Multiculturalism Observed Exploring Identity 1st Edition Richard Lewis

Multiculturalism Observed Exploring Identity 1st Edition Richard Lewis
Multiculturalism Observed Exploring Identity 1st Edition Richard Lewis
Multiculturalism Observed Exploring Identity 1st Edition Richard Lewis

1. Multiculturalism Observed Exploring Identity 1st
Edition Richard Lewis download
https://ebookbell.com/product/multiculturalism-observed-
exploring-identity-1st-edition-richard-lewis-51376528
Explore and download more ebooks at ebookbell.com

2. Here are some recommended products that we believe you will be
interested in. You can click the link to download.
Multiculturalism The Political Theory Of Diversity Today Andrew
Shorten
https://ebookbell.com/product/multiculturalism-the-political-theory-
of-diversity-today-andrew-shorten-47189836
Multiculturalism Rethought Interpretations Dilemmas And New Directions
1st Edition Varun Uberoi Tariq Modood
https://ebookbell.com/product/multiculturalism-rethought-
interpretations-dilemmas-and-new-directions-1st-edition-varun-uberoi-
tariq-modood-51555420
Multiculturalism On Campus Theory Models And Practices For
Understanding Diversity And Creating Inclusion 2nd Edition Michael J
Cuyjet Mary F Howardhamilton Diane L Cooper Chris Linder
https://ebookbell.com/product/multiculturalism-on-campus-theory-
models-and-practices-for-understanding-diversity-and-creating-
inclusion-2nd-edition-michael-j-cuyjet-mary-f-howardhamilton-diane-l-
cooper-chris-linder-51595868
Multiculturalism In The British Commonwealth Comparative Perspectives
On Theory And Practice Richard T Ashcroft Editor Mark Bevir Editor
https://ebookbell.com/product/multiculturalism-in-the-british-
commonwealth-comparative-perspectives-on-theory-and-practice-richard-
t-ashcroft-editor-mark-bevir-editor-51824468

3. Multiculturalism Within A Bilingual Framework Language Race And
Belonging In Canada Eve Haque
https://ebookbell.com/product/multiculturalism-within-a-bilingual-
framework-language-race-and-belonging-in-canada-eve-haque-51921612
Multiculturalism And The Mouse Race And Sex In Disney Entertainment
Douglas Brode
https://ebookbell.com/product/multiculturalism-and-the-mouse-race-and-
sex-in-disney-entertainment-douglas-brode-51923096
Multiculturalism And Interculturalism Debating The Dividing Lines
Nasar Meer Tariq Modood Ricard Zapatabarrero
https://ebookbell.com/product/multiculturalism-and-interculturalism-
debating-the-dividing-lines-nasar-meer-tariq-modood-ricard-
zapatabarrero-51971834
Multiculturalism And Religious Identity Canada And India Sonia Sikka
Lori G Beaman
https://ebookbell.com/product/multiculturalism-and-religious-identity-
canada-and-india-sonia-sikka-lori-g-beaman-52538796
Multiculturalism Question Debating Identity In 21st Century Canada
20160314th Edition Jack Jedwab
https://ebookbell.com/product/multiculturalism-question-debating-
identity-in-21st-century-canada-20160314th-edition-jack-
jedwab-52541592

5. Multiculturalism Observed
Exploring Identity

7. Richard Lewis (ed.)
Multiculturalism Observed
Exploring Identity
Brussels University Press

8. Institute for European Studies – publication series, no. 8
The Institute for European Studies is a Jean Monnet Pole of Excellence.
It promulgates European Studies in general, and studies of Globalisation,
European and Comparative Law, Environment and Regional (European)
Integration specifically. The IES is an education and research centre, carrying
out research on various European issues, and responsible for the Programme on
International Legal Cooperation (PILC), an advanced Masters programme
leading to an internationally renowned LL.M.
Institute for European Studies (IES)
Vrije Universiteit Brussel
Pleinlaan 2
B-1050 Brussels
[email protected]
http://www.ies.be
Cover design: Koloriet, Sterrebeek
Book design: Style, Hulshout
Print: Grafikon, Oostkamp
© 2006 VUBPRESS Brussels University Press
VUBPRESS is an imprint of Uitgeverij Politeia nv
Ravensteingalerij 28
B-1000 Brussels
Tel. ++ 32 2 289 26 50
Fax ++ 32 2 289 26 59
E-mail [email protected]
www.vubpress.be
ISBN 90 5487 3302 NUR 763 / 740 Wettelijk depot D/2006/8132/133
All rights reserved. No parts of this book may be reproduced or transmitted in
any form or by any means, electronic, mechanical, photocopying, recording, or
otherwise, without the prior written permission of the publisher.

