgenstein, L. (1980). Culture and Value, ed. G.H. von Wright, Oxford, Blackwell
Wittgenstein, L. (1994). Philosophical Investigations, transl. G.E.M. Anscombe,
Oxford, Blackwell
Endnotes
1 I rely here mainly on Johnson (1985).
2 All quotes from the works of Aristotle were taken from Aristotle (1984). Here Poet . 1457b 6-9.
3 Aristotle, Poet . 1459a 5-8.
Metaphors.indb 50 3/07/13 09:54

Random documents with unrelated
content Scribd suggests to you:

intohimoisesti". Kuvauksissa Britannikuksen kuolemasta on monia
ristiriitaisuuksia. Kiinnittämättä huomiotani siihen seikkaan, ettei
Subrius Flavus eikä Julius Vindex, syyttäessään Neroa niin monesta
muusta rikoksesta, syytä häntä veljenmurhasta — seikka, joka ei ole
suuriarvoinen, kun näiden miehien sanat ovat luultavasti esitetyt
roomalaisten kirjailijain tavallisella vapaudella — uskallan kuitenkin
olla sitä mieltä, että äidinmurha on Neron ensimäinen rikos.
Tällä en ole tahtonut väittää mahdottomaksi Neron syyllisyyttä
Britannikuksen kuolemaan. Olen vain tahtonut tuoda esiin Kassius
Dion toisessa yhteydessä olleen lausunnon siitä, että "mahdollinen
kerrottiin todellisena ja todennäköinen totena".
Neron julmuus on käynyt sananparreksi. Mutta se julmuus, joka
nauttii toisten tuskasta — hekumoitsijain ja hysteeristen naisten
julmuus, joiden hermoja tuskan ja veren näkeminen kiihoittaa — oli
Nerolle vierasta: hän kuoli liian nuorena ja terveydeltään liian
murtumattomana langetakseen siihen. Hänen harteilleen ei voi
myöskään sälyttää jonkun Kaligulan roistoluonnetta, joka murhasi
senvuoksi, että hänellä oli siihen valta. Yhtä vähän häntä voidaan
syyttää julmuuden tavallisimmasta lajista, jonka töitten maksuhalu ja
kostontunne synnyttävät, ja joka kaikkina aikoina on päässyt valtaan
lainsäädännössä, sitä suuremmassa määrässä mitä raaempi tai
pelkurimaisempi aika on ollut. Hän oli päinvastoin pitkämielinen ja
anteeksiantavainen, milloin vain saattoi vaaratta ja uhrauksitta olla
sitä. Mutta herttainen luonne ilman siveellisten periaatteiden tukea
on aivan liian epäluotettava elämän koettelemuksissa. Sen näkee
parhaiten niin sanotuista luonnonkansoista, joissa julmuus voi äkkiä
puhjeta esiin kesken ihmissielun kauniiden ominaisuuksien naiveja
ilmauksia. Ja huolimatta kaikesta mässäämisestään ylenmäärin
hienostuneen sivistyksen muodoissa oli ja pysyi Nero

"luonnonihmisenä". Kun itsesäilytysvaisto heräsi, kun hän näki, että
hänen elämäänsä uhattiin tai elämän nautinnon ehtoja, menetti hän
tajuntansa; kuvitteluvoima, joka voi tehdä odotetut onnettomuudet
pahemmiksi kuin tapahtuneet, valtasi hänet, ja jos hänen
ympäristönsä silloin oli sellainen, että se kiihoitti häntä sensijaan että
olisi ehkäissyt, niin hän iski armotta. Ajan tunnuslauseena oli sitä
paitsi kaikin keinoin etsiä nautintoa ja karttaa tuskaa. Mutta
epikurolaisuuden villi-ihmiselle, jonka käteen oli asetettu
maailmanvaltikka, oli kärsimysten syiden poistaminen melkein samaa
kuin niiden välttäminen. Jos hän epäili astua askeleen toisesta
toiseen, niin oli olemassa peloittavia, rohkaisevia ja hyväileviä ääniä,
jotka vannottivat hänen tekemään niin ja tuntuivat olevan oikeassa,
sillä sittenkuin hän oli astunut rikoksen Rubikonin yli, riensi kaikki
riemuiten häntä vastaan. Ja se arvokas levollisuus, jolla stoalainen
kävi kuolemaan, se ärsyttävä kevytmielisyys, jolla epikurolainen jätti
elämän juhlan, olivat yhtä paljon omiaan uskottelemaan tyrannille,
että kaikki, elämä ja kuolema ja tuomio elämästä ja kuolemasta, oli
leikkiä.
Neron vuosikausia kestänyt tuska Agrippinan vehkeilyjen vuoksi
johti useasti hänen ajatuksensa etsimään keinoa, miten päästä
äidistä vapaaksi; mutta äidinmurhaan hän ei olisi ehkä milloinkaan
kypsynyt, ellei olisi joutunut Poppea Sabinan, Rooman kauneimman
naisen, demoonisen vallan alaiseksi. Vain Neron luonteen
kevytmielisyys voi selittää sen, että hän, jota alati vireillä olevat
juonittelut ympäröivät, joka oli keskipisteenä äidin ja diadeemia
tavoittelevan rakastajattaren välisessä hurjassa taistelussa, siinä
taistelussa, jota hänen opettajansa ja neuvonantajansa, jotka
koettivat palauttaa häntä velvollisuuden tielle, ja irstailevat
seurakumppanit kävivät, jotka juonittelivat kaikkia niitä ja sisällisesti
toisiaan vastaan — että hän huolimatta kaikesta tästä saattoi

antautua niin sydämellisesti kuin hän sen teki pilaan ja juhliin ja
taiteenharjoituksiin ja helleeniläistyttämisunelmiin. Mutta koitti päivä,
jolloin tämä taistelu kävi hänelle sietämättömäksi, jolloin hän ei
kauemmin voinut kuunnella Poppean soimauksia siitä, että hän oli
"holhouksenalainen raukka, toisten tahdon orja", eikä voinut
vastustaa tämän naisen rukouksia, hyväilyjä ja kyyneleitä, vallankin
kun tällä oli ystäviä, jotka peloittivat keisaria kansan vihalla
"Agrippinan hallitusta" kohtaan, sekä kun tämä saattoi lähettää
Neron luo viettelijän, hänen entisen opettajansa Anicetuksen, joka
hänen lapsuutensa ystävyydestä takoi aseen hänen elämänsä
aiheuttajaa vastaan, ja, kun hetki oli tullut, esitti suunnitelman,
miten Agrippina voisi kadota kuplankaan ajan virralla ilmaisematta
millä tavoin.
Jos Rooman valtiosanomalehti Acta Diurna olisi vielä saatavissa,
voisi vuoden 59 kokoelmasta lukea, että "eräs murhamies, Agerinus
(eräs Agrippinan uskotuista palvelijoista), oli tavattu Cesarin luona
miekka kädessä, ja että hänen hallitsijattarensa, tuntien
tunnonvaivaa aikomansa rikoksen johdosta, oli itse sovittanut
syyllisyytensä". — Toisin sanoen: Agrippina oli kuollut, ja kaikki hyvät
kansalaiset olivat velvolliset uskomaan, että hän murhayrityksen
jälkeen poikaansa vastaan oli itse lopettanut elämänsä. Toisin
tietävät kuitenkin roomalaiset historioitsijat kertoa.
Nero ja hänen hovinsa oli läsnä Minervajuhlassa Bajessa.
Agrippina kutsuttiin sinne, ja keisari antoi hänelle panna kuntoon
Baulin maatilan lähellä Misenoksen nientä. Äiti tuli, Nero oli häntä
vastaanottamassa ja toimeenpani hänen kunniakseen juhlan, joka
kesti myöhään yöhön. Hänet saatettiin senjälkeen erääseen upeaan
laivaan, jonka piti viedä hänet Bauliin. Laiva oli niin rakennettu, että
se vaivatta saatettiin upottaa. Tähtikirkas yö ja ilman ja meren

tyyneys olisivat kuitenkin tehneet haaksirikon epäillyttäväksi;
ryhdyttiin senvuoksi toiseen toimenpiteeseen ja lastattiin hänen
hyttinsä yläpuolella oleva katto niin kovin, että se murtui. Eräs
mukana oleva hovinainen murskaantui; toinen hovinainen, joka istui
ruhtinattaren jalkojen juuressa, joutui laivan vyörähtäessä veteen, ja
soutajat iskivät airoilla hänet kuoliaaksi; mutta itse Agrippinan
onnistui pelastua murhamiesten käsistä uimalla, ja hänet nostettiin
erääseen vastaantulevaan veneeseen. Ensi tiedon saapuessa
suunnitelman epäonnistumisesta lähettää pelästynyt Nero
Anicetuksen sotamiesten kera Bauliin. Ne murtautuvat Agrippinan
makuuhuoneeseen ja surmaavat hänet kepiniskuilla ja
miekanpistoilla.
Sanoessaan jäähyväisiä äidille oli Nero sulkenut hänet syliinsä ja
suudellut hänen suutaan ja poveaan. Tacitus, joka kertoo tämän, ei
tiedä, tuleeko hänen nähdä siinä huippuunsa kehitetyn teeskentelyn,
vai "pidättikö perikatoonsa rientävän äidin viimeinen näkeminen
pojan sydämen sen koko hurjuudella hänessä kiinni". Viimemainittu
otaksuma tuntuu meistä olevan täydellisesti sopusoinnussa Neron
luonteen kanssa. Psykoloogisesti niin hienoa huomautusta ei tapaa,
paitsi Tacituksella, milloinkaan keisarillisen Rooman henkisesti
köyhillä historiankirjoittajilla.
Kun rikos oli tehty, valtasi kauhu Neron. Ne rauhalliset hetket, joita
hänen myöhemmän elämänsä varrella saattoi olla, olivat vain
aselepoa alati vaanivien tunnonvaivojen välillä. Joskin epikurolaiset
opit, irstailevat huvitukset ja haaveilu kauneudenmaailmasta, joka ei
sisältänyt muuta kuin kauneutta, olivat tukauttaneet hänen
siveellisen luonteensa sen idulla ollessa, niin oli hänen
kuvitteluvoimansa sitä elävämpi. Hän näki unissaan ne äidin rinnat,
joista lapsi oli saanut ravintonsa, ja jotka nuorukainen oli lävistänyt.

