Modern postmodern society philosophy literature 1st Edition Peter V. Zima

Modern postmodern society philosophy literature 1st Edition Peter V. Zima
Modern postmodern society philosophy literature 1st Edition Peter V. Zima
Modern postmodern society philosophy literature 1st Edition Peter V. Zima

1. Visit https://ebookultra.com to download the full version and
explore more ebooks or textbooks
Modern postmodern society philosophy literature
1st Edition Peter V. Zima
_____ Click the link below to download _____
https://ebookultra.com/download/modern-postmodern-society-
philosophy-literature-1st-edition-peter-v-zima/
Explore and download more ebooks or textbooks at ebookultra.com

2. Here are some recommended products that we believe you will be
interested in. You can click the link to download.
The Doppelgänger Literature s Philosophy Modern Language
Initiative 4th Edition Dimitris Vardoulakis
https://ebookultra.com/download/the-doppelganger-literature-s-
philosophy-modern-language-initiative-4th-edition-dimitris-
vardoulakis/
Facing the Crises Anglophone Literature in the Postmodern
World 1st Edition Ljubica Matek
https://ebookultra.com/download/facing-the-crises-anglophone-
literature-in-the-postmodern-world-1st-edition-ljubica-matek/
Sound and Aural Media in Postmodern Literature Novel
Listening 1st Edition Justin St. Clair
https://ebookultra.com/download/sound-and-aural-media-in-postmodern-
literature-novel-listening-1st-edition-justin-st-clair/
Intimacy in postmodern times A friendship with Zygmunt
Bauman 1st Edition Peter Beilharz
https://ebookultra.com/download/intimacy-in-postmodern-times-a-
friendship-with-zygmunt-bauman-1st-edition-peter-beilharz/

3. The Performance of Reading An Essay in the Philosophy of
Literature New Directions in Aesthetics 1st Edition Peter
Kivy
https://ebookultra.com/download/the-performance-of-reading-an-essay-
in-the-philosophy-of-literature-new-directions-in-aesthetics-1st-
edition-peter-kivy/
Modern and Postmodern Social Theorizing Bridging the
Divide 1st Edition Nicos P. Mouzelis
https://ebookultra.com/download/modern-and-postmodern-social-
theorizing-bridging-the-divide-1st-edition-nicos-p-mouzelis/
Thinking Politics Perspectives in Ancient Modern and
Postmodern 2nd Edition Leslie Thiele
https://ebookultra.com/download/thinking-politics-perspectives-in-
ancient-modern-and-postmodern-2nd-edition-leslie-thiele/
Modern Postmodern A Study in Twentieth Century Arts and
Ideas Silvio Gaggi
https://ebookultra.com/download/modern-postmodern-a-study-in-
twentieth-century-arts-and-ideas-silvio-gaggi/
Philosophy of Biology Peter Godfrey-Smith
https://ebookultra.com/download/philosophy-of-biology-peter-godfrey-
smith/

5. Modern postmodern society philosophy literature 1st
Edition Peter V. Zima Digital Instant Download
Author(s): Peter V. Zima
ISBN(s): 9781441112897, 1441112898
Edition: 1
File Details: PDF, 3.00 MB
Year: 2010
Language: english

7. Modern/Postmodern

8. Also available from Continuum:
Deconstruction and Critical Theory, Peter V. Zima
Philosophy of Modern Literary Theory, Peter V. Zima
What is Theory?, Peter V. Zima

9. Modern/Postmodern
Society, Philosophy, Literature
Peter V. Zima

10. Continuum International Publishing Group
The Tower Building 80 Maiden Lane
11 York Road Suite 704
London SE1 7NX New York, NY 10038
www.continuumbooks.com
© Peter V. Zima 2010
All rights reserved. No part of this publication may be reproduced or transmitted in any
form or by any means, electronic or mechanical, including photocopying, recording,
or any information storage or retrieval system, without prior permission in writing
from the publishers.
Updated version of Moderne/Postmoderne. Gesellschaft, Philosophie, Literatur, Tübingen-Basel,
Francke, 2001 (2nd ed.) Used by permission.
British Library Cataloguing-in-Publication Data
A catalogue record for this book is available from the British Library.
ISBN: HB: 978-0-8264-2402-0
Library of Congress Cataloging-in-Publication Data
Zima, P. V.
[Moderne/Postmoderne. English]
Modern/postmodern : society, philosophy, literature / Peter V. Zima.
p. cm.
ISBN: 978-0-8264-2402-0
1. Postmodernism. 2. Postmodernism (Literature) 3. Modernism (Literature) I. Title.
B831.2.Z5513 2010
149'.97--dc22
2010003799
Typeset by Newgen Imaging Systems Pvt Ltd, Chennai, India
Printed and bound in Great Britain by CPI Antony Rowe, Chippenham, Wiltshire

11. In memory of my parents
SED FVGIT INTEREA, FVGIT INREPARABILE TEMPVS,
SINGVLA DVM CAPTI CIRCVMVECTAMVR AMORE.
Pvblivs Vergilivs Maro
(Georgica III, 284–285)

12. This page intentionally left blank

13. Contents
Preface ix
Chapter 1 Modernity – Modernism – Postmodernity: Attempting a De# nition 1
1.1 Problems of Construction: Modernity and Postmodernity
as Epochs, Ideologies, Styles and Problematics 2
1.2 Key Concepts: Modernity, Modernism, Postmodernity,
Postmodernism, Posthistoire and Postindustrial Society 5
1.3 Modernity, Modernism and Postmodernity as Problematics 11
Chapter 2 Modernity and Postmodernity in a Sociological Perspective 18
2.1 Critiques of Modernity: Universalism, Particularization
and Social Movements 21
2.2 Feminist and Eco-Feminist Critiques 31
2.3 A Conservative Postmodernity? 36
2.4 The Marxist Critique: For and Against Postmodernity 45
2.5 Pluralism, Indifference and Ideology 50
2.6 The Case of Baudrillard: Indifference without Ideology 54
Chapter 3 Postmodern Philosophies as Critiques of Modernity 65
3.1 Nietzsche’s Heirs 68
3.2 Postmodern Social Philosophy and the End of
Metanarratives: From Foucault, Deleuze and
Lyotard to Vattimo and Rorty 73
3.3 Postmodern Epistemology I: Foucault, Deleuze,
Vattimo and Rorty 85
3.4 Epistemology II: Language, Concept, Particularity – From
Deleuze and Derrida to Vattimo 97
3.5 Epistemology III: Lyotard vs Habermas 103
3.6 Ethics: From Lyotard and Bauman to Rorty 114
3.7 Aesthetics: Heterotopy and the Sublime,
Allegory and Aporia 120
Chapter 4 Modernism and Postmodernism: Literary Criticism 131
4.1 Construction Attempts 133
4.2 The Problematics of Modernism and Postmodernism:
Ambiguity, Ambivalence and Indifference 142

14. 4.3 Avant-garde, Popular Culture and Postmodern
‘De-differentiation’ 153
4.4 Postmodernism as Poststructuralism: Iterability,
Aporia and Intertextuality 160
Chapter 5 From Modern to Postmodern Literature: Ambivalence,
Indifference and Ideology 168
5.1 Modernist Literature and Ambivalence:
Between Nietzsche and Freud 170
5.2 Linguistic Aspects of Ambivalence 174
5.3 Critique of Truth, the System and the Subject:
Critique of Modernity 182
5.4 Modernism and Critical Theory: Epilogue I 190
5.5 Postmodern Literature and Indifference:
The Critique of Metaphysics 193
5.6 Linguistic Aspects of Indifference 195
5.7 Beyond Truth and the Subject: Pluralism,
Particularism, Indifference and Ideology 203
5.8 Postmodern Literature, Deconstruction and
Pragmatism: Epilogue II 214
Chapter 6 Dialogical Theory: Between the Universal and the Particular 217
6.1 Theory between Ideology and Indifference – or:
‘Engagement and Critical Distance’ 218
6.2 Theoretical Dialogue: Language, Sociolect, Discourse 222
6.3 Conclusion: The Particular and the Universal in
Postmodernity 233
Notes 238
Bibliography 280
Index 291
viii Contents

15. Preface
The constructions of modernity, modernism and postmodernity proposed in
this book came about in a coordinate system whose vertical axis presents the
postmodern critiques of modernity and modernism in a historical perspective,
while the horizontal axis presents them in a conceptual context where they
oscillate between universalism and particularism, indifference and ideology.
Depending on one’s perspective, the space between the two axes appears as the
modern, modernist or postmodern problematic, whose relative coherence should not
hide its contradictions and disparities.
The complexity of the vertical or historical dimension is partly due to the fact
that the sociological and philosophical critiques are aimed at a rationalist,
Enlightenment modernity (since about 1600), whose universalism is denounced as
repressive, whereas the literary critiques turn against aesthetic modernism (since
1850 or 1880), whose representatives are blamed for being elitist, esoteric or
utopian. This complexity should not induce anybody to suggest that modernity
in the philosophical and sociological sense (in the sense of ‘Enlightenment,
rationalization and progress’) has nothing to do with aesthetic modernity or
modernism.
On closer inspection, literary modernism appears to be a late modern self-criticism
of modernity which has numerous parallels in philosophy and sociology.
Baudelaire’s, D. H. Lawrence’s and Robert Musil’s critiques of the bourgeoisie,
of Enlightenment rationalism and of a naïve faith in progress has philosophical
and sociological counterparts in the works of Marx, the Young Hegelians,
Nietzsche, Alfred and Max Weber or Georg Simmel (cf. Chapter 2). As a late
modern self-criticism of modernity, modernism is also inherent in Adorno’s
and Horkheimer’s Critical Theory and announces postmodern theories
whose authors believe that this self-criticism does not go far enough. It is not by
chance that contemporary British and American philosophers tend to read
Adorno as a postmodernist or a ‘proto-postmodernist’ and that Habermas
believes that Adorno’s particularizing thought goes over into poststructuralism
(cf. Section 3.5).
In the eyes of postmodernists, the modernist or late modern critique does
not go far enough because they can no longer endorse key concepts of (late)
modernity such as ’subjectivity’, ‘truth’ or ‘utopia’ which were of great impor-
tance to modernists in the sense of Proust, Musil, Eliot, Simmel or Adorno. It
becomes clear at this point that, although postmodernity emerges from the late