9. 5

Contents
1. Introduction: Reflections on Multiculturalism 7
Richard Lewis
2. The Changing Nature of Migration in the 21
st
Century: Implications
for Integration Strategies 21
Aristide Zolberg
3. How to Combine Integration and Diversities: The Challenge of a EU
Multicultural Citizenship 31
Marco Martiniello
4. Immigration, Integration and Social Capital 49
Howard Duncan
5. Multiculturalism: A Destructive New Dogma? 71
Geoffrey van Orden
6. Preservation, Integration and Assimilation: Judaism in a
Multicultural Europe 99
Rabbi David Meyer
7. Muslims and European Multiculturalism 107
Tariq Modood
8. Managing Diversity: The Evolving American Experience 133
Frederic S. Pearson and Amanda Hanlin
About the authors 155

11. 7
1.
Introduction:
Reflections on Multiculturalism
Richard Lewis
The genesis of this volume lies in the heated debate now taking place not
only in Europe but in other parts of the world regarding the nature of our
societies as a result of migration. We live in a highly mobile world. Two per
cent of the world’s population have found a home outside their country of
origin, which although a small number overall, has a significant impact
especially in the developed areas of the world which attract newcomers.
Migrants can cross the world either legally or clandestinely in 24 hours.
Communication is instantaneous. These technological changes have, in
historical terms, taken place in a split second. The absorption capacity of
individuals and societies for such rapid change is inevitably limited. There
is a sense of shock and a distinct feeling of identity crisis. Who are we and
where is this taking us?
This has resulted in a retrenchment in political and media circles, pitting
‘conservative’ thinkers against more radical elements who consider that we
have to bow to the inevitable and accept that mobility of populations and
especially the polarization of rich and poor countries have changed the
nature of western society for ever. Before we dismiss the former as
reactionaries or, worse, racists, and the latter as unrealistic dreamers, it
would be well to understand the concerns of each side of the debate. That
is the aim of this modest volume and the reason why some very different
points of view are expressed in it.
It is entirely legitimate to express concern about identity and what makes
British or French or Italian cultures what they are and what they offer to
the world. In a sense, the term ‘multicultural’ is a misnomer because what
these short essays tend to show is that there are a number of models that
we can follow to achieve a harmonious and productive society. These
models are constantly changing and adapting to new circumstances. There
is no set formula which we can apply.
Before developing these themes further, it is worth reflecting on what may
seem self evident but which needs to be restated. The nation states of

12. Multiculturalism Observed
8
Europe, and indeed elsewhere, are the products of their history and
geography. There is not one European country and certainly not the New
World democracies that have not been shaped by immigration, peaceful or
otherwise, over centuries. The Celtic, Saxon and Norman invasions created
what we call the ‘English’; The Arab migrations from North Africa changed
the Iberian peninsular and the migrations from the east helped to shape the
cultures of eastern and central Europe. In their time, these people were
considered ‘aliens’ in the midst of the native culture and over centuries
were blended in to create what we now term ‘nations’.
In the second place the concept of the nation state and its various identities
– language, citizenship, passports, national sports – is a modern construct
which took its present form as late as the French Revolution. Benedict
Anderson
1
in Imagined Communities expressed it thus:
“The century of the Enlightenment, of rationalist secularism, brought with it its
own modern darkness…. Few things were suited to this end better than the idea of
nation. If nation states are widely considered to be ‘new’ and ‘historical’, the nation
states to which they give political expression always loom out of an immemorial
past and… glide into a limitless future”.
Is there any reason to think, therefore, that this ‘limitless future’ will
produce a steady state of the culture of the nation? Given European history,
it is an extremely unlikely outcome. There are, furthermore, political and
historical imperatives under which the nation state and its identity have
evolved and especially in the last half of the twentieth century. The rise and
defeat at huge material and human cost of German nationalism gave an
incentive to Monnet and Schuman’s conception of the European Coal and
Steel Community and ultimately to the European Union. Geoffrey van
Orden, writing in this volume, goes as far as saying that the European
Union is an organization dedicated to the demise of the nation state. It is a
matter of opinion whether that argument is sustainable. However, it is in
my view clear that were such an event to happen, it is very unlikely that
feelings of identity would evaporate. Fifty years of European integration
have not made the Germans less German nor the French less French.
Indeed it can be argued that 300 years of union with England have not
made the Scots less identifiable as a nation, to say nothing of the Welsh, in
spite of English efforts to eradicate their language. Even in the case of the
United States with its ‘melting pot’ tradition and immigrant culture, there
are highly identifiable strands in that society as witnessed by the
controversy over the use of Spanish as an alternative to English.
1. Quoted in Nation and Narration, Introduction by Homi K. Bhabha; Routledge London
1995

13. 1. Introduction
9
This discourse leads me to the conclusion that the identity of people and
nations runs very deep and causes soul searching and conflict when it is
challenged by immigrants or even, as in the case of the Balkan conflicts of
the late twentieth century, when mixed indigenous communities clash.
Commentators can, with just cause, frequently find arguments that clashes
are fundamentally a struggle for resources. However, I believe that there
are deeper reasons as well. Ignatieff (1994)
2 discusses the notion of
belonging in a society:
“Where you belong is where you are safe; and where you are safe is where you
belong… But belonging also means being recognized and being understood. As
Isaiah Berlin has written in Two Concepts of Liberty, when I am among my own
people, ‘they understand me, as I understand them and this understanding creates
within me a sense of being somebody in this world’. To belong is to understand the
tacit codes of the people you live with; it is to know that you will be understood
without having to explain yourself. People, in short, ‘speak your language’. This is
why the protection and defence of a nation’s language is such a deep emotional
nationalist cause, for it is language, more than land and history, which provides the
essential form of belonging, which is to be understood…full belonging, the warm
sensation that people understand not merely what you say but what you mean, can
only come when you are among our own people in your native land”
Ignatieff was writing in the context of the Balkan wars but I would like to
transpose the important issue he raises into the context of immigration.
When, as in Western Europe currently, there is a substantial influx of
people with very different cultures and speaking a multitude of languages
one can easily see why absorption is difficult both for the host society and
for the newcomers. The immigrants band together for ‘cultural protection’
and a sense of belonging somewhere and the hosts bristle at their native
culture being ‘invaded’. This is a particularly acute phenomenon when
populations of immigrants constitute a high percentage of the whole and
in the case of some European cities 50 % or more. This creates practical
problems to resource housing, social welfare, schooling and health. All
these services have to be addressed and paid for.
To put this into focus, what we now have in many parts of Europe are two
conflicting phenomena: the economic advantages of immigration to
replace a declining native population supported by the majority of the
political elite, set against a perceived identity crisis, not everywhere, but
certainly widespread and depicted in sometimes lurid terms in the media.
The political question is, therefore, what is the best way of reconciling
these issues?
2. Ignatieff, Michael; Blood and Belonging: Journies into the New Nationalism; Vintage
London, 1994 p 6