Hän kutsutti noitia itämailta manaamaan ja sovittamaan murhatun
varjoa; mutta tämä karkoitti unen hänen vuoteeltaan ja levon hänen
valveillaolostaan. Läheisimmiltään hän ei voinut salata niitä tuskia,
joita kärsi: hän kertoi itse, että näki nukkuessaan ja valveilla
ollessaan raivottaria käsissä palavat soihdut ja heiluvat ruoskat.
Tehdessään taidematkansa Kreikkaan, ei hän uskaltanut saapua
eleusilaisiin mysteerioihin, sillä hän tunsi, että hän olisi paennut
airuen huutaessa: "syylliset ja rikolliset pysytelkööt kaukana!" Bajeen
hän ei palannut milloinkaan: niiden rantojen näkeminen, joilla rikos
oli tehty, oli hänelle sietämätöntä. Poppea Sabina, joka oli luullut,
että ensimäinen este hänen ja keisarillisen korkeuden välillä oli
poistettu, huomasi pettyneensä odotuksessaan, ja täytyi hänen vielä
vuosikausia, vaikkakin Neron lumoutunut sydän oli hänen tukenaan,
taistella saavuttaakseen päämaalinsa.
* * * * *
Nero antoi mielellään kuvata itseään Apollona, runotaiteen, laulun
ja sitransoiton jumalana. Itsestään on selvää, että aikakauden
parhailla kreikkalaisilla mestareilla oli tehtävänä ikuistuttaa hänet
sellaisena pronssiin ja marmoriin. Mutta tuntuu siltä kuin heidän
imartelevat talttansa eivät olisi tyytyneet tähän tehtävään: ne eivät
tahtoneet esittää vain Neroa Apollona, vaan myöskin Apolloa Nerona.
Jumalan ihannekauneus ei saanut häiriytyä; mutta taiteilijat sellaiset
kuin Zenodoros saattoivat henkiä tähän kauneuteen vivahduksia
keisarin kauniista piirteistä. Täten lienee tämä aika synnyttänyt
omituisen Apollotyypin, joka kahden tai kolmen taideteoksen
muodossa on tullut meidän aikamme osaksi. Parhain näistä
taideteoksista on samalla oivallisin, mitä meillä on myöhemmän
antiikin ajoilta: maailmankuulu Belvederen Apollo.

Tämän kirjoittajalle on tällä kuvapatsaalla esteetisen ja
taidehistoriallisen merkityksensä rinnalla vielä toinenkin. Rohkenen
uskoa, että se on maan povesta noussut todistaja Neron taistelusta
omantunnontuskiensa kanssa. Hän on tahtonut omin silmin saada
varmuuden siitä, että verivelka on sovitettavissa, ja tässä hiljaisessa
aikomuksessa hän on antanut jonkin etevän taiteilijan luoda tai ehkä
delfiläisen mallin mukaan tehdä Apollon Katharsioksen.
Patsas kaivettiin neljännentoista sataluvun loppupuolella
Antiumista, Neron syntymä- ja lempikaupungista, erään huvilan
sorasta, jonka otaksutaan olleen hänen omansa. Kuvasta puuttui
silloin vasen käsi ja oikean kaikki sormet, ja niiden mukana olivat
myöskin sen tunnusmerkit kadonneet. Senvuoksi on oltu näihin
päiviin saakka epätietoisia ja arvailtu jos johonkin suuntaan, mitä
jumala on esitetty toimivan. Tavallisin selitys on, että taiteilija on
ajatellut sitä hetkeä, jolloin Apollo, puolustaakseen pyhäkköään
Delfissä gallialaisten saaliinhimoisilta joukoilta, personallisesti kävi
egidi kädessä heitä vastaan ja ajoi heidät salamalla ja myrskyn
pyörteellä pakoon. Overbeck, joka hyväksyy tämän mielipiteen,
kuvittelee, että jumala tässä teossa on asetettu Versaillesin
Artemiksen ja Kapitoliumin Ateenan väliin. Mutta nykyään on Karl
Bötticher, tuntuu minusta, näyttänyt toteen, että kuvan riippuvassa
oikeassa kädessä on ollut delfiläinen lustralikimppu, jonka
solmupunoksesta hän on löytänyt jäännöksen tukena olevasta
puunrungosta. Mutta lustralikimppu oli pytolaisen Apollon lisämerkki
hänen asemassaan verivelan sovittajana.
Tässä kuvassa on jotakin varhaisaistittua häikäisevää ilmestystä.
Vasen käsivarsi uhkaavasti tai torjuen ojennettuna rientää jumala
majesteettisessa vihassa jotakin vastaan, joka sopimattomasti on
lähestynyt hänen pyhää ympäristöään. Karl Bötticher ajattelee sitä

kohtausta Aischyloksen "Eumenideissä", jolloin Orestes,
äidinmurhaaja, raivottarien vainoamana, on syöksynyt Apollon
temppeliin ja syleillyt sen alttaria; hän kuvittelee edelleen, että
jumala sinä hetkenä näkee omantunnontuskien jumalattarien
tunkeutuvan pyhäkköön, ja että hän närkästyneenä, jousi
vasemmassa kädessä, käy niitä vastaan ja ajaa ne temppelistä ja
senjälkeen lustralikimpulla päättää sen teon, jolla Oresteen verivelka
sovitetaan.
Tämä ei nyt ole niin aivan yhtäpitävä Aischyloksen kuvauksen
kanssa, mutta yhtyy kuitenkin siihen samassa pääkohdassa, mikä
olikin kylliksi taiteilijalle. Mikään kuva ei voinut paremmin kuin
sellainen muistuttaa uudelle Orestekselle, että sovitus jumalallisten
valtojen kanssa oli mahdollinen, eikä mikään ollut enemmän omiaan
hänen synkkinä hetkinään loistamaan rauhan toivona.
Aischyloksen mukaan ei kuitenkaan edes itse Apollo kykene
lepyttämään eumenidejä: hän voi ainoastaan uuvuttaa ne joksikin
aikaa. Tämä jumalan haltioima runoilija, joka helleenin
kauneudentuntoon ja filosoofiseen vaistoon yhdistää heprealaisten
tietäjien suurpiirteisen olemuksen ja syvän siveellisen totisuuden, on
tuntenut ja tahtonut ilmaista, että uskonnolliset tavat ja
temppelipalvelukset voivat lieventää tunnonvaivoja, mutta eivät
sovittaa syntiä, eivät tehdä ehjäksi rikottua. Apollo itse kehoittaa
Orestesta pakenemaan Pallas Ateenan luo ja siellä, areopagin
edessä, alistumaan Jumalan tuomioon ihmiskunnan oikeuden ja
kohtuuden tunnossa. Eumenidit seuraavat häntä sinnekin ja laulavat
tuomioistuimen kynnyksellä sen sydäntäjärkyttävän kuoron, jota
Schiller on tarkoittanut ja vapaasti jäljitellyt ihanassa balladissaan
"Die Kraniche des Ibycus". Areopagin jäsenet kuuntelevat kanteita ja
vastauksia, ja kun on näyttäytynyt, että heidän äänensä ovat

langenneet tasan vapauttamisen vaakakuppiin ja tuomitsemisen, niin
ratkaisee viisas ja lempeä Pallas asian Oresteen hyväksi. Mutta hän
antaa tunnonvaivoillekin arvonsa ja antaa juhlallisessa
soihtukulkueessa saattaa ne armon jumalattarien hahmossa siihen
temppeliin, jonka kansa on pyhittänyt näille jumalattarille areopagin
rinnalla.
Nerokin tunsi, että hän nyt oli asetettu saman tuomion alaiseksi, ja
hän pelkäsi kohdata ihmisten katseita. Mutta ah! ne eivät näyttäneet
vaativan mitään sovitusta. Totuuden, joka on paradoksissa "kansan
ääni on Jumalan ääni", näyttää historia joskus hirvittävästi kieltävän.
Niin roomalaisessa kansanäänestyksessä vuonna 59, ja niin
ranskalaisessa vuonna 1852, joka tältä näkökannalta ja katsomatta
niihin keinoihin, joiden kautta se syntyi, lienee hirvittävin tapahtuma
uudemmassa historiassa. Senaattorit, sotilaat, Kampanjan
kaupunkien hallitukset ja raadit riensivät kilvan keisarin luo
rohkaistakseen häntä onnitteluillaan. Siitä huolimatta pelkäsi Nero
palata Roomaan. Tosin vakuuttivat hänen ystävänsä, että "kansan
uskollisuus oli kasvanut Agrippinan kuoleman kautta"; mutta
milloinkaan hän ei kai voinut kuitenkaan aavistaa sitä näytelmää,
joka vartosi häntä. Senaatti virkapuvussaan on häntä vastassa;
parvekkeilla, joita on rakennettu pitkin pääkatuja, riemuitsee naisia
ja lapsia; kansalaiset tunkeilevat hänen vaunujensa ympärillä,
kiitosuhrit palavat temppeleissä, ja näin kulkee äidinmurhaaja
voittokulun pitäjänä ylös Kapitoliumille. Senaatti kokoontuu kuriaan
ja julistaa Rooman nimessä, että Agrippinan kuolema oli onni
valtiolle.
Yksi ainoa isistä häpesi yhtyä tähän julistukseen. Hän oli
stoalainen Trasea Petus. Hän toteutti Tigellinuksen sanan: stoalaiset
ovat yhteiskunnalle vaarallista sukua.

Mutta ei edes se aulius, jolla Rooman senaatti ja kansa ottivat
Neron verivelan harteilleen, kyennyt palauttamaan hänen sielunsa
tasapainoa. Vuodesta 59 alkaen huomaa useimmissa hänen
suunnitelmissaan ja yrityksissään jotakin pingoitettua ja
kuumeentapaista. Hänen huvituksensa käyvät hillittömämmiksi,
hänen lapsuudesta saakka tuntemansa, tähän asti tukautettu, ei
milloinkaan taltutettu kaipuunsa huumautua kansan suosiosta
teatterissa ja arenalla vastustamattomaksi ja rajattomaksi. Mutta
vielä huomaa hänen sisimmässään taistelun paremman ja
huonomman välillä. On selvää, että hän jonkun aikaa äidinmurhan
jälkeen on tahtonut sovitusta — ei yleisen mielipiteen kanssa, joka
näytti olevan hänen puolellaan, ei Olympon jumalien kanssa, jotka
hän kielsi ja joita hän pilkkasi, mutta sen jumaluuden kanssa, joka
ilmeni hänen järkytetyssä sydämessään. Kahtena seuraavana vuonna
hän koetti uskollisesti täyttää ruhtinaan velvollisuuksia, ja nämä
vuodet voidaan vielä lukea niihin kultaisiin, joita Trajanus ylisti.
Valtakunnan hallinto meni tasaista menoaan, hyviä lakeja säädettiin,
keisari osoittautui ystävälliseksi ja tuomarina lempeäksi ja
armeliaaksi. Vuonna 61 sairastui hän hengenvaarallisesti ja
huomautti kuolemaa odottaessaan, että jalo Memmius Regulus oli
kelvollisin valtiota ohjaamaan. Vielä vuonna 62 saattoi se mies, josta
sanottiin, että hän ei milloinkaan ollut poikennut oikeuden tieltä eikä
milloinkaan imarrellut, Trasea Petus, senaatissa nimittää Neroa
erinomaiseksi ruhtinaaksi.
Mutta samana vuonna kuultiin ensi kerran Neron hallitessa sana
majesteettirikos. Niitä verisiä komparunoja uutta Orestesta vastaan,
joita aamuisin luettiin kuvapatsaitten jalustoista ja basilikojen
muureista, ei Nero ollut ottanut huomioonsa. Mutta nyt tapahtui,
että entinen kansantribuni, sittemmin preettori Antistius, suuressa ja
ylhäisessä seurassa esitti pilkkalauluja, joita hän oli sepittänyt