16. x Preface
modern or modernist problematic, it also breaks with it. In what follows, various
aspects of this break will be considered in detail, but a certain continuity will
also be taken into account.
Lyotard can only argue that postmodernity is not a new epoch (cf. Chapter 3)
because he does not acknowledge the dialectic between continuity and discon-
tinuity and because (as a post-Marxist) he tries to avoid the modern and mod-
ernist idea of a new era in the revolutionary or utopian sense at all costs.
However, it seems futile to cling to the vision of an unending, self-perpetuating
modernity in a situation where key modern concepts are questioned or rejected
by philosophers (like Lyotard himself), by sociologists and literary critics alike;
in a society which takes on plural, polymorphous forms due to market-based
indifference.
At this point, the complexity of the horizontal axis comes to its own. On the
one hand, postmodern sociologists, philosophers and writers reject modern,
rationalist universalism which they relate – quite rightly – to the principle
of domination and the rule of the exchange value; on the other hand, they
plead in favour of the particular and the plural, both of which guarantee, in
their eyes, a certain amount of non-conformism and non-identity vis-à-vis the
powers that be. In this respect, they continue Adorno’s particularizing tendency
(as expressed in his ‘thinking in models’ and his ‘parataxis’).
Their – very different – arguments have one element in common: the
tendency to hide the dialectical nexus between the particular, the plural on the
one hand and indifference as interchangeability on the other. In a situation
where beauty, truth and reason are only recognized in their particular and
plural form – as competing beauties, truths and reasons – there is a real danger
that indifference as interchangeability of values will ultimately prevail. If I am
daily confronted with countless conQ icting truths, ethics and aesthetics, I have
two options (as a non-theorist or non-scientist): shrug my shoulders tolerantly at
this excess of values and value judgements or decide in favour of a single ideo-
logy and declare it to be the only legitimate one. As a theorist I have the possibil-
ity to react dialogically to the problem of diversity and plurality (cf. Chapter 6).
Indifference as interchangeability in the sense of the exchange value can
therefore elicit two contrary reactions: apathy and ideological engagement.
The postmodern problematic evolves between these two extremes: between the
tolerance of an unlimited pluralization geared towards the laws of the market
and ideological fanaticism. The main problem of some postmodern thinkers –
from Rorty to Lyotard and Bauman – seems to consist in their inability to per-
ceive the ambivalence of pluralism and particularization. They do not perceive
it because, unlike Baudrillard, they are not familiar with the concept of indiffer-
ence. They may be right in assuming that particularization and pluralism resist
the repressive mechanisms of a universalism governed by the principle of uni-
formity, but they overlook the fact that an extreme pluralism in the political,
religious, ethical and aesthetic sense tends to conR rm the interchangeable
character of the particularities in question – and that it provokes ideological
reactions.

17. Preface xi
This is the reason why an attempt is made in the last chapter – certainly not
for the R rst time in the history of philosophy and the social sciences – to recon-
cile the particular and the universal. A reconciliation of this kind is most likely
to prove satisfactory in a situation where none of the parties concerned is
obliged to give up vital interests. Therefore a dialogical theory is mapped out
whose moments of truth come about in a lasting interaction with heteroge-
neous theories: with otherness or alterity in the ideological and the epistemo-
logical sense. Whenever two discourses originating in heterogeneous groups of
scientists overlap, one can speak of an interdiscursive search and an interdiscursive
moment of truth temporarily endorsed by scientists who otherwise disagree. (The
intersubjective critique within an ideologically and theoretically homogeneous
group is not to be questioned or devalued – although it has its limitations and
drawbacks.)
Naturally, ‘truth’ means something different here from what it meant in the
philosophical systems of Plato, Descartes or Hegel, especially since the ‘moments
of truth’ mentioned above have a provisional or heuristic character. Neverthe-
less, the concept of truth is defended here against all brands of relativism which
tend to reject even the idea of true hypotheses obtained in dialogue. Its defence
does not mean, however, that alterity and particularity are sacriR ced; on the
contrary, the dialogue envisaged in the last chapter presupposes the radical
alterity of my discussion partner whose particular otherness guarantees a
genuine search for truth based on ideological and theoretical difference.
The attempt to reconcile the particular and the universal, particular and gen-
eral interests, is not a purely theoretical or speculative project, as the numerous
political critiques of Rousseau and Hegel show. This is why the R nal section of
the book introduces a political turn by evoking the interaction of the particular
and the general within the European integration process. At the same time, it
raises the question concerning the critical and dialogical potential of this pro-
cess. It is a question rather then a thesis or a theory, for it goes without saying
that an analysis of the critical and dialogical components inherent in European
integration would require a thorough study of its own.
That part of the book is also an attempt to imagine an alternative to the
negativity of Adorno’s and Horkheimer’s Critical Theory and to that of some
postmodern philosophies and to replace this negativity by a dialogical approach,
which is not only a theoretical project, but seems to gain momentum in the
politics of European integration. It is by no means certain that this idea will be
welcomed with enthusiasm at a time when ‘Euro-scepticism’ is fashionable
among many European intellectuals. Many of them (who never expected a
common currency to emerge) indulge in a rhetoric of resignation, while others
keep looking across the Atlantic where they still locate the ‘new world’. It could
now be developing on this side of the ocean: in a Europe where a polyphonic
and genuinely multicultural identity is being institutionalized beyond the
monolingual nation state. – This is possibly a thought à rebours and may go
against the grain in some intellectual circles. But even they are not immune to
change as developments since 1989 have shown.

18. This page intentionally left blank

19. Chapter 1
Modernity – Modernism – Postmodernity:
Pnn étnhwmeoe– g nition
Should sceptics turn out to be right, then this book deals with an object which
does not exist, a proton pseudos not worth commenting on. Time and again,
sceptical remarks concerning the concept of ‘postmodernity’ are to be heard,
relegating it to the realm of human errors and chimeras. The common sense
idea according to which ‘postmodernity’ cannot possibly be a chimera, since
a vast array of authors keep discussing it, turns out to be deceptive, for it will
be remembered that humanity has frequently been attracted by nebulous
concepts such as ‘providence’, ‘fate’, ‘world spirit’ or ‘phlogiston’.
The way out of this dilemma seems to be the more plausible consideration
that the concept in question is not an object in the traditional sense, but, as
Brian McHale pointed out some time ago,
1
a construction. One might add that
this construction is symptomatic of the present situation of European and
North-American societies.
It is symptomatic in the sense that advocates of a ‘postmodern turn’ such as
Zygmunt Bauman in Britain, Gianni Vattimo in Italy and Wolfgang Welsch in
Germany seem to believe – for quite different reasons – that the development
cxe nr hse s yt znhE e yczh nh ye roye osshE ie one oe yhmwhg cant turning point. Even
sociologists like Anthony Giddens, Alain Touraine and Ulrich Beck, who do not
consider themselves as postmodern, are inclined to believe that the social
changes, which have been taking place since the Second World War, have
yielded something qualitatively new.
Even an American Marxist like Fredric Jameson, who tends to take a critical
view of postmodern trends, believes that in post-war North America and
Western Europe global cultural transformations are taking shape which warrant
the notion of ‘postmodernism’: ‘The point is that we are within the culture of
postmodernism to the point where its facile repudiation is as impossible as any
equally facile celebration of it is complacent and corrupt.’
2
It ought to be added
nronebcnrezcwy sEonhE eowiezshnhzoveyczhcvcmhynyezcwg rm this diagnosis on a dif-
ferent, more general level when they refer to the postindustrial society (Daniel
Bell) or the société postindustrielle (Alain Touraine).
When, in a somewhat different context, Ulrich Beck opposes the new ‘risk
society’ to the old ‘industrial society’,
3
while Zygmunt Bauman and Alain Touraine