14. Multiculturalism Observed
10
The situation of the Jews in Europe in the aftermath of the horrors of the
Holocaust is addressed in an essay by Rabbi David Meyer. However, he
does not discuss the success of the Jewish immigrations from Eastern to
Western Europe at the end of the nineteenth and the beginning of the
twentieth century which provides an interesting model. They came in the
hundreds of thousands in a relatively short time span with a potential for
clash of cultures. Indeed, the first Immigration Act in the UK was passed in
1905 as a result of the influx. However, they succeeded in maintaining their
culture and religion at the same time as creating a self-sustaining
community whilst simultaneously being highly integrated into their
respective nation states.
This was especially true in Germany, which, tragically, did not prevent
their annihilation. I would suggest that had it not been for Nazism, they
would still be in that position in Europe and that thus there is a lesson to
be drawn from the period 1890 to 1939. This is principally that the mutual
support systems that characterised Jewish communities of that period
allowed them to keep their culture, largely to prosper economically and
play a full part in society. As I have already suggested it would be trite to
say that there is an integration formula which fits all immigrant needs but
it is obvious that academics and policy makers must learn from success
rather than, as is the tendency at present, to see only problems.
The question of integration has to be addressed from a number of different
aspects. The first is the legal framework under which migrants are admitted
to their host countries and the conditions and protection they enjoy there.
The situation of the Turkish guest workers in Germany has been much
criticised of late though at the time it seemed a satisfactory solution to the
shortage of labour. With hindsight, however, it now seems clear that the
reason why the immigration programmes in the New World work as well
as they do is because immigration is seen as a pathway to citizenship which
was not the case in Germany at least until changes in the law in 2004. There
can be exceptions to such a notion such as seasonal agricultural workers,
but the mainstream should be admitted with a view to citizenship. This
immediately gives them a stake in their new society. There are clear
deviations from this model. Switzerland, for example, which makes
residence and citizenship extremely hard to obtain, owes its system to the
particular geo-political nature of the country. Furthermore, Swiss
prosperity has also created a special situation because it makes the country
particularly attractive to migrants.
However in most cases, once an immigrant is legally admitted, for
successful integration individuals should enjoy the same protection of the

15. 1. Introduction
11
law as citizens, in particular against racial discrimination or discrimination
in the workplace, the right to social security and to join a trade union and
social benefits such as education for their children.
The second aspect is that of social support especially in relation to learning
the local language, a skill without which integration is virtually impossible.
The particular circumstances of women and children especially regarding
health may be a further area where a degree of intervention either from the
state or support from non-governmental bodies may be beneficial.
And the third aspect which needs addressing is the all important area of
employment. Making an economic contribution to the host society is the
way in which immigrants have a visible stake in that society and where they
can begin to feel that sense of belonging to which various authors have
referred. Being employed is, aside from family reunification, usually the
raison d’être for their presence in the country and, if, as we have seen in
France, there is systemic exclusion from employment, this leads to
disaffection and social problems.
None of the foregoing means that what is generally termed
‘multiculturalism’ is necessarily the solution to immigrant integration
issues. It is an expression which embraces a number of concepts. The
essays contained in this volume do not, in reality, explore multiculturalism
as a cohesive concept. What they look at are the difficulties encountered by
migrants both in their own milieu and in relation to the host society. It is
self-evident that immigrants come from a diverse background and are
therefore ‘multicultural’. Whether it is desirable or possible to change that
situation by the ‘melting-pot’ formula is doubtful. And therefore it is
probably better to accept differences in migrants and profit from the
cultural richness that they bring. That said, it is conventional wisdom that
immigrants, as embryonic citizens, must learn that there are unacceptable
facets to life in their countries of origin which will alienate their hosts.
There are core values – one can cite as examples the peaceful democratic
process, and equality of women and men – which are now part of the mores
and legal systems of western societies. In other words, there are legal and
social barriers that migrants cross at not only their own peril but that of
their fellow migrants. This is because the anti-immigrant political
movements which we see in many countries of Western Europe will seize
on any reason to castigate immigrant communities. The results are sadly
only too visible in the violence and day to day discrimination suffered by
immigrants brought on both by sheer prejudice and occasionally by the
transgressions of the few immigrants who break social norms.