keisarista. Kielen, emme voi sanoa sanan, vapaus oli tähän saakka
ollut rajaton, ja vaikkakin kaikki tiesivät, että Cesar muutamia
tunteja myöhemmin tietäisi koko tapauksen, luuli Antistius olevansa
turvassa ja olisi ollutkin, ellei Kossutianus Kapito, Tigellinuksen
arvoinen vävypoika, olisi ilmiantanut häntä senaatille
majesteettirikoksesta. Silloin asian täytyi kulkea kulkuaan. Laki
määräsi kuolemanrangaistuksen, mutta Trasea Petus äänesti
maanpakoa, ja tämä tuli senaatin päätökseksi.
Samana vuonna kuoli Burrus, ja iäkäs Seneka vetäytyi syrjään,
väsyneenäkö hovielämään ja valtion asioihin, vaiko Poppean ja
epikurolaisten suosikkien juonien kukistamana, sitä on vaikea sanoa.
Keisari kiitti opettajaansa siitä tuesta, jota oli häneltä saanut
nuoruusvuosien liukkaalla tiellä, ja otti häneltä hellät jäähyväiset.
Tästä hetkestä saakka oli Nero kokonaan Poppean ja Tigellinuksen
vaikutuksen alaisena. Tämä nimitettiin Burruksen jälkeen
pretoriaanien ylipäälliköksi.
Poppea Sabinalla oli nyt poistettavana kunnianhimonsa
tyydyttämisen viimeinen este: Neron yhtä kunnioitettava kuin
onneton puoliso Oktavia; ja tämän suoritti Poppea ja hänen
rikostoverinsa Tigellinus mitä häpeällisimmillä keinoilla. Mahdollista
on, että Nero uskoi sen väärän syytöksen aviorikoksesta, joka
sepitettiin Oktaviaa vastaan; joka tapauksessa hän tahtoi uskoa,
saadakseen siteen tämän kanssa rikki, ja se, että hän suvaitsemalla
otti osaa tähän iljettävään vainoamiseen, joka päättyi hänen
puolisonsa surmaamiseen, todistaa intohimon orjaa sen kaikessa
kurjuudessa. Hänen ratansa kallistui nyt äkkipikaa kohti perikatoa:
kuusi jäljellä olevaa vuotta hänen elämästään — hän oli tähän aikaan
nelikolmatta vuotias — on demoonisten juhlien, hurjien irstailujen
huumausta, jotka koettelevat kaikkea, mitä perinpohjin turmeltunut

kuvitteluvoima ilvehtien johtaa mieleen, rajatonta taiteilijavoittojen
kilvoittelemista ja hillitöntä murhaamista, todellisten tai luuloteltujen
vaarojen kiihdyttäessä itsesäilytysvaistoa. Yksi keskeytys orgiassa
tapahtui, silloinkuin Poppea lahjoitti hänelle tyttären. Mutta isänilo,
kuumeentapainen sekin, muuttui hurjaksi suruksi lapsen kuollessa, ja
suru viskasi hänet uusiin, mahdollisesti vielä mielettömämpiin
irstailuihin.
* * * * *
Runsailla lahjoilla varustettu kansanheimo, joka astuu sivistyksen
radalle, halukkaana oppimaan toisilta, itsenäisenä opin
käsittämisessä, kehityksessä ja sovelluttamisessa, iloisena
nuoruudenvoimansa tuntemisesta, itse kauniisti muodostuneena ja
sellaisen luonnon ympäröimänä, joka herättää väri- ja
muotokauneusaistia, tahtoo kernaasti koko ympäristölleen antaa sen
terveyden ja sopusoinnun leiman, minkä se tuntee omassa
henkisessä ja ruumiillisessa olemuksessaan. Niin syntyy taide, ja
siihen iloon, jonka sen ensimäiset naivit ilmestykset jo herättävät,
yhtyy kansassa tunne siitä, että minkä se tuntee kaikkein
korkeimmaksi, mitä se palvelee jumalallisena, mitä se kunnioittaa
tapana ja lakina ja mitä se rakastaa hyvänä ja jalona, ansaitsee
ennen kaikkea tulla, mikäli mahdollista, kauneissa muodoissa
katseltavaksi. Kansa tahtoo nähdä toden totena ja kauniina, hyvän
hyvänä ja kauniina; sen kauneuselämä yhdistyy sen elämään
jumalanpelossa ja valtiossa ja saa, kiitokseksi siitä, että se kaunistaa
uskon- ja isänmaanelämää, korkeita vaikutuksia, arvokkuutta ja
ihanteellisuutta niiltä. Kumpikaan ei ole toisensa palvelija; ne ovat
yhdenvertaisia sisaria ja syleilevät toisiaan kuin kariitit. Ne kasvavat
kansan kera, ja niinkuin se rakastaa uskoaan ja isänmaataan,
rakastaa se taidettaan ja ymmärtää sitä kaikissa sen vaiheissa, sillä

ne seuraavat toisiaan kehityksessä kautta lapsuusvuosien,
nuoruuden ja miehuuden. Hitaasti, mutta raikkaimmalla
pojanmielellä pyrkii taide eteenpäin sitä kohtaavien teknillisten
vaikeuksien kautta, sillä kansassa ei ole yhtään luokkaa, joka olisi
noussut yläpuolelle suuren yleisön kantaa, ei mitään korkeampaa
esteetistä sivistystä, joka, parempaan tottuneena, hymyilee
kotimaiselle yksinkertaisuudelle ja pilkkaa tottumattoman käden
kömpelöä, mutta hellää vaivannäköä kauneusaistin palveluksessa;
mutta jokaisen edistysaskeleen, jonka käsi tekee, jokaisen voitetun
teknillisen vaikeuden joukko näkee ja ihailee niitä. Siten on
helleeninen taide kehittynyt ja itse asiassa jokainen, joka on elänyt
omaa elämäänsä ja syvemmin vaikuttanut. Yksinkertaisimmassa
talonpoikaismaalauksessa, joka ilmaisee sielun ensimäisiä jälkiä, on
enemmän toivoa kauneudenkeväästä kansalle kuin kaikkein
tunnollisimmassa jäljennöksessä kaikkein suurimman ulkomaalaisen
mestarin taulusta.
Niin tulivat roomalaiset ja tekivät itsensä Kreikan herroiksi ja
oppivat vähitellen ihailemaan taidetta, joka jo kauan sitten valmiissa
ja täydellisessä muodossaan näytti muodostavan oman maailmansa,
joka ei ollut kaivannut siveellisten voimien myötävaikutusta
syntyäkseen ja kukoistaakseen. He anastivat sen tuotteet
voitonsaaliina ja nautintokeinoina ja käänsivät ylenkatseellisesti
selkänsä omien maanmiestensä ja lähimpien naapuriensa
muotoaistin vähäpätöisille ilmaisuille. Mutta niin totta kuin se on,
että eri ajoilla ja eri kansoilla on toisiltaan oppimista, niin totta lienee
myöskin se, että ulkoapäin tuotua taidetta, joka tukauttaa toisen sen
oraalla ollessa, joka tahtoo versoa kotimaisista taipumuksista, ei
voida kokonaan merkitä henkiselle voittopuolelle, niin kauan kuin ei
ole osoittautunut, että se korkeamman sivistyksen kasvitarhasta
voidaan istuttaa kylmään maahan, totuttaa ilmaan, että se voi

sisältyä kansan henkiseen talouteen kuten ulkomaalaiset viljalajit sen
ajalliseen. Mutta tämä on ylen harvinaista. Kreikkalaiset taideteokset
täyttivät Rooman ja Italian; torit, basilikat, temppelit, kylpylaitokset,
kodit upeilivat täynnänsä niitä, suvut kasvoivat niiden keskuudessa,
ja kuitenkin pysyivät roomalaiset oikeastaan vieraina helleenisen
taiteen hengelle. Ulkoapäin tuodussa taiteessa on jotakin, joka
työntää kansantunnon luotaan: joukko tuntee hämärästi, että tällä
maahantuonnilla on tehty vääryyttä sille itselleen ja sen
kehittymättömille taipumuksille. Muutamissa käy tämä tunne
epäilyksi siitä, että taide on siveellisen yksinkertaisuuden vihollinen;
useimmat käsittävät sen rikkaitten ja ylhäisten leikkikaluksi. Ja kun
terävää silmää tarvitaan huomaamaan sen epäilemättä jalostavaa
vaikutusta, niin ei käy kieltäminen, että se laajentaa kuilua
kansankerrosten välillä, antaa niiden kehityksen huipulle ja
sisällykselle erilaisuuden, joka ei ole terve, muodostaa
jumaloitsijainsa keskuuteen jonkinlaisia tuntijoita ja herkuttelijoita,
jotka eivät juuri ole kauniimpia ilmiöitä kuin tavalliset herkkusuut, ja
toisinaan veltostuttaa myöskin halun yhteiskuntaelämän työhön. Eikä
voi myöskään kieltää, että sillä on jonkinlainen taipumus muuttua ars
voluptariaksi, vedota esteetisestä halusta hekumaan, niin että
tarvitaan, joita meidän päivinämme onneksi on, voimakkaita
poliisimestareita kauneudenmaailmassa, jotta se voitaisiin pitää
kurissa. Helleenisessä taiteessa ilmeni tämä taipumus heti, kun se oli
tehty ylhäisten makedoonialaisten palvelijaksi.
Innossaan sovelluttaa taidetta elämän kaikkiin aloihin ei Nero itse
ollut muuta kuin yksi noista esteetisistä mässääjistä, jotka syntyvät
ja kukoistavat niillä ehdoilla, joihin ylempänä on kosketettu, ja
kauneus oli ja pysyi hänelle kukkaseppeleenä ilojen maljan ympärillä.
Siitä ei hänellä ollut mitään voittoa korjattavana sisälliselle
ihmiselleen. Sievillä muodoilla leikkivä mielikuvitus ei vahvista sitä,