20. 2 Modern/Postmodern
distance themselves (after Adorno and Horkheimer) from the rationalist
Enlightenment tradition of modernity, it may well be asked whether the word
‘postmodernity’ (as opposed to ‘modernity’) does not signal real changes in
society, politics, philosophy and art. Steven Best and Douglas Kellner refer to
such changes in order to justify the notion of ‘postmodernity’: ‘For us, the
“postmodern” highlights what is singular and original in the contemporary
era.’
4
In other words: the innovations and particularities of modern society
distinguish it from (late) modern society.
Even if one starts from this very general idea of postmodernity, one may
attempt to disentangle the problems caused by the coexistence of heteroge-
w cfyenr csh yeowiei g nitions of the postmodern condition. The aim of such
owe onn étne zowwcne b e oe gewove i g nition that puts an end to all discussions
(a goal that is neither desirable nor possible to attain), but, more realistically,
oezvoshg cation of the terminology involved. Clearer conceptual premises might
provide a more reliable framework for future discussions.
For it can be quite frustrating, especially for those unfamiliar with the
subject, when somebody like John O’Neill argues that ‘nothing much is to be
mohw iexscéei g nitions of postmodernism’,
5
when a Marxist like Alex Callinicos
insists on ‘the intellectual inadequancy of postmodernism’,
6
while the Croatian
author Mladen Kozomara considers postmodernity as a ‘pseudo-concept’ and a
‘misleading perspective’.
7
Such diagnoses are particularly irritating in view of
the fact that philosophers and sociologists such as Zygmunt Bauman, Scott Lash
or Wolfgang Welsch seem to take the existence of a postmodern society for
granted, while Heinrich Klotz draws the conclusion: ‘Although the concept of
postmodernity has become a source of wrong ideas, we are unable, for the time
being, to replace it by a better one.’
8
$rcy e rce b vh E e nrone oe écs e zcwzs n e i g nition of postmodernity
ought to be aimed at, will agree with Frank Fechner who sees modernity as
part of the terminological problem: ‘It is thus necessary to elucidate the
concept of modernity underlying a particular discourse on postmodernity.’
9

This idea is the starting point for the following chapters, all of which are
attempts to understand postmodernity in correlation with and in contrast to
modernity.
1.1 Problems of Construction: Modernity and Postmodernity
as Epochs, Ideologies, Styles and Problematics
One need not be an unconditional supporter of Radical Constructivism in
order to realize that we can only perceive reality as our construct. Where the
ecologist discovers a valuable biotope, the farmer may see a piece of useless
land or even an obstacle to the optimal cultivation of the soil; where the
Marxist–Leninist describes exploitation and class struggles, the liberal econo-
mist speaks of a competitive market society; where the admirer of classical music

21. Modernity – Modernism – Postmodernity 3
turns his back on dissonance and chaos, the modernist or postmodernist
discovers innovative art.
Hence ‘postmodernity’ as such, as a ‘thing in itself’ in the sense of Kant, does
not exist. Only competing constructions exist which may or may not be compa-
rable. Brian McHale quite rightly reminds us of ‘the discursive and constructed
character of postmodernism’,
10
comparing the latter with other theoretical
(and at the same time ideological) constructs such as ‘Renaissance’, ‘American
literature’ or ‘Shakespeare’. For even the seemingly neutral object ‘Shakespeare’
is constructed very differently by a literary critic such as Northrop Frye and a
Durkheimian sociologist in the sense of Jean Duvignaud.
This also applies to the concepts of ‘modernity’ and ‘postmodernity’, whose
semantic content not only depends on chance and individual idiosyncrasies,
but also on ideological engagement. It is hardly surprising that a conservative
advocate of postmodernity like Peter Koslowski presents a construction which
differs substantially from that of contemporary Marxists such as Callinicos and
Jameson or from the one underlying this book in which the author develops
Adorno’s and Horkheimer’s Critical Theory as a dialogical theory in the sense
of Bakhtin.
11
There is nothing to ‘unmask’ in this case, for it is perfectly legitimate to start
from conservative, liberal, Marxist, feminist or critical premises in order to
construct an object like ‘postmodernity’. It seems essential, however, that theo-
retical discourse be open to empirical testing and that it should not preclude
zshnhzoveihovcmf ebaes vahwmecweécwcvcmf eRhi wnhg cation with the object), dual-
ism (good vs. evil) and the elimination of self-reJ ection.
12
Such tendencies
towards monologue and discursive closure often make themselves felt in
conservative (Koslowski) and Marxist theories (Callinicos) – and especially
in National-Socialist and Stalinist discourses whose object constructions can
hardly be called ‘theoretical’. As sources of cultural theories, ideologies are by
no means equal or equally ‘true’, as some brands of relativism would have us
believe.
13
However, a theory of culture or society cannot be refuted by argu-
ments aiming at its conservative, liberal or Marxist origins.
14
This fact is amply
illustrated by F. H. Tenbruck’s moderately conservative approach which is
enlightening in many respects and will be dealt with in the second chapter.
It is not surprising that, more often than not, notions such as ‘modern’ and
‘postmodern’ are considered as chronological constructions: as periods or epochs.
Ccse nr e ts g x ‘post’ can only be taken to mean that we are dealing with a
period of time which follows modernity and departs from the latter in spite
of all continuities that may still exist. This is how Manfred Hennen views the
matter when he argues that, in the case of modernity, one ‘should distinguish
an historical period from a global social diagnosis’.
15
However, it will become
clear in the second chapter that all social diagnoses presuppose the existence
cxerhyncshzovet shciyeowieoezcss ytcwihwmerhyncshzovezvoyyhg cation. Moreover, it
hyecbEhcfyenronenrhye.hwiecxezvoyyhg cation is not merely based on logical and semi-
otic criteria, but also on ideological ones (cf. Chapter 2). The intricate links

22. 4 Modern/Postmodern
and relations between periods such as modern times, modernity, modernism and
postmodernity will be discussed in some detail in the next section.
At this stage, it seems important to consider the difference between epoch
(period) and ideology because, in the debates concerning modernity and post-
modernity, it is often unclear whether our interlocutors refer to ideologies as
systems of values and ideas or to historical periods. When Habermas, in his
xs Gf wnvaeGfcn ieosnhzv ecweqdci swhnaeleowefwg nished project’ (1980), identi-
g es modernity with the Enlightenment and its heritage, thus ignoring modern
counter-currents such as romanticism, he tends to use the concept of moder-
nity as a metonymy. For he reduces a heterogeneous epoch stretching over
centuries to one of its philosophies or ideologies (cf. Section 3.5).
In a similar fashion, but pursuing quite different political goals, Linda
Hutcheon and Nicholas Zurbrugg oppose a popular and critical postmodernity
to a conservative modernism (1850–1950). While Zurbrugg considers postmo-
dernity as an aesthetic and refers to ‘variants of postmodern aesthetics’,
16

Hutcheon speaks of ‘modernism’s ideologically and aesthetically motivated
rejection of the past’.
17
In both cases, modernism and postmodernism are
constructed as relatively homogeneous ideologies – albeit with historical
connotations.
A completely different stance is adopted by the French Marxist Henri
D x bEs e rcei g nes ‘modernism’ or ‘modernity’ (he uses both concepts) as
a phase of social development inaugurated by the failed Russian revolution
of 1905.
18
At this point, the conceptual intricacies appear: ‘modernism’ or
‘modernity’?
0rhv e qéci swhyéSe hwe nr e y wy e cxe qvon e éci swhnaSe hye hi wnhg ed by most
authors with the expansion of modern literature and art since 1850 (Benjamin,
Adorno) or since 1890 (Bradbury, McFarlane), Lefebvre has his ‘modernism’
begin half a century or a quarter of a century later: with the Russian revolution
of 1905. This is somewhat unusual, especially since he does not really make his
construction plausible.
Does literary modernity or modernism not begin with Baudelaire and the
European revolutions of 1848? Or does it begin with the work of Nietzsche
whose Morgenröte (1881) is as heavily symbolic as the revolution of 1905?
Lf ynhcwye cxe nrhye .hwie ice s E ove nr e ihxg culties inherent in all attempts to
clarify the concepts involved, but are hardly conducive to concrete answers
or results. For isolated dates or events do not provide a reliable base for con-
structions such as ‘modernity’ or ‘postmodernity’.
Pnn étnyebaevhn sosaezshnhzyencei g ne these units predominantly or exclusively
on a stylistic level are particularly vulnerable to criticism. A well-known attempt
is Ihab Hassan’s analysis of stylistic features in the most general sense of the
word: indeterminacy, fragmentation, dissolution of the canon, irony, carnivalization,
etc. are considered as salient features of postmodern literature. The informed
reader, who is familiar with romantic irony, will be puzzled to come across it in
Hassan’s model of postmodernism, especially since irony is also one of the basic