16. Multiculturalism Observed
12
The conclusions that I draw are best expressed by the White Paper put
forward by the Flemish Community in Belgium in 2005:
3
“In the last century a uniform culture and collective identity was developed within
the nation state….This alleged uniformity of culture was based on strong
institutional coherence and on a view which had broad social support.
Today those conditions have disappeared. We live in a time of de-traditionalisation,
de-territorialisation, and a fairly thorough reconstruction of society…
Nevertheless, the breakdown of cultural unity does not mean that everyone has
become an isolated actor with an individual identity and a specific cultural
expression…”
I interpret this abridged analysis as simply reflecting actuality. The
certainties of the nation state have been called into question. There are
some who deplore this reality but I would advocate reaping its benefits.
Some authors, for example, Jacobson (1996)
4
have written about “de-
territorialised identity and post national citizenship that somehow change
the relationship between the citizen and the state”. I can understand the
reasons for this terminology. However, I believe that in the situation of
Western Europe, namely seeking somewhat unwillingly to come to terms
with its own identity and the waning influence of the individual nation
states in the international arena, it is a step too far. Individuals find it
legally uncomfortable and practically inconvenient to have no national
status either because they are literally stateless or because they are recent
immigrants. Once they acquire nationality, they also have rights and duties
vis-à-vis the state of which they are a national. They certainly have loyalties
and multi layered identities but that is true of all individuals and not
confined to migrants. It is the calling into question of their relationship
with the state especially in terms of loyalty to it that may exacerbate the
existing tensions.
The question is often posed to what extent the state should be activist in
integrating immigrants? Historically, the United States and Canada have
taken two very different approaches to this question, the latter making a far
greater conscious effort to create the right conditions for new citizens to
integrate. European governments, by tradition and inclination, are also
more interventionist than the US. In addition, the European Council has
issued various policy statements to the effect that integration of migrants is
a crucial issue to address. It is certainly difficult to legislate for the
integration of immigrants. Governments can create the right legislative
3.The Century of the City; Ministry of the Flemish Community Brussels 2005 p.63
4. Jacobson, David; Rights Across Borders: Immigration and the Decline of Citizenship;
Johns Hopkins University Press, Baltimore 1996

17. 1. Introduction
13
environment but the principle onus is on civil society in all its forms and
on the migrants themselves. In addition, the private sector can play a role
by making a special effort to train and find the right jobs for the skills
available. Learning the local language and finding work that creates the
economic incentive to become a productive member of society and
ultimately a citizen are the first and most important steps to being
integrated.
The authors of the essays in this volume have addressed many of the issues
that I have raised especially from a historical and cultural perspective. The
subject is virtually inexhaustible on a number of different planes. Aristide
Zolberg’s tour d’horizon brings a transatlantic viewpoint born of his
background both in Europe and his academic career in the United States.
The majority of the early immigrants to the US were European and
therefore migration had implications for both continents. The path was not
always smooth and Zolberg describes two responses to the difficulties of
migrant integration, namely attempts to restrict immigration altogether or
forced assimilation by way of the ‘melting pot’ legend even to the extent of
what he calls transformational rights epitomised by Henry Ford’s
citizenship ceremonies. Unlike Canada, the United States never adopted a
concerted let alone an official policy of multiculturalism. He notes that it
was at least in part thanks to the Civil Rights movement that the country
evolved into a more hospitable environment for different cultures and it
became easier, as communication with the countries of origin improved,
for immigrants to cross into the mainstream of American life whilst
maintaining a link with their culture of origin.
Zolberg analyses the work of Richard Alba and Victor Nee and its relevance
to the European situation. He agrees with Alba’s thesis that the receiving
populations impose a social distinction with immigrants along the lines of
religion, population and race as well as other variables. He believes that in
these social constructions any difference can be made to appear significant.
I would add that it is this phenomenon that is emerging in the treatment of
Muslims in Europe the overwhelming majority of whom are law abiding
citizens.
Zolberg believes that it is vital to keep in mind that integration is a two way
process involving adjustments on both sides and that a reasonable and just
balance needs to be achieved. This is certainly the common sense
approach. It is, in my view, untenable that immigrants arrive in Europe or
anywhere else and expect a range of services at their disposal above and
beyond what the citizen receives. On the other hand they do need special

18. Multiculturalism Observed
14
assistance especially those who come as a result of persecution in their
countries of origin.
Marco Martiniello takes as his theme what he calls “the diversification of
diversities” described in the American context by the historian David
Hollinger. He notes that the EU has its own sub-cultures (Catalonia, the
Basques, the Corsicans for example) with which they have to come to terms
politically and culturally. In addition, Europe will remain an area of
immigration. Furthermore, although Europe does not have to face issues
relating to a post-slavery minority, the gypsy population presents acute
problems in many Member States of the EU with high levels of racism and
discrimination against them. Europe, Martiniello argues, is not a series of
monocultures and thus has to face the task of a search for a more united
and integrated society but taking advantage of its inherent diversity. Any
attempt to create a homogeneous Europe is bound to fail “because Europe
means diversity”.
I agree with Martiniello’s viewpoint.The reasoning is that there are
obviously substantial variations in the culture, religion and physiognomy
of the people in the current 25 Member States including approximately 15
million Muslim citizens. There is therefore no reason, for example to
exclude Turkey from the EU on the grounds that “it is not a European
country”. Setting boundaries to what one considers ‘Europe’ is one of the
most difficult issues that Europe has to face at present, even more so than
whether the EU needs a constitution or not. It is, of course, necessary to set
standards especially in human rights and even geographical boundaries,
but diversity is not a reason for inclusion or exclusion of a country from
the EU.
Martiniello poses the question whether the state or the supranational EU
should intervene in the management of cultural diversity and integration?
Some argue for an interventionist approach, others that the state is in
retreat and should remain so leaving integration to market forces or the
self-organisation of the migrants themselves. I have argued elsewhere in
this introduction that it is not a question of one or the other but a judicious
combination of both and I agree strongly with Martiniello that intelligently
applied, enforceable and tough anti-racist and anti-discrimination
standards have to apply throughout the EU to enable diversity to flourish
constructively.
Howard Duncan highlights and applauds the shift of Europeans from
denial to acceptance of the fact that immigration is a phenomenon that is
desirable. I think that this is largely true of the political elite but is not a
valid comment on the perceptions of the public spurred on by the media.