joka kadottaa velvollisuudentunteen silloin, kun velvollisuus näyttää
kovalta, ja hyväntahtoisuuden, kun se vaatii uhrausta.
Sen nälkävesan vaiheet, jonka kreikkalainen taide synnytti
Roomassa, ovat, huolimatta museoiden rikkaudesta, vielä hämärät,
eivätkä suinkaan ole käyneet selvemmiksi niiden kokeitten kautta,
joilla ennen vuotta 1870 tahdottiin uudemman cesarismin kunniaksi
muuttaa nälkävesa puun latvaksi. Senvuoksi ei voi niin varmasti
sanoa, millainen vaikutus Neron ajalla oli Rooman taiteeseen; mutta
että se on ollut merkillinen, se pidettäköön sitä kernaammin tiettynä
asiana, kun keisarillisen Rooman taidehistoria on enemmän kuin
mikään muu tekemisissä niiden mielitekojen ja oikkujen historian
kanssa, jotka seurasivat toisiaan hovissa ja joita etevimmät
taiteentuntijat ja mesenaatit uskollisesti noudattivat. Selvää on, että
maku Neron aikana oli toinen kuin Augustuksen. Ankarampi tyyli ja
kohtuus, jotka Augustuksen aikakausi otti vielä huomioon, väistyi sen
halun tieltä, joka tahtoi hämmästyttää jättiläismäisyydellä ja hurmata
sirolla ja ärsyttävällä luonnollisuudella. Hadrianuksen aikana oli
vallalla oppinut valikoimisfilosofia, joka asetettiin idealismin edelle;
Antoninien aikana idealismi, joka muodostui jäykäksi ja, jos niin saan
sanoa, stoalaiseksi. Tuo henkisesti yhä köyhemmäksi käynyt ja
kaavamainen idealismi pakenee senjälkeen realismin tieltä, joka
toisinaan lähestyy raakuutta. Taide, ylhäisten orja, joutui, kuten
soveliasta olikin, yhä enemmän ja enemmän heidän orjiensa valtaan.
Septimius Severuksen aikana on teknillinenkin taitavuus alentunut, ja
Konstantinien aikana puhkeaa ilmoille barbaria, jonka henkinen
tyhjyys ja teknillinen puutteellisuus turvautuu tyyliin, joka ei kykene
barokin vallattomuuteen, mutta ennustaa sen mahtipontisuutta.
Nerosta itsestään taiteilijana ovat vanhojen arvostelut erilaisia.
Ruhtinaalle oli kunniaksi harjoittaa runotaidetta, historiankirjoitusta

ja kaunopuheisuutta; hänen oli sallittu käyttää sivellintä ja talttaa; ei
pantu pahaksi, jos hän pienemmässä ystäväpiirissä lauloi sitran
säestyksellä; mutta vanhatroomalaiset ajattelivat kauhulla
imperaattoria, joka tanssi ja puhui näyttelijän naamiossa, ja jos hän
teki sen julkisesti, niin ei kielessä löytynyt sanoja hänen tuomioonsa.
On silloin enemmän kuin todennäköistä, että ne, jotka näkivät hänen
esiintyvän teatterissa, eivät koettaneet puolueettomasti arvostella
hänen kykyään näyttelijänä, laulajana ja sitransoittajana, ja että
tämä mielentila ei myöskään vaikuttanut edullisesti heidän
arvosteluihinsa hänen kelvollisuudestaan muiden taiteitten aloilla.
Tacitus ei hylkää kokonaan hänen runoelmiaan, mutta moittii niitä
voiman ja kokonaisuuden puutteesta. Suetonius puolustaa Tacitusta
vastaan Neron oikeutta niihin runoihin, jotka kävivät hänen
nimellään, eivätkä hänen pahimmat vihollisensa edes ole tahtoneet
asettaa häntä Baviusten ja Meviusten joukkoon. Sama Suetonius
huomauttaa, että "Nero harjoitti sangen suurella menestyksellä
maalausta ja kuvanveistotaidetta". Hajanaisista lausunnoista
selvenee myös, että se into, jolla hän oli harjoittanut ääntään ja
tutkinut draamallista tekniikkaa, oli kantanut hedelmiä. "Naupliuksen
pahoista töistä sinä laulat erinomaisesti, mutta omia hyviä lahjojasi
sinä et käytä", sanoi hänelle kerran eräs kyynillinen filosoofi kadulla.
Luultavasti ei maailma pitänyt tyhjää narrinpeliä hänen kanssaan
peittäessään hänet kilpaleikkien voitonseppeleillä. Sellainen olisi ollut
sietämätöntä hänen ympäristölleen, ja olisi kai hän itsekin
huomannut sen lopulta. Uskottavampaa on, että hänen taiteensa oli
kyllin kehittynyt, jotta taidetuomarit voivat antaa jotakuinkin hyvällä
omallatunnolla hänen keisarillisen arvonsa lahjoa itseään, pahemmin
pelkäämättä hänen epäsuosiotaan.
Sittenkuin keisari monta vuotta oli esiintynyt laulajana ja
valjakonohjaajana suuremmille, mutta suljetuille piireille, sai suuri

yleisö vuonna 64 ensi kerran nähdä maailman herran julkisella
näyttämöllä polvillaan katselijain edessä ja pyytäen hyväntahtoista
tuomiota miehiltä, joilla oli kehittynyt maku. Tämä tapahtui
Napolissa, kreikkalaisessa kaupungissa. Tietysti tulvivat kaikki
kuulemaan häntä; kättentaputukset ja riemuitsevat
suosionosoitukset johtivat hänen mieleensä hänen poikana
saavuttamansa loistovoiton Circus maximuksessa.
Vanhainroomalaisten nurkumiseen diadeemin häpäisemisestä vastasi
hän antamalla lyödä rahan, jossa nähtiin Nero Cesar Augustus
sitransoittajan puvussa.
Kaksi vuotta senjälkeen lähti hän taidematkalleen Kreikkaan, joka
oli huumaava korybanttiretki ja hävitysretki samalla kertaa, telmien
triumfista triumfiin kautta ylellisten juhlien ja häpeällisten irstailujen,
yli teiden, joille siroiteltiin kultaa ja ruumiita. Ryöstävä ja murhaava
Tigellinus järjesti kaiken yhdeksi ainoaksi suunnattomaksi
bakkanaaliksi, häikäiseväksi ja kauhistuttavaksi. Siitä mielettömästä
loistosta, joka pantiin liikkeelle, voi saada käsityksen, kun tietää, että
Nero arkioloissa, tavallisilla huviretkillään johonkin Rooman
naapurikaupunkiin, kuljetti mukaansa pienen parven kullalla
koristettuja edeltäratsastajia, ajajia ja juoksijoita ja tuhatvaunuisen
kuormaston, jolla oli tulipunaisiin puetut ajajat ja hopein kengitetyt
vetäjät. Hellaan kaupungit olivat koristetut häntä vastaanottamaan;
kansaa tulvi pyhiin leikkeihin todistamaan hänen voittojaan
kilpaleikeissä. Yksin "claqueen", joka oli seurannut keisaria Italiasta,
kuului tuhansia nuoria miehiä, joilla kaikilla oli koristuksena
ritarisäädyn kultainen sormus. Keisarinnakin oli mukana. Ei
kuitenkaan Poppea Sabina, joka sitä ennen oli kuollut, ja jonka
tomua Nero oli kunnioittanut ruumispuheella, jossa hän — kuvaavaa
hänen elämänkatsomukselleen — ylisti yksinomaan ja ainoastaan
Poppean kauneutta, kiinnittämättä huomiotaan niihin parempiin

ominaisuuksiin, joita tällä mahdollisesti oli ollut tai koristamatta
häntä niillä hyveillä, joita muistopuhujat, elleivät muut, löytävät
puheenesineestään. Uusi keisarinna oli eräs nuorukainen. Se
hämmästyttävä yhdennäköisyys, joka tällä — Sporus oli hänen
nimensä — ja Poppealla oli, oli Nerolle kyllin suuri syy pukeakseen
hänet naisenpukuun, julkisesti vihittääkseen itsensä tähän
nuorukaiseen ja näyttääkseen hänet roomalaisille keisarinnana.
Sporusta ympäröi Kreikanmatkalla koko se hovikunta, joka kuului
Cesarin puolisolle, ja häntä seurasi kuormavaunuja täynnä
kallisarvoisia naisten juhlapukuja. Eräs filosoofi, jolta Nero kysyi,
mitä tämä piti keisarinnasta, vastasi: "ah, kunpa jumalat olisivat
antaneet sinun isällesi sellaisen puolison eikä ketään muuta!" —
Koko retki oli kuin halujen vapauttamisen tahallinen symbooli
maailmassa, joka oli karkoittanut kaiken siveellisen paatoksen
murhenäytelmissä dramatiseerattuihin myyteihin ja salli sen
tapahtua tunnehuumauksen vuoksi. Roomaan palatessaan
vastaanotettiin Nero kuin voittokulun pitäjä. Ja siihenhän oli syynsä.
Cesarin personassa Hellas oli voittanut Rooman, mutta ainoastaan
siksi, että Rooma samassa personassa oli voittava Hellaan. Eneaan
jälkeläinen oli kostanut Ilionin häviön, ja se maailmanhistoriallinen
taistelu, joka syntyi Ledan munasta, oli päättynyt
maailmanhistorialliseen sovitusjuhlaan, kun keisari, voitettuaan
olympisen oliviseppeleen, julisti "Kreikan vapauden". Kappale
Rooman kaupunginmuurista revittiin, jotta voittokulkue olisi saanut
tilaa. Etunenässä kulki 1800 miestä kantaen yhtä monta seppelettä,
jotka Nero oli voittanut laulajana ja näyttelijänä. Sitten peitsimiehiä
kantaen pronssitauluja, joissa kerrottiin, missä ja mikä kuuluisa
taiteilija missäkin laulussa tai osassa oli kullakin seppeleellä voitettu.
Sitten Augustuksen triumfivaunuissa Nero itse kultakuteisessa
purppuratunikassa ja tähtiä täyteen siroitetussa kreikkalaisessa

vaipassa, kutreilla Olympian olivi ja kädessä pytiläinen laakeri.
Triumfivaunujen jälkeen pretoriaanit loistavissa asetamineissaan ja
viimeksi ritarisääty valtapuvussaan ja senaattorit
purppurapäärmeisessä toogassa. Talot kukkaisin koristettuina,
kaupunki yöllä lukemattomien soihtujen valaisemana ja kaikuen
huutoja: terve Olympionikos! terve Pytionikos! terve Nero-Apollo!
Nuo kahdeksantoistasataa voitonseppelettä ripustettiin egyptiläiseen
obeliskiin Neronsirkuksessa, jotta alkuajan sivistys, kreikkalais-
roomalaisen sivistyksen äiti, myöskin saisi kunnianosoituksensa. —
Se on sama obeliski, joka nyt on Pietarintorin suihkukaivojen välissä.
Se on elonsa varrella nähnyt paljon, ja mitä se tulee vielä
näkemään?
Neron taiteilijaura oli, sekin, okainen. Kertaakaan hän ei esiintynyt
pelvotta. Astuessaan esille hän oli kalpea ja vapisi, ja vasta
katselijain rohkaisevat huudot antoivat hänelle uskallusta. Häntä
kiusasi se epäily, että riemu kohdistui enemmän keisariin kuin
taiteilijaan, ja saavutettujen voittojen jälkeen hän toivoi tappiota,
voidakseen uskoa tuomareitten puolueettomuuteen, mutta kun
joskus sattui, että hänet voitettiin, kadehti hän onnellista kilpailijaa.
Hänen lempiosiaan olivat molemmat äidinmurhaajat Orestes ja
Alkmeon. Kuinka on selvitettävissä se, että hän siten pakotti
kuvitteluvoimansa siihen tuskan maailmaan, josta hän muutoin
tahtoi vapahtaa itsensä? Nauttiko hän eläessään toisen personassa
ne tuskat, jotka hän oli niin syvästi tuntenut omassaan? Tahtoiko
hän uskottaa jälkimaailmalle, että hän, joka kernaasti näytteli
Orestesta, ei voinut olla sellainen todellisuudessa? Tai tuottiko
hänelle lievitystä tunnustaa syntinsä toisen nimessä? Psykolooginen
ilmiö on, että rikolliset, kun luulevat olevansa turvassa, puhuvat sen
laatuisista rikoksista, joihin ovat syyllisiä. Murha tahtoo tulla ilmi,