23. Modernity – Modernism – Postmodernity 5
characteristics of modernism. Is fragmentation not one of the main features of
Proust’s and Musil’s novels? Is carnivalization not omnipresent in the novels of
Dostoevsky, Céline and Joyce?
Why is Hassan’s analysis unconvincing? One reason is that Hassan tries to
i g ne postmodernity without (late) modernity, thus ignoring Frank Fechner’s
rule according to which modernity, modernism and postmodernity ought to
be related to one another; the other reason is his focus on stylistic analysis.
The latter tends to bracket out historical, social, political and philosophical
developments whose dynamic interrelatedness accounts for literary evolution
(cf. Section 4.1). This is why modernity and postmodernity will not be con-
structed here (in Section 1.3) purely chronologically as periods, as ideologies
or stylistic systems, but as problematics: as compounds of problems.
1.2 Key Concepts: Modernity, Modernism, Postmodernity,
Postmodernism, Posthistoire and Postindustrial Society
It hardly makes sense to enumerate all the meanings of these ambiguous and
hvvFi gew iezcwz tny-enr s baehwzs oyhwmenr ets y wnezcwxfyhcwWekweoeg rst step, it
seems useful to distinguish the concept of modernity from that of modernism,
especially since ‘modernity’ is frequently used as a synonym of ‘modernism’ or
of ‘modern times’.
While many philosophers and sociologists (Bauman, Giddens, Habermas,
Touraine) tend to treat ‘modernity’ and ‘modern times’ in the Enlightenment
sense as synonyms, literary and art critics tend to identify ‘modernity’ with ‘aes-
thetic modernism’. When the sociologist Zygmunt Bauman equates modernity
hnrenr eom ecxes oycw-ecttcyhwmehnencetcynéci swhna-er eoictnyenr eg rst point
of view: ‘All in all, postmodernity can be seen as restoring to the world what
modernity, presumptuously, had taken away; as a re-enchantment of the world
that modernity tried hard to dis-enchant.’
19
e0r we–oEhie9osE aei g nes ‘moder-
nity’ with Baudelaire as the ‘transient’ and ‘J eeting’ (i.e. the fashionable and
ephemeral), he adopts the second, the aesthetic point of view: ‘ “Modernity”,
wrote Baudelaire in his seminal essay “The painter of modern life” (published
in 1863), “is the transient, the J eeting, the contingent; it is the one half of art,
the other being the eternal and the immutable”.’
20
Hence Baudelaire’s Parisian modernity
21
does not refer to the expansion of
reason from 1600 onwards, but to artistic and literary forms which developed
in the second half of the nineteenth century and were considered by Walter
Benjamin, especially in his works on Baudelaire, as examples of modern art.
Adopting a somewhat schematic point of view, one could thus distinguish an
historical or philosophical concept of modernity, which refers to the age of
reason in the sense of ‘modern times’, from a predominantly aesthetic and
stylistic concept that refers to artistic forms in late modernity, i.e. in the second
half of the nineteenth century and beyond.

24. 6 Modern/Postmodern
$r ehi wnhg cation of ‘modernity’ with ‘modern times’ has a long philosophi-
cal tradition which begins with the disintegration of Hegel’s philosophical sys-
tem in the critical philosophies of the Young Hegelians. In one of his attempts
to complete and to save Hegel’s system, one of Hegel’s disciples, Friedrich
Theodor Vischer (1807–1887), mentions the ‘great crisis (. . .) which separates
modern times from the middle ages’.
22
Departing from Hegel, who views the
middle ages and modern times as a homogeneous Christian epoch, Vischer
oictnyeoeécs eoiEowz ietchwnecxeEh eowiei g nes modernity (modern times:
yhwz eobcfneuAIIAeoyeowehwi t wi wnefwhnWe$rhyew etrhvcyctrhzovei g nition,
which upgrades the new era around 1850, is not due to chance, but to a chang-
ing conception of history brought about by the crises of the nineteenth century.
This change of consciousness could be considered as late modern or modernist.
It enables us to relate the concepts of modernity and modernism to one another:
for in this context, modernism or late modernity could be de ned as an auto-criticism of
modernity, of the spirit of modern times (cf. below).
In British philosophy and sociology, the expression ‘modern thought’ is usu-
ally taken to be identical with ‘thought in modern times’. In his well-known
History of Western Philosophy (1946), Bertrand Russell refers to a ‘modern phi-
losophy’ which, favoured by the rise of individualism and secularization, gradu-
ally supersedes medieval thought.
23
The sociologist Anthony Giddens is
somewhat more concrete when he makes the beginning of modernity coincide
with the seventeenth century (‘from about the seventeenth century onwards’)
24

when the works of Francis Bacon (1561–1626) and other Enlightenment think-
ers begin to make an impact. The German sociologist Friedrich H. Tenbruck
adopts a similar stance when he relates the secularization process to the ‘scien-
nhg c revolution of the seventeenth century’.
25
How can modernity in the sense of ‘modern times’ and modernism be related
to one another? As was already pointed out in conjunction with Vischer’s
zcwynsfznhE ezshnhGf ecxe9 m v-eqéci swhyéSezcfvieb emvcbovvaei g ned as the self-
re$ exive and self-critical turn in modernity. ‘Modernism always also constituted, in
a sense, a critique of modernity’,
26
as Roy Boyne and Ali Rattansi explain in their
introduction to Postmodernism and Society.
They are right in the sense that modernist philosophers and writers such
as Nietzsche, Dostoevsky, Musil, Kafka and Pirandello cast doubts on the validity
of some key concepts and ideas of modernity: e.g. on the notion of truth.
Moreover, these authors begin to question the possibility of organizing society
on the basis of Enlightenment rationalism and its unconditional trust in prog-
ress. Although they continue Nietzsche’s and Kierkegaard’s critique of religion
in a new context, they also begin to doubt the established authority of science,
thus anticipating the critique of science in postmodernity – for example in the
works of Lyotard, Vattimo and Bauman. However, as a self-criticism of moder-
nity, modernism (or late modernity) still belongs to the modern period, to the era
known as ‘modern times’.

25. Modernity – Modernism – Postmodernity 7
In the Spanish-speaking world, the word ‘modernism’ evokes the Spanish-
American concept of modernismo, an aesthetic and literary current whose most
prominent representatives are Juan Ramón Jiménez in Spain (1881–1958),
José Martí in Cuba (1867–1895) and Rubén Darío in Nicaragua (1867–1916).
Contrary to a cherished belief according to which Hispanic modernismo has
nothing to do with modernism in the European and North-American sense,
with the modernism of T. S. Eliot, Faulkner, Musil or Gide, modernismo and
modernism do overlap. For in many of Martí’s and Darío’s texts, the inJ uence of
European modernists such as Nietzsche, D’Annunzio or Puvis de Chavannes
zowe b e i n zn iWe kne y éye nce zcwg rm the hypothesis that modernismo is part
and parcel of the Euro-American modernist problematic.
27
This hypothesis re-appears in Gilbert Azam’s book El modernismo desde dentro,
where literary modernismo is related to the modernizing tendencies in Spanish
and French Catholicism
28
as well as to the literature and philosophy of the
Generación del 98. Azam speaks of the ‘internal continuity that can be detected
between the generation of 1898 and modernismo’.
29
Apart from the philosopher
and writer Miguel de Unamuno (1864–1936), authors such as Azorín (José
Martínez Ruiz: 1873–1939), Pío Baroja (1872–1956) and Antonio Machado
(1875–1939) belong to this generation which never tired of emphasizing
the European vocation of Spain. It can be called ‘modernist’ in a general
sense because one of its starting points was the crisis of cultural values and
that of the individual subject and because it had been strongly inJ uenced by
Nietzsche, Schopenhauer and Kierkegaard, as well as by European and Latin
American modernists (Darío, Martí).
dcs ehwnshzon enrowenr eoxg nity between modernism and modernismo seems to
be the relationship between modernism and the avant-garde. While some authors
assume a coexistence of two unrelated or even incompatible artistic currents,
others recognize in the European avant-garde movements harbingers of a
postmodern constellation. Matei Calinescu is convinced that modernists like
Proust, Kafka or Joyce have hardly anything in common with avant-garde move-
ments such as Futurism, Dadaism or Surrealism.
30
Although he departs from
this assessment, the sociologist Scott Lash also tends to regard modernism
and the avant-garde as two separatee wnhnh yeowiencei g ne the avant-garde move-
ments as postmodern because they destroy the auratic autonomy of artworks
and address the masses rather than elites: ‘I take the avant-garde of the 1920s
to be postmodernist.’
31
If this assessment were correct, Brecht, Breton and
Khlebnikov would have to be considered as postmodern . . .
There is no need, at this stage, to anticipate the fourth chapter and to com-
é wnecweDoyrSyenr y yehwei nohvHehney éyeécs efsm wnencei g ne the relationship
between modernism and the avant-garde and to show that they should not
yhétvaeb ehi wnhg ed. In the fourth chapter, it will be suggested, however, that the
various avant-gardes can be understood as particular aspects of modernism: partly
because avant-garde techniques are to be found in certain modernist novels

26. Other documents randomly have
different content

27. Hänen suupielensä värähtelivät, olkapäät kohoilivat terävästi ja
nyrkit puristuivat kokoon…
"Sanoisikko hän suunsa puhtaaksi? Sanoisikko kaiken mitä tänäkin
aamuna oli itsekseen ajatellut?"
Ei! Ei se kannattanut. Ei kannattanut ostaa ruutia ja ampua
harakoita. Hiisvieköön, kuinka pienestä asiasta voitiin tehdä suuri
numero…
— Älä hiero takkisi selkää valkoiseksi! huomautti Heikki herra. —
Uunista tarttuu.
— Se nyt on sivuasia, — sähähti nuorin veli hiukan ulkoutuen
uuninrinnasta.
Mutta samalla kaikki huudahtivat yhtaikaa:
— Voi hyvänen sinua! Ihan valkoinen!
— Där fick du dei! sanoi ruustinna mitään pahaa tarkoittamatta.
— Juokse nyt himphamppua kinokseen! lisäsi Aatami.
— Minä tuon harjan! huusi Miili sisar valmiina palvelemaan
veljeänsä, josta — kaikesta huolimatta — paljon piti.
— Eikö liene Reinolle parasta lähteä uudelleen hiihtelemään?
hämmästeli Vihtori veikko.
— Miksei, jos Konra lupaa… sanoi nuorin veli hammasta purren ja
läksi sisaren saattamana ulkoportaille puistelemaan ja harjaamaan
takkiansa…