19. 1. Introduction
15
Many people in Europe are not aware of the differences between economic
migrants and asylum applicants, nor of the underlying international treaty
obligations in relation to the latter. There is an education process which is
sorely needed, starting in schools but including a more responsible attitude
on the part of the media.
Duncan describes the difference between his own country Canada and that
of the United States which has a laissez-faire attitude to migrant
integration. This works in the US because of the vibrant economy and the
philanthropic tradition of the country. But neither of these North American
models of integration nor indeed those in Australasia can be an ideal
readily transposable model for Europe. He, too, emphasises that
integration is not simply a matter of different kinds of people living in the
same neighbourhoods. It is rather a state of mind on the part of the
newcomer and the host, a sense of belonging (to which Isaiah Berlin refers)
that is shared by both.
Howard Duncan enumerates the essentials for a successful integration
policy such as equality of all before the law, non-discrimination in access
to employment, housing and other social services. Less obvious are setting
conditions for the immigrant that allow him or her to play an active part in
the life of the new country and acquiring new skills. The essential
ingredient is to give the lawful immigrant the same rights as the citizen and
lead each individual in the direction of full citizenship.
Duncan undertakes an illuminating discussion of the notion of social
capital. If “the good life” to which immigrants aspire is in short supply (as
perceived by some people), then why should one welcome immigrants at
all? He considers that social integration and social inclusion of migrants or
citizens generates increased social capital and the promotion of the welfare
and prosperity of society through human interaction. Social exclusion has
the opposite effect. Therefore rational self-interest determines the need for
integration. He says that policies that marginalise immigrants perhaps with
a view to dissuading them from coming at all, will diminish societal well-
being. I believe that this is a logical analysis worthy of strong support. A
society must decide whether or not it wants immigrants; if it does then it
has to give the opportunity for its new members to realise their full
potential.
Howard Duncan also notes that multiculturalism has been the dominant
conceptual framework for integration in the post war years (especially, but
not only, in Canada). However, it is now coming under scrutiny for its
failure to deliver a genuinely inclusive society. Even in Canada, the concept
has its critics who see it as encouraging cultural isolation. The rival concept

20. Multiculturalism Observed
16
of interculturalism, which encourages not only the maintenance of cultural
identity but a strong effort to have those identities mutually understood
and valued is now being put forward as an alternative.
Geoffrey Van Orden has taken a radically different viewpoint. He believes
that any discussion of multiculturalism cannot be divorced from issues of
nationhood and national identity. He says that the very openness of our
democratic societies has led to the influx of a minority of newcomers who
seek the destruction of democracy and a wider proportion that have little
or no commitment to their new countries. This has resulted in a weakening
of the core culture of the host society which is in danger of being relegated
to the position of just one of many cultures. “For those of us that have a
sense of nationhood this is a real danger”. Van Orden contends that
multiculturalism is a political concept that displaces the individual in
favour of distinct ethnic or religious groups and that the nation-state “with
its overriding common interest, identity and allegiance, is inevitably
diluted”.
I think that Geoffrey Van Orden makes a number of valid points in his
analysis of what constitutes a nation – a common history and common
interests. Equally valid is his wish to retain a distinct national identity. Or
as Ernest Renan put it in his seminal essay What is a Nation?:
5
“A nation is a soul, a spiritual principle. Two things, which in truth are but one,
constitute this soul or spiritual principle. One lies in the past, one in the present.
One is the possession in common of a rich legacy of memories; the other is present
day consent, the desire to live together, the will to perpetuate the value of the
heritage that one has received in undivided form “
However, the issue is not just the intangibles that make up a national
identity, but of hard economic and political realities. Countries like Britain
and France have inherited a colonial legacy of their own making and, like
slavery in the United States, they as nations must live with their own past.
The vast majority of immigrants to these two countries come from their
former empires. Thus they do share a past, not always a happy one. There
is furthermore no reason why they should not share a harmonious future
if efforts are made on both sides. Once again, many European countries
have, for economic reasons, chosen the path of admitting immigrants. That
was a rational choice in the circumstances but does not exclude creating
social capital or a shared sense of belonging.
5. Renan Ernest; What is a nation? in Bhaba Homi; Nation and Narration;Routledge
London 1990

21. Random documents with unrelated
content Scribd suggests to you:

22. XVIII LUKU.
En saata sanoa sitä juuri pahanilkeydeksi, jos valitin kammioni
kehnoutta. Onnekseni tuli toinen parempi kammio tyhjäksi, jonka
minä odottamattani sain asunnoksi.
Olihan siis syytä iloitakseni. Ja kuitenkaan… en saattanut ilman
kaipauksetta ajatella Magdalenaa. Lapsellista oli, sen myönnän, noin
pysyä kiintyneenä tuntemattomaan henkilöön, ja tosiaankin hyvin
vähäpätöisistä syistä! Lähtiessäni en voinut olla silmääni luomatta
seinään, jota vastaan niin usein olin istunut nojautuneena, sill'aikaa
kun jonkun vaaksan päässä, seinän toisella puolella, tuo vaimo
poloinen oli tehnyt samoin. Mieleni teki vielä kerran kuulla tuota
tuntehikasta värssyä:
    Hyljätylle onnen ken
    Tuopi jälleen entisen?
Turha toivo! Taaskin erohetki lisäksi kurjassa elämässäni.
Muuttomatkalla tervehdin kahta noista rosvoista, jotka näin
ikkunassa. Päällikkö ei ollut siinä, mutta saatuansa toisilta
viittauksen, hänkin tuli minua tervehtimään; rupesi sitten
Magdalenan värssyä laulamaan. Oliko aikomus tehdä minusta