sanoo vanha sananlasku. Ehkäpä tällä on jokin samantapainen
aiheensa.
* * * * *
Ne kaksi vuotta, jotka olivat lähinnä ennen Kreikan taidematkaa,
kuuluvat Neron elämän turmiollisimpiin. Vuonna 64 oli se palo, joka
hävitti suuremman osan maailmankaupunkia: vuonna 65 tuli Pison
salaliitto ilmi, jonka Rooma sai maksaa jaloimmalla verellään. Nero,
joka oli Antiumissa tulipalon syttyessä, saapui sen pahimmin
raivotessa pääkaupunkiin. Mecenaksen tornista Esquilinus-vuorella,
josta Horatius on kertonut, katseli hän palon komeutta ja lauloi,
demoonisesti hurmautuneena tulimeren ihanuudesta, laulua Ilionin
häviöstä.
Todennäköisesti hän oli itse runoillut tämän laulun: tiedetään
ainakin, että hän on kirjoittanut epoksen, jota nimitetään Troicaksi.
On vahinko, ellei kirjallisuudelle, niin kuitenkin Neron luonteen
tuntemiselle, että runo on hävinnyt. Sen on täytynyt olla laadultaan
jotakin erikoista, sillä kun ruhtinaalle muutoin oli kunniaksi, että hän
luettiin runoilijain joukkoon, pidettiin Troican luomista Neron
häpeänä. Juvenalis huomauttaa eräässä satiirissaan, että Orestesta
on kuitenkin tuomittava lempeämmin kuin Neroa, sillä
— — — — lavall' laulanut ei Orestes, tehnyt Troicaa ei. —
— — —
Tämän arvoituksen selitys on ehkä eräässä Kassius Dion rivissä,
joka syyttää Neroa siitä, että "hän ylisti Troijan kuningasta Priamusta
onnelliseksi, tämä kun oli nähnyt omaistensa ja valtionsa häviön".
Toisin sanoen: Troica lienee ylistänyt sellaista autuutta ja liian
selvästi näyttänyt, että runoilijan haltioituminen ei ollut syntyisin

Apollosta, vaan jostakin esteetisestä Tyfonista, jolle suuren
hävityksen ylevyys merkitsee enemmän kuin sen aiheuttama
kurjuus. Ja ollen riippumaton siveellisistä hellätuntoisuussyistä,
lienee Troican tekijä sitäpaitsi kuvannut Zeusin ja Ganymedeksen,
Ankisen ja Afroditen, Pariksen ja Helenan rakkaudenseikkailut
kaikissa yksityiskohdissa niin elävin värein, että hänen aikansakin,
joka saattoi sietää uskomattoman paljon siltä alalta, piti sitä liian
voimakkaana. Minkälaisen kyvyn roomalaiset myönsivät hänellä
olevan tuntea "puhtaasti esteetisesti" ja pitää kauneudenaistin
vapaana "häiritseviltä vaikutuksilta", sitä todistaa tuo muutoin
valheellinen huhu, että hän nähdessään murhatun äitinsä ruumiin ei
lausunut muuta kuin ihastuksensa tämän kauneudesta. Tätä huhua
vastustivat hänen vihollisensakin ja kumosivat sen. Mutta varmaa on,
että jos Nero esteetisellä teoriallaan on uusromantikkojen edeltäjä,
niin hän oli mies sovelluttamaan oppiaan voimakkaammin kuin itse
Schlegel "Lucindassaan".
Kuten tiedetään, epäilivät monet roomalaiset, että Nero oli pannut
toimeen palon ja lähettiläittensä kautta estänyt sammutuksen. Epäily
perustui siihen vakaumukseen, että hän saattoi ostaa näytelmän
kuinka kalliista hinnasta tahansa, sekä vahvistui siitä, kun nähtiin
hänen käyttävän uuden keisarilinnansa hyväksi suuria aloja
palaneista kaupunginosista. Mutta varmasti ei tämä palo, niin kaunis
kuin se olikin näytelmänä ja tervetullut Neron
rakennussuunnitelmille, ole kuitenkaan syvemmin karvastellut
kenenkään mieltä kuin hänen, sillä lukemattomat taideteokset, ja
niiden joukossa monet arvoltaan määräämättömät, muinaisen
Hellaan ylistetyimpien taiteilijain maalaukset ja patsaat, olivat
hävinneet liekeissä. Kuitenkin kävi mieliala keisaria kohtaan niin
uhkaavaksi, että hänen ystävänsä näkivät sopivaksi johtaa epäilyn
toiselle taholle ja viitata kristittyihin. Ja enemmän kuin mahdollista

on, että syytöksen tekijät uskoivat sen todeksi. Kristittyjen
uskokunnasta oli hirvittäviä valheita liikkeellä. Vielä miespolvea
myöhemmin, jolloin roomalaisilla oli ollut aikaa paremmin tutustua
heidän oppeihinsa, saattoi niin oikeamielinen mies kuin Tacitus, joka
hyvin tunsi historioitsijan velvollisuuden perustaa arvostelunsa
tietoihin eikä huhuihin, nimittää tuota uutta uskoa iljettäväksi
taikauskoksi ja lukea sen siksi "kelvottomaksi ja häpeälliseksi, mikä
kaikilta tahoilta virtaa pääkaupunkiin ja saa siellä tunnustajia". Siihen
aikaan vallitsi suuri mielten jännitys kristittyjen ja heidän juutalaisten
veljiensä välillä, ja on arvailtu, että Poppea Sabina, joka lienee ollut
jonkun verran Mooseksenuskoon taipuvainen, teki tämän syytteen.
Mutta uskokaamme mieluummin, että hän suojeli juutalaisia, niin
että niitä, joihin kristityt muutoin sekoitettiin, ei sotkettu vainoon!
Epäily ja syyte kristittyjä kohtaan selitettiin luontevasti sillä toiveella,
joka heillä oli, ja jonka he kai myöskin varomattomasti lausuivat
mätänevän Rooman valtakunnan häviöstä ja Kristuksen pikaisesta
tulosta. Moni kristinuskoinen odotti siihen aikaan joka aamun
sarastaessa tuhatvuotisen valtakunnan ensimäisen päivän
valkenemista. Oli kristittyjä, sanoo Tacitus, jotka tunnustivat
rikoksen. Hän ei kerro kuitenkaan niistä keinoista, joilla sellainen
tunnustus puserrettiin esille. Ja nämä ilmiantoivat uskonveljiä
laumoittain, jotka todistettiin ja tuomittiin "ellei juuri
palonsytyttämisestä, niin kuitenkin ihmissuvun vihaamisesta".
Tigellinuksella, Kajus Petroniuksen kadehtijalla ja kilpailijalla
taidetuomarina ja juhlanjärjestäjänä, oli jo kauan sitten ollut etusija
Neron suosiossa ja oli hän saattanut keisarilliset huvitukset toiseen
ajanjaksoon. Hienostuneet orgiat olivat väistyneet helvetillisen
hekumakultin tieltä, joka ei pysytellyt suljettujen ovien takana, vaan
uhrasi kaikkien nähden ja kutsui kaikki uhrijuhlaan. Se oli Tigellinus,
joka pani toimeen nuo hurjat yöjuhlat Tiberillä ja Agrippinan

lammella, joissa tuhansien soihtujen valossa kiihoitetut ja valloilleen
päästetyt himot viskasivat kaiken ikäiset, jokaisen säädyn ja
sukupuolen toisensa helmoihin. Se oli Tigellinus, joka järjesti tuon
häpeällisen hääjuhlan, jossa keisari, puettuna morsiusharsoon,
vihittiin erääseen nuorukaiseen, Pytagorakseen, ja "missä saatiin
nähdä kaikki, minkä yö muutoin, naiseenkin yhtyessä, peittää
pimeyteen". Ja luultavasti se oli sama Tigellinus, joka ylinnä valvoi ja
johti niitä juhlia, joita nyt vietettiin Janikuluksen alapuolella Neron
sirkuksessa ja puutarhoissa, missä tuomitut kristityt, neulottuina
tervattuihin säkkeihin ja paaluihin ripustettuina, olivat soihtuina. Hän
oli kyllä huolehtinut siitä, että palaneen ihmislihan käry häviäisi
suitsutusastioitten liekkeihin, jotka levittivät arapialaisten
sulotuoksujen hajua. Sellaisia asioita olivat roomalaiset tottuneet
pitämään tärkeinä.
* * * * *
Palo antoi keisarille toivotun tilaisuuden toteuttaa suurenmoisia
rakennussuunnitelmia. Rooma kohosi entistään kauniimpana. Talojen
korkeutta vähennettiin, avonaisia pihoja tehtiin, ja pitkin leveitä
katuja, jotka leikkasivat toisiaan suorakulmaisesta, oli molemmin
puolin katettuja pilarikäytäviä. Ja nyt hän saattoi myöskin toteuttaa
houreensa keisarilinnasta, jonka veroista ei maailma milloinkaan ollut
nähnyt. Palatsi nousi uskomattoman nopeasti — uskomattoman, kun
muistaa, että kaiken pienimpiä yksityiskohtia myöten tuli todistaa
cesarista rikkautta ja helleenistä makua ja osoittaa mitä huolellisinta
työtä. Tacitus, joka poikavuosinaan lienee nähnyt kultaisen linnan
("domus aurea"), sanoo, että "sen jalokiviä ja kultaa ei ihailtu niin
paljon, sillä sellainen oli siihen aikaan tavallista ja halpaa ylellisyyttä,
vaan niittyjä ja lampia ja niitä suunnattomia aloja ja maisemia, jotka
aukenivat metsikköjen välistä". Niityillä oli laitumella oivallisten

kotieläinten laumat; lehdoissa lauleli upean kirjavia lintuja ja
kuljeskeli mitä erilaisimpia kesyjä petoja. Kultaiset laivat ja
rakennukset, jotka esittivät kaupunkeja, kuvastelivat suurimmassa
lammessa. Palatsin edustalla, ulkonevalla etupihalla, jonka
kolmikertainen pilarikäytävä oli tuhannen jalan pituinen, oli kullan- ja
hopeansekaiseen pronssiin valettu kuva Nero-Apollosta, 120 jalkaa
korkea, kreikkalaisen Zenodoroksen teos, joka oli aikakauden suurin
kuvanveistäjä ja Pliniuksen mukaan tuon jo silloin kuolevan
pronssiinvalamistaidon mestari. Ne linnan seinäpinnat, joissa ei ollut
mitä upeampia freskoja ja stukkatureja, olivat kullalla, jalokivillä ja
helmillä kirjailtuja, lattiat kallisarvoisimmalla mosaiikilla, jota tuskin
voi kuvitellakaan mielessään muistamatta, että erään Vesuviuksen
rinteellä olevan maaseutukaupungin porvaristalosta on voitu löytää
sellainen lattiamosaiiki kuin Aleksanterintaistelu. Ruokasalien katot
olivat katetut norsunluulevyillä, joiden aukeamista sulotuoksujen
vihma levisi vieraitten yli. Suurin ruokasali oli ympyränmuotoinen,
jonka katto — luultavasti tähtikuvioilla koristettu — liikkui öin päivin
yhtä rinnan taivaanlaen kanssa. Linnan kylpylaitokset varustettiin
johdoilla, jotka toivat osaksi merivettä, osaksi vettä Rooman ja
Tivolin välillä olevista rikkilähteistä. "Nyt alan vihdoinkin ihmisiksi
asua", lausui Nero linnaa vihittäessä.