28. Päivällispöydässä oli mieliala täydelleen asettunut ja kodikasta
seurustelua jatkui sitten iltaan asti, jolloin joulukuusi taas hauskasti
paloi pappilan uhkeassa salissa. Perheenjäsenistä mikä luki uutta,
jouluksi ilmestynyttä kirjaa, mikä kokoonpani jotakin pappilaan
saatua mukavaa talouskonetta, mikä leikitteli lappalaiskoiran kanssa
lattialla, mikä kohenteli pesävalkeaa, mikä soitti pianolla vuoroin
hurskaita koraaleja, vuoroin isänmaallisia marsseja vieläpä
kunniallisia yleisestitunnettuja lemmenlaulujakin — viimemainittuja
tosin vasta senjälkeen kuin seinäkello oli lyönyt 6, jolloin laillinen
sabatti loppui. Tyytyväisyys ja joulurauha näytti loistavan kaikkien
kasvoilla, ja rovastivanhus kulki myhäillen ja lauhkeasti
vaakunasavuja puhallellen perheensä keskessä tuntien olevansa
verrattain onnellinen ja ylpeä kaikista; ja ruustinna puheli hellästi
kaikkien rakkaiden lastensa kanssa kysellen kunkin taloudellista
elämää, samalla tuontuostakin kantaen salin pöytään maukkaita
syötäviään ja kaikenlaisia suloisia säästöjään pitkän joulupuhteen
tappamiseksi. Ennen illallista kävivät kaikki joukolla jaloittelemassa
maantiellä, taisipa joku koetella Reinon esiinottamia suksiakin, mutta
ei kukaan enää puhunut synnillisestä huvittelemisesta, vaan kaikki
nauttivat vapaasti koossaolosta talvisen erämaan pappilassa, jonka
kaikissa huoneissa vallitsi lämpö ja valo sekä kaikenlainen
maalaismukavuus.
Vasta illallisen jälkeen virisi viaton väittely aatteellisista asioista,
kun tytär Anna oli sattunut lukemaan jonkun vapaamielisen
ulkomaisen kertomuksen avioliitosta.
— Sehän oli inhoittava tyttö, tuo Helge Sund! tuomitsi lastenkodin
johtajatar. — Ei osannut edes hävetä…

29. — Ja miksi hänen olisi tarvinnut hävetä? tarttui siskonsa sanoihin
Reino, joka myös oli kertomuksen lukenut. — Senkötähden että
syvästi rakasti miestään?
— Kyllä sinä ymmärrät mitä tarkoitan, — sanoi vanhin sisar
häveliäästi. — Et suinkaan sinä voi puolustaa… vihkimätöntä liittoa?
— Entä jos voin? sopersi veli.
— Kyllä minäkin olen vapaamielinen, — virkkoi Seidi neiti, — mutta
en minä sentään semmoista hyväksy. Naisen kunnia…
— Ei sitä hyväksy toki Reinokaan, — puuttui puheeseen Konrad
tupruuttaen paperossiaan ja luoden tumman katseen silmälasiensa
takaa.
— Kuinka sinä viitsitkin epäillä toisen selviä sanoja? tulistui
Reino veli.
— Todentotta et hyväksy epäsiveellisiä suhteita! vakuutti nuori
pappi.
— Epäsiveellisiä? En hyväksykkään, mutta tässä onkin puhe
oikeasta sielujen välisestä aviosuhteesta! sanoi toinen jälleen
kiivastumaisillaan.
Mutta veli Konrad lausui mahtipontisesti:
— Minä olen varma siitä ettet itsekään mene sitä tietä, kun
naimisiin pyrit. Sen verran miestä minä sinussa uskon olevan ja
kunnioitusta jumalallista järjestysvaltaa kohtaan. Kun rakastut,
menet kuin menetkin koreasti kristilliseen avioliittoon ja annat
palttua hullutuksille. Se on sinussa nyt vain sanahelinää…

30. Nuori maisteri valmistautui vastaamaan papille, mutta maallikko
Heikki ehti saada suunvuoron.
— No niin minäkin luulen, — sanoi tämä leveästi, — että kun
meijän Rennu pikeytyy johonkin hönkätyttöön: hän on meistä
ensimmäinen juoksemaan papin eteen. Kiirettä silloin pidetään, se
nyt on selvä!
Kaikki naurahtivat hyvänsuovasti ja äitiruustinna tuli silittelemään
nuorimman poikansa pehmeitä hiuksia, alkaen hellävaroen
tiedustella tämän lemmenasioita…
— Sat sapienti, sanoi kaikilta tahoilta piiritetty Reino Frommerus.
— Kyllä minä teille kaikille vielä näytän!
Ja hän toivotti yhtäkkiä hyvääyötä koko perhekunnalle ja läksi
vinttikamariinsa.
3.
Pois olivat matkustaneet ne rakkaat jouluvieraat — ja koko
erämaan pappila huokasi raskaasti. Sinne mailman velvottaviin
virkamyllyihin oli hajaantunut se virkeä velisarja, pois kodin
haaleasta helmasta oli singonnut sisarparvikin, kaikki joutuen erilleen
toinentoisistaan. Minkäpäs kohtalon välttämättömyyksille voi? se oli
se ikuinen irtirepijä…
Eivät kuitenkaan aivan kaikki olleet Kurjalasta kaikonneet. Nuorin
veljeksistä Reino näet oli tälläkertaa jäänyt pappilaan — suureksi

31. iloksi rovastille ja ruustinnalle, jotka talvisessa yksinäisyydessään
mielellään näkivät jonkun lapsistaan luonaan.
Äiti-ruustinna piti hellää huolta ainoasta kotiinjääneestä pojastaan.
Hän järjesti tälle mukavan huoneen, hän syötteli, juotteli
parhaimmalla tavalla, ja hiipien usein silittelemään poikansa päätä,
kehoitti tätä nyt oikein perinpohjin nauttimaan maalaispappilan
rauhaa sekä levähtämään kaikkien mailmanmatkojensa jälkeen.
— Du måtte nu riktigt uthvila dei här! sanoi ruustinna.
— Niin, kyllä minä täällä aijon koota voimia… virkahti poika, tosin
antaen äitinsä ikäänkuin ymmärtää että halusi yksikseen miettiä sitä
asemaa, johon oli itsensä jättänyt.
Mutta hänen sydäntänsä viilsi kipeästi ettei voinut omalle äidilleen
avoimesti siitä puhua, mitä sisässänsä tunsi ja järjessänsä ajatteli.
Ja sama umpinainen oli asianlaita isäänkin nähden. Saattoi
korkeintaan viritä sananvaihtoja, joilla oli väittelyn luonne.
Oli kulunut viikkokausi siitä kun veljet ja siskot olivat
matkustaneet.
— Miksi sinä oikeastaan aijot, Reino? tiedusteli rovastivanhus
varovaisesti, piippua poltellessaan pappilan salissa.
— Pappa tietenkin tarkoittaa, millä viralla aijon leipäni ansaita
tässä matosessa mailmassa? vastasi poika. — Ehkäpä minusta ei
virkamieheksi olekkaan! lisäsi hän hiukan katkerasti.
— Mutta onhan sinulla tavallisen terve järki, — arveli vanhus. —
Sinä kykenet miksi hyvänsä, jos oikein tahdot.

32. — En minä kykene nykyisen yhteiskuntaelämän viralliseksi
palvelijaksi, — vastasi poika.
— Miksi et? kysyi isä.
— Siksi että auktoriteetti-uskon henki haiskahtaa täällä joka
nurkassa.
— Auktoriteetti? tarttui vanhus sanaan, joka hänelle aina oli ollut
hieman hämärä. — Täytyyhän tietenkin jokaisen virkamiehen totella
jumalallista esivaltaa.
— Kuka sen todistaa että meidän suomalais-venäläinen
esivaltamme on
Jumalan asettama? kysyi poika terävästi.
— Jumalan sana! vastasi rovasti myös väittävästä.
— Mikä jumalansana?
— Pyhä Raamattu!
— Noh, siitä asiasta ei kannata papan kanssa väitellä, — lausahti
poika.
Isärovasti kiivastui vakavasti.
— Reino, sanoi hän: tottakai sinunkin täytyy uskoa Pyhään
Raamattuun?
— Täytyykö minun?
— Täytyy!

33. — Voi pappa rukka, — huudahti poika nähden myrskyn nousevan:
— en minä usko läheskään kaikkeen mitä siinä kirjassa sanotaan.
— Mutta tottakai uskot päätotuuksiin? ahdisti isärovasti.
— Mitä pappa pitää päätotuuksina?
— Etkö sinä itse tiedä?…
— En!
— Päätotuudet… sopersi pappisvanhus jäykässä
mielenliikutuksessa — päätotuudet ovat tietysti ne, jotka
katekismuksessa luetellaan. Esimerkiksi että meillä on Jumala, joka
on kolmiyhteinen. Että Jeesus oli oikea Jumalan poika, joka sikisi
Pyhästä Hengestä… Ettei kukaan ihminen voi tulla autuaaksi mitään
muuta tietä kuin uskomalla Vapahtajan ristinkuolemaan ja
Lunastajan vereen ja… ja…
— Eivät ne ole päätotuuksia! keskeytti poika jyrkästi. — Enkä minä
niihin usko…
— Etkö sinä siis usko että Jeesus oli Jumalan poika?
Isärovastin ääni värisi ja leuvat vavahtelivat.
— En! vastasi papinpoika varmasti.
Valkohapsinen vanhus muuttui kammottavan synkäksi kasvoiltaan.
— Jumalansanan mukaan… änkytti hän — se joka ei usko…
joutuu… helvettiin.