23. pilkkaa? Lyönpä vetoa, että jos viideltäkymmeneltä tuota kysyisin,
niin yhdeksänviidettä vastaisi: varmaankin niin oli. Ja kuitenkin,
huolimatta ääniluvusta, olen minä taipuisa uskomaan, että tuo rosvo-
hyvä sillä luuli tekevänsä minulle mieliksi. Siksi minä sen otinkin, ja
loin hänelle kiitollisen silmäyksen; hänpä, ojentaen käsivartensa
ikkunan rautaristikosta, hattu kädessä, nyykytti vielä päätänsä
jäähyväisiksi, kun rupesin portaita alas astumaan.
Pihalle tultuani tuli minulle lohdutus. Holvin alla oli tuo pieni
mykkä. Hän tunsi minut heti ja tahtoi rientää luokseni, mutta vartijan
vaimo, en tiedä mistä syystä, kaappasi häntä kauluksesta kiinni ja
ajoi hänet sisään. Olin pahoillani siitä, ett'en saanut häntä syleillä,
mutta sen ohessa minua ilahutti hänen yrityksensä tulla luokseni.
Suloiselta tuntuu olla rakastettu!
Se oli tapauksista rikas päivä. Vähän matkaa tuosta tulin entisen
kammioni kohdalle, ja siinä seisoi Gioja. "Terve, Melchiorre!" sanoin
ohitse mennessäni. Hän kohotti päänsä, ja kääntyen minun puoleeni
huusi: "Terve Silvio!"
En saanut tuokiotakaan seisahtua. Käännyttiin porttikäytävään,
noustiin toiseen kerrokseen; ja nyt sain asunnoksi siivon huoneen,
aivan Giojan yläpuolella.
Kun sänkyni oli tuotu sisään ja minä jäin yksikseni, rupesin
huoneen seiniä tarkastelemaan. Siihen oli piirretty muistokirjoituksia,
mitkä lyijykynällä, mitkä hiilellä, mitkä piirtimellä. Minua viehätti pari
ranskalaista värssyä, joita mielipahakseni en ole pannut muistiin.
Kirjoituksen alla oli nimi Normandian herttua. Koetin niitä laulaa
samalla nuotilla, kuin Magdalena säkeitänsä; silloinpa kuului varsin
läheltä ääni, joka lauloi niitä aivan toiseen tapaan. Kun tuo ääni

24. vaikeni, niin huusin: "Hyvin!" Ja seinäntakainen henkilö tervehti
minua kohteliaasti, kysyen, olinko ranskalainen.
— En, olen italialainen, Silvio Pellico nimeltä.
— Francesca da Rimini'n tekijä?
— Aivan niin. —
Nyt hän lausui minulle kunnioitustansa ja samassa sääliänsä siitä,
että olin vankeudessa. Sitten hän kysyi, mistä seudusta olin kotoisin.
— Piemontista, vastasin; olen Saluzzolainen.
Taas muutamia kohteliaita sanoja Piemontilaisten mielenlaadusta
ja nerosta, sekä merkillisistä Saluzzossa syntyneistä miehistä, ennen
kaikkia Bodonis'ista.
Kaikki lausuttiin semmoisella hienoudella, joka todisti miehen
saaneen hyvän kasvatuksen.
— Ehkä minullekin sallittanee, sanoin minä vuorostani, kysyä, kuka
te olette?
— Te lauloitte vast'ikään minun tekemääni runoa.
— Ne ovat siis teidän tekemänne, nuo sievät värssyt?
— Ovat.
— Olette siis…
— Normandian onneton herttua.

25. XIX LUKU.
Nyt vartija kävi ikkunaimme alla ja katkaisi puheemme.
Mikä onneton Normandian herttua? arvelin itsekseni. Eiköhän
samaa arvonimeä annettu Ludvig XVI:nen pojalle? Mutta se
lapsiparka varmaan ei enään elä. — Olkoonpa niin, naapurini täällä
on luultavasti yksi noita poloisia, jotka ovat koettaneet herättää
hänet kuolleista.
Useat ovat jo väittäneet itseänsä Ludvig XVII:neksi, vaan heidät
kaikki on pettureiksi näytetty; mitä suurempaa luottamusta voisi
tämä saavuttaa?
Vaikka koetinkin olla tästä asiasta mitään päätöstä tekemättä,
pysyi kumminkin voittamaton uskottomuus minussa vallallaan ja on
yhä minuun jäänyt. Yhtähyvin en tahtonut miesraukkaa loukata, mitä
juttuja hän aikoikin ladella.
Tuokion kuluttua hän taas rupesi laulamaan, sitten jatkoimme
puhettamme.
Kysymykseeni, kuka hän oikeastaan oli, hän vastasi olevansa
todellakin Ludvig XVII:s, ja hän parjasi kovasti setäänsä Ludvig