Tuo suunnaton rakennus oli kuin kaupunki itsessään. Se vanhojen,
uudelleen rakennettujen keisaripalatsien ryhmä, joka peitti Palatinus
vuoren, muodosti kultaisen linnan toisen sivustan. Yli sen
notkokohopaikan, jota nimitetään Veliaksi, ja joka Rooman torin
etelälaidasta ulkonee Palatinuksesta, oli linna rakennettu
Esquilinusvuorelle ja käsitti siellä useampia kortteleita. Esquilinuksen
ja Coeliuksen välinen laakso lankesi myöskin sen alueelle. Tavallinen
sisäänkäytävä — tai oikeammin: läpikäytävä — oli sillä kohdalla,
mihin sittemmin Tituksen riemuportti pystytettiin.
Tuskin valtaistuimelle päässeinä kiirehtivät Flaviukset tuhoamaan
tätä ihmetyötä. Se oli Rooman ihanimman osan raastamista,
raakuutta, jota ei edes viha Neroa kohtaan olisi antanut anteeksi,
ellei tekoa olisi tehty imartelevaksi huomaavaisuudeksi kansaa
kohtaan. Roomalaiset olivat valittaneet, että Nero tahtoi tehdä
maailmankaupungin yksin vain omaksi asunnokseen; he saattoivat
nyt sanoa, että Flaviukset olivat pyhittäneet kultaisen talon maan
qviriitien huvituksille. Yli sen suuren lammen, joka oli kantanut Neron
välkkyviä laivoja, rakennettiin amfiteatteri, jota sittemmin nimitettiin
Kolosseumiksi, ja jonka muurit vieläkin hämmästyttävät maailmaa.
Sen osan palatsin päätypuolesta, joka oli Coeliusta kohti, kätki Titus
erään ulkonevan, useampia kerroksia korkean, mahtavien holvien
tukeman rakennuksen taakse. Palatsin muut osat, joita ei revitty
perustuksia myöten, peitettiin mullalla ja saivat olla niiden
suurenmoisten termien pohjana, jotka Titus lahjoitti roomalaisille.
Kuinka nämä olisivat voineet valittaa kultaisen linnan hävitystä, kun
he ylellisten kylpyjen nautinnoista vaelsivat amfiteatterin hermoja
tärisyttäviin leikkeihin ja niistä takaisin termien pylväskäytäviin,
juodakseen ja keskustellakseen niiden varjossa, kuvapatsaiden,

solisevien suihkukaivojen ja tuoksuvien ruusujen keskellä Suburran
ihanuuksista.
Neron jättiläispatsas sai jonkun aikaa olla paikoillaan, mutta se ei
esittänyt enää Neroa, vaan auringonjumalaa. Kun Hadrianus
rakennutti kultaisen linnan etupihan raunioille Venus- ja Rooma-
temppelinsä, veti jättiläispatsaan sellaisenaan 24 elefanttia sille
paikalle mainitun temppelin ja amfiteatterin väliin, missä nyt näkee
jätteen sen jalustasta. Kommodus antoi häveliäästi kuvalle omat
säännölliset, mutta yksinkertaiset ja tuhmat kasvonpiirteensä. Ei
tiedetä, milloinka Zenodoroksen patsas hävitettiin; mutta luultavasti
se tapahtui aikakaudella, joka antoi vähemmän arvoa taideteokselle
kuin kullan- ja hopeansekaiselle pronssille.
Flaviuksien ei kuitenkaan onnistunut jälkimaailmalta kokonaan
tuhota Neron palatsia. Termien alaisia jätteitä on etsitty ja
löydettykin, ja kun uudemman ajan suurin taiteilija astui alas
kultaisen talon nyt maanalaisiin käytäviin, sai hän sieltä vaikutuksia,
jotka loivat uuden käänteen dekoratsioonimaalauksen historiaan. Se
oli Rafael, joka Giovanni da Udinen seuraamana teki tämän
löytöretken. He näkivät silloin rikkaammassa väriloistossa sen, mitä
siellä vieläkin voi nähdä, vaikka yhä enemmän kosteuden
vioittamana ja oppaan tulisoihdun mustaamana: dekoratsiooneja,
joihin tyhjentymätön mielikuvitus oli leikkien tuhlannut rikkauksiaan,
ja kun he jälleen nousivat päivänvaloon, toivat he hengessään
mukanaan suunnitelmat niihin seinämaalauksiin, jotka Rafael sitten
piirsi ja Giovanni da Udine valmisti Vatikaanin Damaskuspihaa
kiertäviin kaarikäytäviin — taideteoksen, joka enemmän kuin mikään
muu renessansin luomista osoittaa, että se suoranaisesti yhtyy
antiikiin.

Se sisäänkäytävä, jonka kautta Rafael raivasi itselleen tien Neron
käytäviin, täyttyi pian jälleen soralla, ja taru syntyi, yhtä perusteeton
kuin arvotonkin tuolle jalolle taiteilijalle, että tämä itse oli antanut
tukkia aukon estääkseen toisien tekemästä samoja tutkimuksia.
Vasta vuonna 1812 päästiin jälleen niiden kaivamisten kautta, jotka
Napoleon toimeenpani, kultaisen linnan yhteen osaan. Suurempi
jälelläoleva osa vartoo vielä lapiota.
Pimeys käytävissä, joihin valo tuli ylhäältä, on tavalliselle
matkustajalle vaikea este maalausten tutkimisessa. Eräässä
käytävässä näkee kotkia siivet levällään ja nokassa julilaista
ruhtinashuonetta esittäviä ympyräkuvia. Holvissa löytyvien
maalauksien joukossa on maisemia, tauluja jumaluustarustosta,
kuten Venus ihaillen poikansa kauneutta, ja myytillis-historiallisia,
kuten Faustulus paimen naarassuden kasvattipoikien edessä.
Tituksen kylpylaitoksen toisella puolen, Esquilinus vuorella ovat
niin sanotut Sette Sale't, holvit, jotka alkujaan olivat kultaisen linnan
kylpylaitosten vesisäiliöitä ja palvelivat sittemmin termejä samassa
tarkoituksessa. Eräästä Sette Salen ja noiden termien välillä olevasta
maanalaisesta kammiosta, eikä siitä käytävästä, jonka opas
mainitsee, löydettiin vuonna 1506 Laokoonryhmä.
Neron muista rakennussuunnitelmista ei tullut mitään. Niihin
kuului Korinton kannaksen kaivaminen, jonka työn hän itse aloitti
taidematkallaan Hellaassa ensimäisellä lapionpistolla. Toista
suunnitelmaa — ulottaa Rooman muurit mereen saakka ja puhdistaa
Tiber, niin että suuret laivat olisivat voineet laskea maihin
Aventinuksen alapuolelle — ei ennätetty alkaa, eivätkä siihen
flavilaiset jälkeläisetkään ryhtyneet, jotka tahtoivat painaa unhoon
kaiken, mikä koski Neroa, paitsi hänen rikoksensa.

* * * * *
Kun ne summat, jotka menivät Neron rakennusyrityksiin ja
ylelliseen hovielämään, olivat kyllin suuret tyhjentämään Rooman
valtakunnankin aarrekammiot, ryhdyttiin niitä täyttämään jälleen
mitä epähurskaimmilla keinoilla. Kansan rakkaus nuorta keisaria
kohtaan oli vuosi vuodelta vähentynyt, tyytymättömyys ja harmi
kohonnut vuosi vuodelta, ja aika näytti tulleen, jolloin ne, jotka
tahtoivat nähdä hurjan orgian päättyvän, saattoivat toivoa
hyökkäykselleen menestystä. Ne, jotka vihasivat Cesaria, tekivät sen
eri syistä ja kuuluivat erilaisiin piireihin, mutta löysivät toisensa ja
saattoivat yhtyä yhteistoimintaan. Itse näytti keisari päättäneen
yleisen mielentilan sen ihastuksen mukaan, jolla kansa Roomassa ja
Italian muissa kaupungeissa ympäröi häntä, ja sen innon mukaan,
jolla ylhäiset riensivät hyväksymään ja matkimaan kaikkea, mihin
hän ryhtyi. Mutta Tigellinus näki hiukan pintaa syvemmälle ja oli
kauan vaatinut, että keisari, turvatakseen itseään ja ystäviään, ottaisi
käytäntöön sen ilmiannoille perustuvan hirmujärjestelmän, joka oli
ylläpitänyt edellisiä hallituksia. Aina vuodesta 61 alkaen, josta saakka
Tacitus laskee Neron olleen Tigellinuksen vallassa, oli tämä punaisen-
epikurolainen pretoriaanipäällikkö koettanut saada etenkin stoalaisia
epäluulon alaisiksi ja aina toistanut, että heidän filosofiansa "antaa
ihmisille ylpeyden, joka tekee heidät rauhattomiksi ja
kunnianhimoisiksi." Näiden epäluulojen ensimäisiksi uhreiksi joutui
kaksi korkeasukuista roomalaista: Sulla ja Rubellius Plautus.
Vallitsevaa ajansuuntaa ei mikään voi paremmin kuvata kuin ne syyt,
joilla Tigellinus puolusti Plautuksen raivaamista tieltä: hän on ottanut
meidän tasavaltalaiset isämme esikuvakseen, hän on omaksunut
stoalaisen filosofian, hän on rikas eikä antaudu kuitenkaan yksityisen
elämän huvituksiin, hän välittää valtiosta ja harrastaa yleisiä asioita!
Sullan surmasi Massiliassa salamurhaaja. Plautus, joka silloin oleskeli