34. Vanhus sai vaivoin suustansa viimeisen sanan, ja silmät
alasluotuina ja ikäänkuin vilusta väristen kiiruhti salista kansliaan.
Poika oli kavahtanut pystyyn ja huusi isänsä perään:
— Kiitoksia pappa!
Sitten hän vaipui takaisin nojatuoliin ja peitti molemmin käsin
silmänsä. Hänen sydämmensä sykki kuuluvan-rajusti ja omantunnon
ääni pyrki nuhtelemaan: "häpeä! häpeä! että säikäytät vanhaa isääsi
noin säälimättömästi."
Kun hän taas silmänsä nosti, näki hän äitinsä istuvan pöydän
ääressä, silmät vesissä.
— Niin, sinun pappasi on aina ollut samanlainen, puheli ruustinna.
— Hän ei ikinä ole ymmärtänyt ketään, joka uskonasioissa väittää
häntä vastaan. Kaikki vastaanväittäminen loukkaa häntä hirveästi ja
hän suree sitä niin ettei öisin saa untakaan. Etkö sinä, rakas lapsi,
voisi välttää vastaanväittämästä vanhaa isääsi?
— Kyllähän minä tahtoisin, mutta…
— Ja et kai sinä todella tarkoita ettet usko Vapahtajaan? kysyi äiti
hetken kuluttua hellästi.
— Mutta enhän minä ole väittänytkään etten usko. Minä vain
tarkoitin että minulla on aivan eri käsitys kuin meidän kirkolla
Kristuksen syntymisestä. Onhan olemassa jo paljon pappejakin,
mamma, muualla mailmassa, jotka niin uskovat kuin minä…
— Niin, niin, sanoi ruustinna, joka ei koskaan voinut ottaa osaa
periaatteelliseen keskusteluun uskonnon sisällyksestä ja jota eivät eri
käsitykset vaivanneet, sillä hän oli sielultaan kokonaan tunteen

35. ihminen. Saaneena vanhanaikuisen naiskasvatuksen jossakin
pikkukaupungissa, ei hän talousihmiseksi jouduttuaan koskaan ollut
tuntenut tarvetta epäilemään kolmiyhteistä Jumalaa, joka entisajan
tyttökoulussa niin kauniisti oli päähän isketty.
— Etkö sinäkin, Reino kulta, olisi voinut ruveta papiksi? virkkoi äiti
yhtäkkiä.
Poika ei voinut olla naurahtamatta.
— Mammapa näkyy käsittävän asiat ihmeen keveästi! vastasi hän.
— Jaa, minusta sinä passaisit papiksi aivan yhtä hyvin kuin Konrad
— saneli ruustinna. — Ajatteleppas: Konradilla on nyt oma leipä,
oma koti…
— Ja oma jumala! lisäsi nuorin veli ivallisesti.
— Jumalan pitäisi olla sama, — sanoi ruustinna arasti.
— Nyt sinä äiti tulit lausuneeksi tärkeän totuuden! huudahti poika
välähtävin silmin. — Kaikilla meillä tosiaankin on sama Jumala, mutta
nuo papit sitä eivät tunnusta samaksi, vaan väittävät omakseen. Siitä
se riita johtuukin…
— Niin, en minä ymmärrä mistä te aina jankkaatte papan kanssa,
— valitti ruustinna. — Minusta vain on niin hirveän ikävää, kun isä ja
poika…
— Noh, virkkoi nuorimies reipastuneena, — ei niin vaarallista. Minä
luulen että pikku väittely täällä korven hiljaisuudessa on terveellistä
sekä ukolle että minulle.

36. — Mutta ei saisi suuttua! arvosteli äiti. - Sinä äsken suututit
papan…
— Ja pappa minut. Kuulikos mamma mitä hän minulle sanoi? Oma
isä tuomitsi — helvettiin!
— Älä viitsi siitä tehdä suurta afääriä! pyysi äiti. — Ei pappa
mitään pahaa tarkoittanut…
Ruustinna pyyhki nenänsä, nousi ja läksi ensin kanslian puolelle.
Pian hän palasi takaisin ja, mennen itse keittiön puolelle, ilmoitti
rovastilla olevan jonkun asiamiehen.
Reino läksi kanslian ovelle kuuntelemaan…
— Milloin se kuoli? kuuli hän isänsä kysyvän pulpettinsa äärestä.
— Ka se kuoli tässä loppiaispyhän iltana — kuului kimakka ääni
vastaavan ulko-oven suulta. — Me olimme ikään palanneet
kirkkoreissulta sen meijän Kaisa-Reetan kanssa ja minä sanoin
pihaan ajettua Kaisa-Reetalle jotta "mää sinä pirttiin, kyllä minä
tässä pärjään" ja ajaa nuljasin ruuna kopukan tanhuaan, niin silloin
ikään alkoi kuulua semmoinen outo äläkkä pirtistä, niin minä heitin
ruunan valjaat-päälle läävän eteen ja juosta pouhasin pirttiin jotta
mikä siellä… niin justiin kun kynnykselle kerkisin, niin silloin se ikään
puhalsi viimeisen kerran eikä enää huutanut…
— Mitä se sitten oli huutanut, kun te äänen kuulitte? tiedusti
rovasti.
— Ka eihän se mitä-muuta kuin mitä kuoleva ihminen huutaa jotta
"Herra Ristus auta! Herra Ristus auta!"

37. — Vainaja taisi siis olla synnintunnossa kuollessaan? kysyi rovasti.
— Ka synnintunnossapa hyvinkin, ihan kerrassaan! huusi selittäjä.
— Se koko päivän aamurupiamasta asti kuului hokeneen Herraa
Kiesusta ja moneen toviin sitä nimeltä maininneen, oikein oli isosti
karjunutkin, sanoivat akat.
— Ketä akkoja siellä oli pirtissä?
— Ka niitäpä meijän…
— Miksei ne akat sitten hakeneet pappia? kysyi rovasti vakavasti.
— Ka johan minä heitä kovistelin sen Kaisa-Reetan kanssa jotta
kun sillä tavalla heitetään ihmisen sielu varattomaksi ja että oisi
pitänyt pappilaan hiihtää, vaan ne sanoivat jotta lemppariko häneen
lähti tuiskuun ja pakkaseen kymmenen neljänneksen taipalelle, kun
oli ruuna poikessa ja sukset semmoiset huonot, poikkinokkaiset, ja
akan-rääppänät vain kotimiehinä…
— Eikö naapuritalosta olisi voitu lähettää? keskeytti rovasti.
— Ka jos minä oikein kohalleen asiat puhun, niin sillä tavalla se oli,
herra rovasti, että kun minä sitä samaa niille akoille tommasin, niin
ne ramasivat, jotta kannattiko tuo oikein pappia hakeakkaan, se kun
oli ollut äräkkä akkaväelle, se vaari, ja nimitellyt josjoksikin, niin ne
akat kai meinasivat niinkuin kostaa… jotta mänköön ukonrahjus
tuliseen virtaan ja että eipä muka haeta hälle pappia…
— Olipa se sitten kauhea kuolema! sanoi rovasti.
— Oli… oli se semmoinen siansurma jotta oikein hävettää papin
edessä ja kyllä minusta, vaikka en minäkään häävissä väleissä sen

38. kanssa ollut, kyllä minusta oli isosti väärin, jos se vainaja niiden
akan-rääppänäin tautta joutui pahaan paikkaan.
— Tarkoitatteko iankaikkista kadotusta? kysyi rovasti.
— Ka niin, niin, miksikä häntä nätimmällä nimellä nimitettänee,
helvetiksi ne siellä meijän kylällä sitä hokevat, talonpoikaiskansa.
Niin minä meinasin jotta jos se sinne helvettiin…
— Jaa! keskeytti rovasti arvokkaasti rykäisten, — ehkäpä se nyt ei
niin pahaan paikkaan joutunutkaan, koskapa kuului Vapahtajaa
avuksi huutaneen…
— Ka niin, ka niin! innostui talonpoika, — no sitä se minäkin
päässäni veivasin jotta jos se ainakin taivaaseen?… Rovasti kai hänet
parhaiten tietää…
— Hömm! rykäsi pappisvanhus, tosin hiukan arasti: ne nyt ovat
niitä
Jumalan asioita…
— Ka niin, niin, Jumalanpa asioita hyvinkin, no joo, eihän sitä
yksinkertaiset osaa ennustaa… Ka joo, no mitäpä hänestä enää,
kuolihan tuo luonnollisen kuoleman, vaari, jo minä sille arkunkin tein,
vaikka lyhyt taisi tulla… ja pitihän sitä lähteä kiitoksenteettoon, kun
sattui asioita kauppiaaseen… ei se mikään paha ollut, vaari vainaja,
oli se jotain höpissyt testamentistaan ja saunan laipioista, niin minä
sitten toisena päivänä lystikseni kävin kopeloimassa, niin sieltäpähän
löytyi pussi…
— Vai löytyi rahapussi? uteli rovasti.