26. XVIII:tta, joka oli hänen oikeutensa anastanut.
— Mutta miks'ette Restaurationin aikana saattaneet oikeuksianne
kuuluviin?
— Silloin olin kuoleman kynsissä Bolognassa. Heti taudista
toinnuttuani kiiruhdin Pariisiin ja esitin itseni korkeille valloille; mutta
tehtyä ei voitu muuttaa enää, oikeutta rikkova setäni kieltäytyi minua
tunnustamasta sukulaisekseen, ja sisareni yhtyi häneen
kukistaakseen minua. Ainoastaan tuo oiva ruhtinas de Condé otti
minut avo-sylin vastaan, vaan hänen ystävyytensä ei mitään
auttanut. Eräänä päivänä hyökkäsi Pariisin kadulla muutamia
salamurhaajia tikarit kädessä päälleni, ja töin tuskin pääsin hengissä
heidän käsistänsä. Matkustettuani jonkun aikaa sinne tänne
Normandiassa, palasin Italiaan ja asetuin Modenaan. Sieltä
kirjoittelin lakkaamatta kirjeitä Europan hallitsijoille, erittäin keisari
Aleksanterille, joka aina vastasi mitä suurimmalla kohteliaisuudella;
enkä ollut ilman toivoa, että oikeus vihdoin voittaisi, taikkapa, jos
politiikista tahdottiin maahan polkea perillis-oikeuttani Ranskan
kruunuun, minulle ainakin suotaisiin kohtuullinen elatusraha. Mitäpä
vielä! Minä otettiin kiinni, vietiin Modenan herttuakunnan rajalle ja
jätettiin Itävallan hallituksen haltuun. Nyt olen jo kahdeksan
kuukautta ollut täällä haudattuna, ja ties Jumala, milloin täältä olen
pääsevä!
En uskonut kaikkea, mitä hän sanoi. Mutta että hän täällä oli kuin
haudattuna, se oli semmoinen totuus, joka herätti minussa
myötätuntoisuutta.
Pyysin häntä lyhyesti kertomaan elämäänsä. Suurella tarkkuudella
hän tiesi kertoa pienimmätkin seikat, joita minäkin tunsin Ludvig
XVII:nen lapsuudesta, kun hän annettiin tuon konnamaisen suutarin

27. Simon'in hoteisin, kun häntä vieteltiin todistamaan pahanilkeätä
kannetta oman äitinsä, kuningatar raukan, elämäntapoja vastaan
j.n.e. Ja vihdoin että, kun hän oli vankilassa, tuli eräänä yönä
miehiä, jotka veivät hänet pois, jättäen hänen sijaansa tylsämielisen
lapsen, nimeltä Mathurin. Kadulla odottivat neljällä hevosella
valjastetut vaunut, ja yksi hevosista oli vaan puuhepo, johon hän
pantiin piiloon. He pääsivät vastuksitta Rhein-virralle, ja rajan ylitse
tultua, tuo kenraali… (hän mainitsi hänen nimensäkin, vaikk'en sitä
muista), joka oli hänet pelastanut ja jonkun ajan oli hänelle
opettajana ja isänä, sitten lähetti tai vei itse hänet Amerikaan. Siellä
nuorukainen, kuningas ilman valtakunnatta, sai kokea monta
vaihetta, erämaissa kärsiä nälkää, olla sotamiehenä, elää
kunnioitettuna ja onnellisna Brasilian kuninkaan hovissa, joutua
panettelun alaiseksi ja ahdistettuna maanpakolaisena lähteä mieron
tielle, palattuansa Europaan Napoleon'in vallan loppuaikana, hän
vangittiin Napolissa Murat'in toimesta, ja kun vihdoin vapaana aikoi
saattaa perillis-oikeuksiansa kuuluviin, niin kohtasi häntä Bolognassa
tuo onneton taudin isku, jonka kestäessä Ludvig XVIII:s kruunattiin
Ranskan kuninkaaksi.

28. XX LUKU.
Tätä kaikkea hän kertoi kummallisen todennäköisesti. Vaikk'en
saattanut uskoa hänen sanojaan, ihmettelin häntä sittenkin. Kaikki
Ranskan vallankumouksen seikat olivat hänelle perinpohjin tunnetut,
ja hän puhui niistä luonnollisella puhetaidolla, lisäten joka paikassa
mitä hauskimpia juttuja. Hänen puheensa oli hiukan soturin tapaan,
mutta kuitenkaan se ei ollut sitä luontevuutta vailla, jota hieno seura
tuottaa mukanaan.
— Suvaitsetteko, kysyin, että puhun suoraan, arvonimiä
käyttämättä?
— Se on juuri minulle mieleen, vastasi hän. Ainakin sen on
onnettomuus minulle opettanut, että voin nauraa kaikelle
turhuudelle. Olkaa varma siitä, että pidän parempana olla ihminen,
kuin kuningas.
Aamuin illoin puhuimme aina yhdessä; ja huolimatta siitä, mitä
mielestäni hänessä oli naurettavaa, näytti minusta siltä, kuin hänellä
olisi ollut hyvä, puhdas ja kaikkea hyvää harrastava sydän. Usein olin
vähällä hänelle sanoa: — Antakaat anteeksi, minä tahtoisin kyllä
mielelläni uskoa teidän olevan Ludvig XVII:s, mutta minun täytyy