Aasiassa, oli eräältä vapautetulta orjalta, jonka oli onnistunut päästä
perille ennen Neron lähettilästä, saanut tietää, että hänen pyövelinsä
olivat odotettavissa. Keskustelu filosoofien Ceraunuksen ja
Musoniuksen kanssa vahvisti hänen päätöksensä, jonka mukaan hän
mieluummin alistui tyrannin tahtoon kuin etsi pelastuksensa
kapinasta. Kun sotamiehet, joiden tehtävänä oli toimeenpanna
kuolemantuomio, astuivat hänen taloonsa, näkivät he hänet
riisuutuneena ja tekevän voimisteluliikkeitä. Hänen päänsä hakattiin
poikki ja lähetettiin Roomaan. — Kaksi vuotta myöhemmin surmasi
eräs Augustuksen jälkeläinen, Torquatus Silanus itsensä,
mieluummin kuin odotti varrottua ilmiantoa valtiopetoksellisista
salahankkeista.
Sellaisia oli epäilemättä tekeillä. Mutta Neron hallituksen vihollisilla
ei ollut miestä, joka olisi voitu asettaa etunenään. He sopivat lopulta
Kajus Kalpurnius Pisosta. Vaikkakin Piso oli nerokas, synnyltään
ylhäinen, rikas ja seurustelutavaltaan miellyttävä, ei hän kuitenkaan
ollut se, jonka vastustajaryhmän parhaimmat ainekset saattoivat
ihastuksella nostaa kilvelle. Häneltä puuttui, sanoo Tacitus, siveellistä
vakavuutta. Epikurolainen oli hänkin, ja vanhatroomalaiset
huomauttivat, että hän, samoinkuin Nero, oli häväissyt itsensä
näyttelijätaidolla. — Salaliittoon otti osaa muutamia Rooman
parhaista miehistä, muutamia myöskin sen kaikkein huonommista.
Kun muutamilla oli päämaalina isänmaan pelastus, niin toisilla oli
yksityisen kaunan tyydyttäminen. Niinpä halpamielisellä
hekumoitsijalla Klaudius Seneciolla, joka oli kuulunut Neron
lähimpään ystäväpiiriin ja vielä seurusteli hovissa, sekä
Quintianuksella, jota keisari oli ärsyttänyt eräällä pilkkalaululla. Nämä
tahtoivat saada toisen miehen, eivät toista järjestelmää
valtaistuimelle, ja he saivat enemmistön puolelleen. Vähemmistö,
johon kuului useita Burruksen ankaran koulun käyneitä

henkivartioston upseereja, olisi toivonut, että itse järjestelmä
muuttuisi ja joku stoalainen saisi diadeemin: joko nuori, yleisen
mielipiteen suuresti kunnioittama filosoofi Lucius Silanus tai kaikkine
vikoineen arvossa pidetty vanha Seneka. "Häpeä" — lausui eräs
salaliittolaisista, kaartintribuni Subrius Flavus — "on sama, jos
sitransoittaja raivataan tieltä ja traagillinen näyttelijä tulee sijaan."
Flavus oli ehdottanut Senekaa keisariksi.
Antiikin käsityskannan mukaan oli tyranninmurha urotyö, ei rikos.
Käsityskanta oli muodostunut helleeniläisissä vapaavaltioissa, missä
kansalainen, joka oli polkenut lakia, oli joutunut lainsuojattomaksi
eikä hänen surmaamisestaan ollut rangaistusta. Roomassa ei
nyttemmin voitu sovelluttaa tätä käsityskantaa, sillä keisarin valta oli
laillisella pohjalla. Mutta ihmeellistä on, että Rooman historiassa
nähdään vielä kauan myöhemmin eri tilaisuuksissa ilmenevän
tunteen siitä, että keisarikunta oli oikeudenloukkaus, jolle ei aika
milloinkaan voinut antaa kantavuutta; vielä miespolvien kuluessa
tiesi halvinkin legioonasotamies, joka taisteli valtakunnan rajoilla,
että valtiomahti oikeuden mukaan oli etsittävä siitä epämääräisestä
käsitteestä, jota nimitettiin Rooman senaatiksi ja kansaksi.
Salaliittolaisilla oli sitäpaitsi valittavana vain keisarinmurha tai
sisällinen sota, ja hehän saattoivat teeskennellä syyksi cesarista
oppia "raison d'État'sta", valitessaan edellisen sekä varmempana että
vahingottomampana. Ja niin sovittiin lopullisesti päivästä ja paikasta.
Nero surmattaisiin sirkuksessa Ceresjuhlaa vietettäessä. Erään
liittoutuneista tuli jonkun tekosyyn nojalla lähestyä keisaria,
heittäytyä rukoilevana hänen jalkainsa juureen, tarttua hänen
sääriinsä, kaataa hänet maahan ja pidättää häntä, kunnes hänen
seurueeseensa kuuluvat liittoutuneet upseerit olivat ennättäneet
syöstä esiin ja surmata hänet miekoillaan. Kun Nerolla, huolimatta
kaikista irstailuista, oli suunnattomat ruumiinvoimat — ihmeteltiin

sitä, että hän kreikkalaisissa leikeissä ei ollut esiintynyt painijana ja
nyrkkitaistelijanakin — tarjoutui voimistaan kuuluisa konsuli
Lateranus ensimäiseksi hyökkääjäksi. Sillä aikaa tuli Pison Cereksen
temppelin luona, joka ei ollut kaukana sirkuksesta, odottaa Fenius
Rufusta — pretoriaanipäällikköä, joka hoiti virkaa sillä aikaa kuin
Tigellinus, hänen kanssaveljensä arvossa, johti hovin huvituksia —
jotta tämä olisi seurannut häntä pretoriaanileiriin, missä hän olisi
ottanut vastaan henkivartiajoukkojen kunnianosoituksen.
Mutta melkein viime hetkellä ilmiantoi eräs vapautettu orja
suunnitelman. Ensimäisten joukossa, jotka hänen ilmiantonsa
perustalla laahattiin kuulusteluun, oli eräs nainen, Epikaris.
Hirveimmät kidutukset, joita kesti kaksi päivää ja aina kuolemaan
saakka, eivät voineet puristaa häneltä sanaakaan salaisuudesta.
Miehet sitävastoin eivät kestäneet pyövelin kidutuskoneiden
näkemistä: he tunnustivat rikoksensa ja ilmaisivat monta
liittoutunutta. Kauimmin salattiin kahden yllämainitun
pretoriaaniupseerin nimet: Fenius Rufuksen ja Subrius Flavuksen,
mikä lisäsi näiden molempien turmaa, sillä Rufus valittiin Neron
kanssa johtamaan tutkimusta, ja Flavus oli virkansa puolesta
määrätty olemaan läsnä. Syytetyt ehkä toivoivat vielä, että Rufus ja
Flavus tekisivät hyökkäyksen. Ja Flavus oli mies tekemään sen. Käsi
miekankahvassa kysyi hän viittaamalla päämieheltään, eikö hän
paljastaisi miekkaansa ja pistäisi kuoliaaksi Cesarin; mutta Rufus
antoi kieltävän merkin. Se ankara tapa, jolla Rufus piti tutkintoa,
ärsytti liittoutuneet ilmiantamaan hänet: hänet otettiin kiinni
tuomioistuimelta ja eräs sotamies sitoi hänet. Flavuskin mainittiin ja
hän tunnusti. Kun Nero kysyi, kuinka Flavus oli voinut unhoittaa
uskollisuudenvalansa, vastasi tämä: "Minä vihasin sinua, ja
kuitenkaan sinulla ei ollut yhtään uskollisempaa sotilasta, niin kauan
kuin ansaitsit rakkautta… minä aloin vihata sinua, kun sinusta tuli

äitisi ja puolisosi surmaaja, kun sinusta tuli ajuri, ilvehtijä ja
murhapolttaja." Kun Flavus mestauspaikalla näki haudan, joka oli
kätkevä hänet, ja huomasi, että se ei ollut niin syvä ja avara kuin laki
määräsi, huomautti hän: "ei edes tässäkään noudateta
sotasääntöjä", ja kun pyöveli kehoitti hänen rohkeasti kurottamaan
kaulansa, sanoi hän: "kunpa sinä voisit iskeä yhtä rohkeasti!"
Piso ennätti ennen kuolemantuomiota ja leikkasi poikki suonensa.
Lateranus surmattiin orjien mestauspaikalla. Kaupunki täyttyi
ruumiista; syyttömät saivat surmansa syyllisten kanssa. Cesarin
epikurolaisuus sai nyt sopivan tilaisuuden tehdä stoalaisuuden
vahingottomaksi, vaikkakaan ei voitu todistaa muuta, kuin että yksi
ainoa stoalainen, runoilija Lukanus, oli ottanut osaa salaliittoon.
Heihin kuului kourallinen miehiä, Stoan roomalaisia ystäviä; mutta
vapauden muistoja vaalittiin heidän keskuudessaan, eikä ajan
hylkiöistä kehnoinkaan voinut kieltää, että nämä miehet muodostivat
roomalaismaailman ytimen ja olivat paremman tulevaisuuden
ainoana ankkuripohjana. Ensimäinen isku oli kohdistettu Senekaan;
Poppea ja Tigellinus johtivat tässä Neron kättä. Senekan vaimo
tahtoi kuolla yhdessä miehensä kanssa, ja nuo iäkkäät puolisot
aukaisivat yht'aikaa suonensa. Kun veri valui liian hitaasti, otti
Seneka myrkkyä, ja kun tämäkään ei vaikuttanut, astui hän kylpyyn
ja kuoli sen höyryyn. Hänen viimeiset sanansa ylistivät Jupiter
vapauttajaa. Hänen vaimonsa elämä pelastettiin vastoin tämän
tahtoa.
Senekan viimeiset sanat johtavat ajattelemaan muutamia rivejä
eräässä hänen kirjoituksessaan: "Niin, kiitos olkoon kuoleman, ei
syntyminen ole mikään rangaistus; sen avulla minä voin
onnettomuuden uhatessa pysyä levollisena ja itsenäisenä. Minulla on