39. — Ka löytyihän tuo, vaan ei siinä paljon ollut — parikymmentä
markkaa vain ja lantin kantturoita, — selitti mies, nähtävästi sentään
sangen tyytyväisenä aarteeseen.
— Veisuullako vainaja haudataan? tiedusteli sitten rovasti virkansa
puolesta.
— Ka sitähän ne akat toimittivat jotta veisata pitää ja lujasti…
eivätkö liene kummituksen nähneet riihen kynnyksellä, se kun on
ruumis siellä riihessä, niin pelkäävät kalman tarttuvan, sentähen
kuuluu pitävän lujanlaisesti veisata… jo ne itsekkin iltakauven siellä
hallelujaa luikauttelivat pirtin karsinassa, vaan eipä tainnut tepsiä…
jutteli talonpoika. — Mitä se nyt maksaa kiitoksenteetto ja muu
passaus? kysyi hän vihdoin.
Rovasti kuului täsmällisesti määrittelevän veisuuvaivat ynnä muut
pennimaksut. Lopuksi hän lähtöätekevälle talonpojalle kuului
lausuvan että:
— Viekää nyt niille akoille semmoiset terveiset minulta että ei se
käy laatuun vasta olla pappia kutsumatta, jos joku sattuu
vaarallisesti sairastumaan.
— Ka vietänee heitä, vietänee — myönteli vilkas talonpoika, — ei
ne toki enää uskallakkaan… miten lienevät siellä keskuuessaan
sotkeutuneet… kyllähän ne tämän pitäjän akat on kärkkäitä
sielunpaimenen perään… Ja itelleen ne kyllä papin passuuttaa, kussa
tauti tapaa… heh heh. No hyvästi jääkää, kostjumala.
Ulko-ovi rasahti.

40. Rovastin kansliasta ei kuulunut sen enempää, ainoastaan paperin
rapinaa.
Reino Frommerus hiipi huoneeseensa, jossa vielä oli pilkkopimeä.
"Niin" ajatteli hän: "tuolta samalta ovelta olen sadat kerrat
lapsuudestani saakka huvikseni kuunnellut Kurjalan kansan
hengenasioita. Lapsena ne minuun tekivät juhlallisen vaikutuksen, ja
minun kunnioitukseni oli suuri ja vilpitön, nähdessäni, kuinka kaikki
vakavissa asioissa kääntyivät isäni puoleen, joka seisoi kuin mahtava
viisaudenjakaja tietämättömän lauman ja taivaanvaltakunnan välillä.
Isäni se oli, joka minun mielestäni toimitti kaikki surkeasti parkuvat
pienet lapset Jumalan valtakuntaan pirskoitellessaan heidän paljaat
päälakensa pappilan kirkkaalla, jääkylmällä hetevedellä ja
piirtäessään rehellisellä kämmenellään pyhät ristinmerkit 'sekä
heidän kasvoihinsa että heidän rintoihinsa.' Isäni se oli, joka antoi
pätevän päällevoitelun kaikille hätäkasteille, joita
pyhiinvihkimättömät puoskari-muorit ja alhaisesti kirjanoppineet
poppa-ukot tökerösti olivat toimitelleet. Isäni se oli, joka tuon
minulle salaperäisen naimisasian teki jumalalliseksi kysymysmerkiksi
käskemällä törrötukkaiset miehenkampurat ja paperikruunuiset,
isovatsaiset morsiamet polvistumaan eteensä punaisille pallityynyille,
jotka ruustinna oli kantanut salinsohvasta. Isäni se oli, joka
yksinesiintyville vaimoihmisille ristiäisten jälkeen lueskeli jostakin
salaperäisestä saastutuksesta, johon nämät olivat itsensä syypäiksi
tehneet, mutta puhdisti heidät tarttumalla heidän käteensä ja
nostamalla heidät ylös kanslian lattiasta, johon poloiset olivat
polvilleen lyykähtäneet häveliäästi luoden alas silmänsä. Isäni se oli,
joka sanalla sanoen yksin hallitsi seurakunnan kaikkia eläviä ja
kuolleita sekä piti tilikirjaa Jumalan edessä itsekunkin synneistä ja
ansioista. Mahtava, korkeatoiminen mies oli minun isäni! Isä oli

41. minulle silloin todella tärkein henkilö koko yhteiskunnassa, jota ilman
ei sopinut elää eikä kuolla, ei siitä eikä syntyä, ei rakastaa eikä lakata
rakastamasta, ei edes kauvaksi matkustaa ilman hänen antamiaan
mainetodistuksia. Ja minä olin ylpeä että minun isäni oli oikea pappi
ja kirkon herra ja sielujen paimen ynnä Kristuksen ruumiin ja veren
ihmeitävälittävä syöttäjä ja juottaja rippikirkossa. Ja lastenleikeissä
siskojeni ja veljieni kanssa oli minusta kelvollisin asia ainoastaan
leikkiminen pappia, joka vihki rakastavaiset, kastoi parkuvaiset, 'otti
kirkkoon' häveliäiset naiset, hautasi kuolleet, messusi, saarnasi sekä
kaikin tavoin paimensi, paranteli, paikkaili toisten sieluja…"
"Mutta nyt?" kysyi hän kauhistuen itseltään. "Nyt en minä enää
kanslian kynnyksellä kuuntele asiamiehiä yhtä jännitettynä enkä
isääni yhtä hartaana, vaan kärsien naurahtelen kaikelle mitä kuulen,
ja suren meidän kaikkien puolesta, joille sielunasiat eivät ole sen
vakavammat, eivät sen selvemmät eivätkä sen pyhemmät."
Papinpoika sytytti pöytälamppunsa ja istahti vanhanaikuiseen
puisevaan keinutuoliin, jonka äiti siihen oli toimittanut.
Syvä hiljaisuus ja korven talvinen rauha levisi hänen ympärillään.
"Minun täytyy johonkin ryhtyä!" tunsi hän koko sielussaan. —
— Mihin siis?
— Kansan valistukseen! sanoi ääni. — Heti huomispäivästä alkaen.
Ei — jo tästä illasta. Asia on äärettömän tärkeä! Koko Suomen
kansan elämää se koskee vereen ja henkeen. Ihan tästä illasta siis.
Minun täytyy juosta tuonne pirttiin, opettaa se ensiksi rengeille ja
piioille. Ja sille talonpojalle joka äsken kävi kansliassa. Jo
huomenaamulla valjastan poroni ja lähden kiertämään talosta taloon,

42. ympäri pitäjää… Minun täytyy saada kansa hereille, minun täytyy
saada joukot järkiinsä. Siis ensiksi pirttiin. Nyt, aivan heti!
Reino Frommerus ponnahti ylös kömpelöstä, mutta omituisen
rakkaasta keinutuolista, ja alkoi napittaa takkiansa sekä otti jo pari
askelta ulko-ovea kohti lähteäksensä pappilan pirttiin.
Mutta samalla hän säpsähti, tunsi kummallista ujoutta ja arkuutta,
vieläpä epäilystäkin.
Ja sen sijaan että olisi kiiruhtanut pirttiin, hän juoksikin vain
takapihalle viskaamaan porolle, joka oli kytkettynä tanhuaan,
korillisen jäkälää sekä tuli pian takaisin pakkasesta ja pimeästä.
"Jos minä sinne menisin valmistamatta noin vain heittääkseni
vasten naamaa ajatukseni uskonnon päätotuuksista, niin minut siellä
heti yllättäisi tuomio: papinpoika — 'jumalankieltäjä!' Ja
ennenkaikkea: minut tuomittaisiin kadotukseen sentähden vain että
puhuisin eri tavalla kuin kukaan tähänasti on puhunut Kurjalan
seurakunnassa."
"Kansan valistus? — Niin. Mutta ennenkuin siihen ryhdyn, on
minun tekeminen itselleni täysi selko siitä, mitä oikeastaan ajattelen,
ja tunnustan noista korkeista asioista. Tutkimalla mitä sisässäni
liikkuu, minun on varustautuminen pyhään taisteluun
taikauskoisuutta vastaan… vihollisiani vastaan. Minun on tekeminen
omalle itselleni selko yksinkertaisimmista totuuksista ennenkuin
uskallan niitä julistaa vieraille ihmisille ja varsinkin rahvaalle, joka on
valtiokirkon vuosisatainen orja."
— Siis minä en vielä tänäiltana lähdekkään kansaa valistamaan!
päätti hän ja istuutui pöytänsä ääreen miettimään.