tuki olemassa. Ei ole vaikeata palvella, kun herraansa kyllästyneenä
voi yhdellä ainoalla askeleella saavuttaa vapauden."
Jos nämä rivit tiesivät hänen omaa kohtaloansa, niin löytyy toisia,
jotka ennustivat Neron. "Jumala koettelee, vartuttaa ja karkaisee
sitä, jota hän rakastaa. Mutta veltot, jotka näyttävät olevan hänen
lemmikkejään ja joita hänen kätensä näyttää suojelevan
onnettomuuksilta, hän säästää tuleville vastuksille."
Senekan aika tunsi hyvin hänen vikansa; kun Subrius Flavus
nimitti häntä siitä huolimatta tahrattomaksi mieheksi, niin hän käytti
ajan mittaa ja vertasi Senekaa muihin. Hänen sielunsa virheitä
kuvasi ja liioitteli kerran itse Forumin puhujalavalta eräs Rooman
taitavimmista panettelijoista. Mutta se kunnioitus, jonka hänen
aikalaisensa antoivat hänelle sitä kernaammin, mitä parempia itse
olivat, painakoon jälkimaailman vaakalaudalla enemmän kuin rahan-
alttiin asianajajan herjaukset ja Kassius Dion yhtä vihamieliset kuin
arvostelua vailla olevat hyökkäykset. Filosoofi meidän aikamme
merkityksessä hän ei ollut: siihen häneltä puuttui logiikan terävyyttä,
vaikkakin hän inhimillisen tutkimuksen tulevaisuudesta on lausunut
hämmästyttäviä aavistuksia. Hän oli maailmanmies ja valtiomies ja
tahtoi olla stoalainen elämäntaiteilija. Jokainen mies, jonka katse oli
tähdätty korkeampaan päämaaliin sellaisena aikana kuin Senekan oli,
ja joka kehoitti nuoria pyrkimään siihen, ansaitsee jo senvuoksi
meidän kunnioituksemme, eikä ole kadottanut myötätuntoamme
siksi, että hän taistelussa hengen ja lihan välillä maksoi, kuten kaikki,
veron heikkoudelle.
Museoissa on monta antiikista rintakuvaa, joille on annettu
Senekan nimi, useimmille, ehkä kaikille, väärin. Epäjärjestyksessä
oleva, otsalla riippuva tukka ja himmeä katse on niiden kaikkien

tunnusmerkkinä, niin erilaisia kuin ne muutoin ovatkin. Ne, jotka
ovat antaneet nimen näille kuville, näyttävät vain ajatelleen
stoalaista filosoofia ja sekoittaneet hänet kyynilliseen. Seneka oli
nuorena ollessaan kaunis mies ja naisten suosikki; hänen
ulkomuotonsa vanhempina päivinä kerrotaan olleen hienon ja
arvokkaan.
Lukanus oli ollut Neron nuoruudenystävä. Miten keisarin
herttainen ulkokuori oli häikäissyt runoilijaa, sen näemme tämän
Pharsalia runosta, missä tekijän ihailu ruhtinasta kohtaan taistelee
hänen tasavalta-ihastuksensa kanssa. Mutta myöhemmin ystävien
väli kävi kylmäksi. Troican tekijä kadehti Pharsalian tekijää, ja
kateuteen yhtyivät epäluulot tasavaltalaista ja stoalaista kohtaan.
Oikeuden edessä valtasi Lukanuksen hetkeksi arkuus ja hän ilmiantoi
oman äitinsä ja monta ystävää salaliittoon osallisina. Hän katui tätä
hetkeä. Kun veri virtasi hänen avatuista suonistaan ja hän tunsi
jalkojensa kylmenevän, alkoi hän laulaa lauluaan "kuolevasta
soturista" ja kuoli laulu huulillaan.
Kolmas stoalainen, vanha sotapäällikkö ja lainoppinut Kassius
Longinus, ajettiin maanpakoon senvuoksi, että hänellä esi-isiensä
kuvien joukossa oli Kassiuksenkin, Julius Cesarin surmaajan kuva.
Hänen nuori, tavoiltaan puhdas oppilaansa, Lucius Silanus, jonka
muutamat liittoutuneista olivat tahtoneet tehdä keisariksi, tuomittiin
maanpakoon, mutta Neron lähettiläät surmasivat hänet
Kampaniassa. Heidän johtajansa kehoitti Silanusta aukaisemaan
suonensa; mutta tämä sanoi, että "hän ei tahtonut riistää
murhaajilta näiden kunniakasta tehtävää" ja ryhtyi aseettomana
taisteluun sotamiesten kanssa, jotka lävistivät hänet miekoillaan. —
Maanpakoon ajettiin myöskin stoalaiset Musonius Rufus ja Helvidius
Priskus sekä useita filosoofeja. Musonius oli siihen aikaan Stoan

ensimäinen mies. Makedonialainen Stobeus on kokoelmissaan
säilyttänyt yhden hänen ajatelmistaan: "jos vaivannäöllä teet hyvää,
niin vaivannäkö on katoava, hyvä pysyvä; jos huvia tuntien teet
pahaa, niin paha on pysyvä, mutta huvi katoava".
Itse hyveellekin, kuten Tacitus sanoo — Trasea Petukselle tuli
vuoro kuolla. Hän oli hovin pahin silmätikku; sekä etäisissä leireissä
että Roomassa luettiin valtionlehteä, jotta olisi nähty, mitä Trasea ei
ollut tehnyt, mihin senaatin päätöksiin hän ei ollut ottanut osaa:
senmukaan tuomittiin niiden arvo. [Lähempiä tietoja tästä lehdestä
saa lukija Albert Lysanderin Rooman kirjallisuuden historiasta, joka
vahinko kyllä on jäänyt keskeneräiseksi.] Tämä oli epähurskas tapa
lukea tätä hurskasta lehteä, mutta syy ei ollut sen, vaan Trasean.
Senlisäksi tuli toinen rikos, jonka hoviepikurolaiset olivat keksineet,
nimittäin se, että "Trasean ja hänen ystäviensä jäykän ja synkän
olennon tarkoituksena oli moittia Neroa ja tämän ystäviä
kevytmielisyydestä". Keisarille kerrottiin myöskin, että kansa teki
vertauksen: Katon suhde Cesariin on sama kuin Trasean suhde
Neroon. Kun Petus sai kuolemantuomion, oli hänen luonaan useita
Rooman ylhäisiä miehiä ja naisia koolla; itse hän keskusteli filosoofi
Demetriuksen kanssa sielun kuolemattomuudesta. Hän otti
levollisesti jäähyväiset surevalta ystäväpiiriltä ja aukaisi suonensa.
Kun veri alkoi valua, sanoi hän kvestorille, joka oli tuonut
kuolemantuomion: "Katso, nuorukainen, ja suokoot jumalat, että se,
minkä näet, ei olisi sinulle enne! Mutta sinä olet syntynyt aikana,
jolloin voi olla hyödyllistä karaista sieluaan mielenlujuuden
näkemisellä." Hän kääntyi senjälkeen Demetriuksen puoleen, joka oli
jäänyt jälelle, ja jatkoi tämän kanssa keskeytynyttä keskustelua
ihmisen katoamattomuustoiveitten perusteista.

Kahta vuotta myöhemmin, Neron oleskellessa Kreikassa, valitsi
Tigellinus keisarin kunniakkaan sotapäällikön, Domitius Korbulon,
uhriksi. "Se on minulle oikein", sanoi Korbulo ja syöksyi miekkaansa.
— Kaunis rintakuva Kapitoliumin museossa säilyttää tämän sankarin
piirteitä jälkimaailmalle.
Niin kävivät stoalaiset kuolemaan. Kajus Petronius, Neron entinen
helmaystävä, piti huolta siitä, että saatiin inhottava irvikuva heidän
erostaan elämästä. Tigellinus oli mitä löyhimmillä perusteilla
syyttänyt häntä osallisuudesta Pison salaliittoon. Neron koko entinen
ihailu Petroniusta kohtaan oli nyt siirtynyt, sen hän tiesi, hovin
uuteen juhlainjärjestäjään. Tigellinus oli kaikkivaltias; keisarilla,
jonka sielu ei voinut olla intohimoisen rakkauden tai sokean
ystävyyden sidettä vailla, oli tapana sanoa: "En voi elää ilman
Tigellinusta, eikä Tigellinus ilman minua." Petronius päätti senvuoksi
olla odottamatta oikeudenkäynnin tulosta. Hän kutsui ystävänsä
juhlaan, aukaisi suonensa ja sitoi ne monta kertaa, jatkaakseen
iloista seurustelua, jossa maljan ääressä laulettiin kevytmielisiä
lauluja ja kerrottiin Rooman ylhäisen maailman uusimmista
rakkausseikkailuista. Palvelijoiltaan hän otti jäähyväiset antamalla
osittain lahjoja, osittain selkäsaunoja. Sitten hän teki testamenttinsa
ja luetteli siinä Neron kaikki rikokset ja paheet. Sittenkuin hän oli
sulkenut sen ja pitänyt huolta, että se tuli lähetetyksi keisarille, astui
hän pöydän iloihin ja niistä kuolinvuoteelle.
* * * * *
Mitä salaliitot Roomassa eivät olleet saaneet aikaan, sen tekivät
kapinat maakunnissa. Julius Vindex, Gallian maaherra, oli
ensimäinen, joka kohotti kapinalipun; sitten Galba Espanjassa ja
Rufus pohjois-Germaniassa. Sanoma Vindexin luopumisesta tuotiin

Welcome to our website – the perfect destination for book lovers and
knowledge seekers. We believe that every book holds a new world,
offering opportunities for learning, discovery, and personal growth.
That’s why we are dedicated to bringing you a diverse collection of
books, ranging from classic literature and specialized publications to
self-development guides and children's books.
More than just a book-buying platform, we strive to be a bridge
connecting you with timeless cultural and intellectual values. With an
elegant, user-friendly interface and a smart search system, you can
quickly find the books that best suit your interests. Additionally,
our special promotions and home delivery services help you save time
and fully enjoy the joy of reading.
Join us on a journey of knowledge exploration, passion nurturing, and
personal growth every day!
ebookbell.com

Metaphors In Modern And Contemporary Philosophy 1st Edition Koenraad Verrycken Walter Van Herck Arthur Cools

About This Presentation

Slide Content

Tags

Categories

Download

Quick Actions

Statistics

Related Slideshows

Metaphors In Modern And Contemporary Philosophy 1st Edition Koenraad Verrycken Walter Van Herck Arthur Cools

About This Presentation

Slide Content

Slide 1

Slide 2

Slide 3

Slide 5

Slide 6

Slide 7

Slide 8

Slide 9

Slide 10

Slide 11

Slide 12

Slide 13

Slide 14

Slide 15

Slide 16

Slide 17

Slide 18

Slide 19

Slide 20

Slide 21

Slide 22

Slide 23

Slide 24

Slide 25

Slide 26

Slide 27

Slide 28

Slide 29

Slide 30

Slide 31

Slide 32

Slide 33

Slide 34

Slide 35

Slide 36

Slide 37

Slide 38

Slide 39

Slide 40

Slide 41

Slide 42

Slide 43

Slide 44

Slide 45

Slide 46

Slide 47

Slide 48

Slide 49

Slide 50

Slide 51

Slide 52

Slide 53

Slide 54

Slide 55

Slide 56

Slide 57

Slide 58

Slide 59

Slide 60

Slide 61

Slide 62

Slide 63

Slide 64

Slide 65

Slide 66

Slide 67

Slide 68

Slide 69

Slide 70

Slide 71

Slide 72

Slide 73

Slide 74

Slide 75

Slide 76

Slide 77

Slide 78