43. Ja tempasi kynän ja alkoi kirjoittaa sitä kaikkea mitä hänen
sisässänsä kuohui.
Kas näin kirjoitti papinpoika Reino Frommerus tammikuun talvi-
iltana
Kurjalan kaukaisen pappilan syvässä hiljaisuudessa:
Sananen niille, jotka minut tuomitsevat "helvettiin".
Minä, papinpoika, en usko mitään satuja!
Jumala ei ole mikään persoonallinen olento. Jeesus on ollut
ihminen eikä Jumala. Voidaanhan sanoa että Jeesus Kristus on ollut
Jumalakin, mutta silloin täytyy muistaa että jokaista muutakin
ihmistä, jolla on harvinaisen ylevä henki ja joka tekee hyvää muille
opettaen suurta rakkauden oppia sekä tahtoen pelastaa ihmiskuntaa
kaikesta kurjuudesta, voidaan sanoa Jumalaksi. Eikö tämä ole
järjellinen ajatus?
Mitä kauheata siinä sitten lienee että pidän Jeesusta suurena
ihmisenä? Kirkolliset panevat oppinsa pääpainon siihen että Jeesus
on ollut ylenluonnollinen olento, joka on vapauttanut mailman
ristikuolemallaan…
Vapahtaja? Lunastaja?
Onko olemassa suurempaa hullutusta auringon alla kuin tämä oppi
lunastuksesta? Jos ajatteleva ihminen vähääkään kuunteleisi oman
järkensä ääntä, niin hänen täytyy heti itselleen tunnustaa ettei
mikään olento, joka on elänyt ennen minua, voi minua vapauttaa

44. mistään pahasta muulla kuin hyvillä neuvoillaan, jotka on jälkeensä
jättänyt. Mutta ei kuolemallaan eikä verellään! Mitä ääretöntä
harhatunnetta se ilmaiseekaan — uskoa että yksi olento, sen kautta
että hänet on tapettu kuten tuhansia muita totuudentaistelijoita
tässä mailmassa, voisi vaikuttaa kaikkien ihmisten hyväksi? Se on
onnettomuus koko ihmiskunnalle ettei Jeesus saanut kuolla
luonnollisella kuolemalla, vaan että juutalaiset "oikeauskoiset" hänet
tappoivat. Sillä silloin ehkä olisi meiltä välttynyt tuo pimeä taikausko
että se mies kuoleman jälkeen muka uudestaan ilmestyi ihmisille ja
sitten singahti elävänä taivaaseen.
Minä siis en vähääkään usko siihen että Jeesus paremmin kuin
kukaan muukaan jalo ihminen, on voinut minut lunastaa. Sillä
tunnenhan omassa elämässäni, ja tunnen selvästi, ettei Jeesuksen
ristinkuolema hiuskarvan vertaakaan irroita minua synnistä, vaan voi
minut kurjuudesta vapauttaa mahdollisesti ainoastaan sen
elämänopin seuraaminen, jota ihminen Jeesus Kristus muille ihmisille
saarnasi.
Minä en ymmärrä, mitä hirveätä pappimme tässä minun
käsityksessäni näkevät. Voivatko he kieltää ettei minulla muka ole
oikea käsitys siitä miten ihmisen pitäisi elää ollaksensa hyvä? Jos
eivät, niin miksikä he takertuvat toisarvoiseen asiaan — siihen,
käsitänkö minä Jeesuksen persoonan juuri samalla tavoin kuin se
heidän aivoihinsa on ahdettu?
Mikä on pääasia uskonnossa? Tietenkin se, miten minä,
kuolevainen ihminen, elän? mihin minä pyrin? mitä minä teen?
Vaan ei suinkaan se, mihin kummallisuuksiin tai
ylenluonnollisuuksiin minä uskon!

45. Onko tyhmempää oppia olemassa kuin se että jos minä vain lujasti
uskon että Jeesus Kristus on ollut ihmeolento, tuo usko yksistään
minut muka pelastaa kadotuksesta, vaikka en elämässäni
koettaisikaan mitään hyvää tehdä? Se on melkein samaa kuin että
katson ulos akkunasta, kun muut työskentelevät pellolla ja huutavat
minua työhön ja väitän että minun tuijottamiseni yhteen paikkaan
pellolla edistää työtä ja tuo minulle työnansiota saman verran kuin
että itse olisin mukana.
Mikähän oli Jeesukselle pääasia elämässään? Ympärikulkeminenko
ja lavertaminenko että hän se tässä nyt oli Jumalan voideltu, johon
oli pakko uskoa? Eipä suinkaan, vaan tämä: mieskohtaisella
käytöksellä ja siveellisillä teoilla näyttäminen, miten ihmisen tulee
osoittaa rakkautta lähimmäisiinsä ja miten ihmisen pitää luopua
ylellisyydestä ja toisten ihmisten sortamisesta, jos kerran tahtoo
tuntea todellista iloa ja tyydytystä sydämmessään. Ja näitä
persoonallisia avujaan näyttääkseen oli hänen pakko antautua
henkiseksi kapinoitsijaksi ja siis myöskin kuolla ennenaikaisen
kuoleman yhteiskunnallisen sorron uhrina.
Mutta nykyinen kristikunta on tehnyt sivu-asiasta. Jeesuksen
kuolemasta — joka luonnollisen järjen mukaan todella on syrjäilmiö,
joskohta kertomus siitä valtavasti mieliämme liikuttaa —
päänumeron ja antanut sivu-asialle väärän merkityksen. Se että
Jeesus kuoli tai millä tavalla hän kuoli, ei näet kristinopissa itsessään
mitään merkitse. Koko merkitys piilee tietysti siinä, miten tämä
harvinainen hengenmies eli ja mitenkä hän kehoitti muitakin
elämään.
Jeesuksen Kristuksen, jalon sankarin, kärsimykset koskevat
jokaiseen hellään sydämmeen! Mutta suurta hullutusta on luulla että

46. nämät kärsimykset lieventävät muiden ihmisten kärsimyksiä. Ja tässä
on myös tarkoin huomattava se ettei Jeesus suinkaan ole ainoa
olento, joka niin paljon on saanut kärsiä. Historia ja jokapäiväinen
elämä todistavat varmasti että on tuhansia, jotka ovat saaneet kokea
sekä sisällisiä että ruumiillisia tuskia ehkä paljon enemmän kuin mitä
Jeesuksen osaksi sattui eikä ehkä yksikään ihminen heitä ole säälinyt
niinkuin on tullut tavaksi sääliä Jeesusta Kristusta. Ja eikö elävä
elämä osoita, kuinka äärettömän paljon varsinkin henkisesti
sivistynyt, hienotunteinen ihminen saapi sietää tämän mailman
suruissa ja valtiollisissa vainoissa? Ja lisäksi kaikki onnettomat
sairaat…
Miksi siis alati vedota noihin Jeesuksen kärsimyksiin? Onhan se
jonkunlaista hypnotismia sillä tavoin vaikuttaminen ihmisen
tunteisiin. Jos me alati saamme kuulla noista kärsimyksistä, ei meille
muuta kuvaa Jeesuksesta jääkkään kuin kärsimyksen kuva. Mutta
mitä sen surkean kuvan hautominen meitä auttaa oikeaan elämään?
Jos minä alituisesti valittelen jotain kipua itsessäni ihmisille, niin
lopulta kaikki, heti kun minut näkevät tai nimenikään kuulevat, eivät
minussa muuta muista kuin sitä kipua, josta sellaisella painolla olen
puhunut. Koko muu olemukseni haihtuu ja himmentyy. Samoin on
tehty Jeesuksen kärsimysten suhteen, joiden on annettu himmentää
se, mitä hän saarnasi.
— Hyvä lapsi, tule syömään! kuului äitiruustinnan ääni kirjoittajan
seljän takaa. — Onko sinulla tarpeeksi lämmin täällä huoneessa?
Eihän vain jalkojasi palele? Tahdotko pöytäsi alle sen suuren
karhuntaljan? Eihän uhoa käyne akkunasta? Kyllä me papan kanssa
sen syksyllä tukimme, vaan pohjoisseinä on aina kylmä. Piisaako öljy
lampussasi?

47. — Kyllä täällä on hyvä olla, äiti! vastasi poika laskien kynänsä ja
työntäen paperinsa imupahvin alle. — Ei mitään puutu! Tietäähän
mamma että minä aina olen pitänyt tätä Kurjalan pappilaa maailman
mukavimpana paikkana…
— Niin, niin, kyllä täällä on hiljaista. Kunpa sinulle nyt tulisi oikein
hyvä oltava. Mutta lähdetään nyt syömään.
— Joko pappaa on käsketty? kysyi poika.
— Jo minä kolmestikin olen käskenyt, vaan eihän tuo liikahda
pulpetin äärestä. Kuule Reino, — lisäsi ruustinna hellästi ruotsiksi, —
älä nyt viitsi pöydässä puhua papalle siitä helvetistä ja muusta
semmoisesta.
— Koetetaan, koetetaan… vastasi poika ja he läksivät perätysten
vaeltamaan läpi pappilan huoneiden vielä sivumennessä huutaen
rovastia illalliselle. Pojan sydäntä jostakin syystä vihiäsi kipeä säälin
tunne nähdessään isänsä siellä istuvan kansliassaan syvälle
painautuneena kansliapapereidensa ylitse…
Rovastivanhus asteli viimeisenä ruokahuoneeseen… teki
pikimältään tavallisen rukousmerkin käsillään ja istuutui pöytään
äänettömänä sekä, kuten näytti, sävyisänä.
— Mistä se mies oli, joka sinun luonasi kävi? tiedusti ruustinna.
— Se oli Loukkovaarasta, — vastasi rovasti vähän väkinäisesti.
— Mitä sillä oli asiaa? uteli yhä ruustinna tapansa mukaan.
— Teetti kiitoksen… vanhalle isännälle.

48. Welcome to our website – the ideal destination for book lovers and
knowledge seekers. With a mission to inspire endlessly, we offer a
vast collection of books, ranging from classic literary works to
specialized publications, self-development books, and children's
literature. Each book is a new journey of discovery, expanding
knowledge and enriching the soul of the reade
Our website is not just a platform for buying books, but a bridge
connecting readers to the timeless values of culture and wisdom. With
an elegant, user-friendly interface and an intelligent search system,
we are committed to providing a quick and convenient shopping
experience. Additionally, our special promotions and home delivery
services ensure that you save time and fully enjoy the joy of reading.
Let us accompany you on the journey of exploring knowledge and
personal growth!
ebookultra.com