29. suorasti tunnustaa, että vastapäinen vakuutus on minussa vallallaan;
ettekö teeskentelemättä voisi luopua tuosta luulotuksesta? — Ja
itsekseni sepitin häntä varten aika saarnan kaikkien valheitten
mitättömyydestä, niidenkin, jotka näyttävät viattomilta.
Päivä päivältä lykkäsin saarnan pitämisen tuonnemmaksi, yhä
odottaen, kunnes tuttavuutemme vielä hiukan varttuisi; enkä
koskaan tullut sitä toimeen panneeksi.
Ajatellessani tätä pelkurimaisuutta, puolustan sitä toisinaan sillä,
että se muka oli välttämätön kohteliaisuus, kiitettävä
hienotunteisuus, ja milloin milläkin tapaa. Mutta tänkaltaiset tekosyyt
eivät riitä, enkä voi itseltäni salata, että olisin tyytyväisempi, jos
todellakin tuo saarna olisi tullut pidetyksi. Sillä ken valhetta on
uskovinansa, hän on pelkuri; ja siihen en enää tahdo tulla syypääksi.
Niin, pelkuri! Totta on että, vaikka kuinkakin kauniisti olisi
edeltäpäin puhunut, niin aina on vaikea lopulla sanoa: "En usko
teitä." Toinen suuttuu, muuttuu ystävästä vihamieheksi, ehkäpä
soimaa sinua suunnattomasti. Mutta ystävänkin menettäminen on
valhetta parempi. Ja kukaties tuo kurja, nähtyänsä, ett'et usko
hänen valhettansa, sitten salaa kunnioittaisi vilpittömyyttäsi, ja siitä
saisi aihetta miettimiseen ja kääntyisi paremmalle uralle.
Vartijat olivat taipuvaiset luulemaan, että hän todellakin oli Ludvig
XVII:s, ja koska kokemuksesta tiesivät elämän olevan täynnä
muutoksia, he toivoivat, että hän kerran oli nouseva Ranskan valta-
istuimelle ja pitäisi silloin muistossa heidän alamaista palvelustaan.
He eivät tosin tohtineet auttaa häntä karkaamaan, mutta kokivat
muuten kaikella tavalla olla hänelle mieleen.

30. Sen kautta minäkin sain kunnian nähdä tämän korkean henkilön.
Hän oli vartaloltaan keskikokoinen, 40 tahi 45 vuoden ijässä,
jokseenkin lihava ja muodoltaan hyvin Bourbon'in näköinen.
Todenmukaista on, että satunnainen yhdennäköisyys oli vietellyt
häntä noihin kurjiin tuumiin.

31. XXI LUKU.
Oli toinenkin seikka, jossa en voinut hyväksyä käytöstäni häntä
kohtaan. Naapurini ei ollut aivan uskoton, puhuipa toisinaan
uskonnollisuudesta kuten ihminen, joka sitä arvossa pitää eikä ole
siitä vieraantunut; mutta kuitenkin oli hänellä useampia turhia
ennakkoluuloja Kristin-uskoa vastaan, jota hän arvosteli enemmän
sen väärinkäytösten, kuin sen oikean olennon mukaan. Tuo
Ranskassa ennen vallankumousta ja sen jälkeenkin vallitseva
pintapuolinen filosofiia oli hänet so'aissut. Hän luuli, että Jumalaa voi
puhtaammin palvella, kuin evankeliumin oppia seuraamalla.
Tuntematta tarkoin Condillac'in ja Tracy'n kirjoituksia, hän piti heitä
kuitenkin mitä suurimpina ajattelijoina ja luuli, että jälkimäinen
heistä oli päässyt viisaustieteellisen tutkimuksen korkeimmalle
kukkulalle.
Minä, joka olin enemmän näitä asioita lukenut ja tunsin ne törkeät
erehdykset, joihin Voltaire'n aikakausi oli joutunut, rynnätessään
Kristin-uskoa vastaan; joka olin vakuutettuna, että järjen kannalta
katsoen on mahdotonta samalla kertaa uskoa Jumalan olemista ja
kieltää evankeliumia, ja katsoin halvaksi, että seurataan tuota
uskottomuuden virtaa, tajuamatta kuinka yksinkertaisen ihana
Kristin-usko on, ell'ei sitä irvikuvaksi väännetä; minä olin nyt niin

32. heikkoluontoinen, ett'en pitänyt puoltani hänelle. Naapurini
kokkapuheet hämmensivät minua, vaikka niiden mitättömyys ei
voinut jäädä minulta salaan. Peittelin uskoani, epäilin, mietin, oliko
sopivata vastustaa hänen sanojansa vai eikö, ja päätin, ett'ei se ollut
tarpeen; sillä luulin asiasta kunniallisesti pääsneeni.
Mitä heikkoutta! Tosin on tilaisuuksia, jolloin liiallinen uskon-into
on ajattelemattomuudeksi katsottava ja kenties vaan ärsyttää
uskotonta. Mutta että suoraan ja samassa kainosti tunnustamme
sen, mitä pidämme tärkeänä totuutena, että teemme sen silloinkin,
kun emme voi toivoa myöntämistä, jopa saamme kokea pilkkaakin,
se on selvä velvollisuutemme. Ja semmoinen jalo tunnustus on aina
mahdollinen tehdä, joutumatta sopimattomaan käännytyskiihkoon.
Sitä tehdessämme saatamme ehkä, niin sanoaksemme, alustaa
kuulijan mieleen pohjan totuudelle, niin että se siihen voi juurtua ja
vihdoin valollansa karkoittaa uskottomuuden pimeyden.

33. XXII LUKU.
Uudessa huoneessani asuin vähän toista kuukautta. Yön aikaan
Helmikuun 18 ja 19 päivän välillä (1821) herätti minut avainten
kalske ja telkien kirinä; sisään astui muutamia miehiä, lyhty muassa.
Ensimäinen ajatukseni oli, että he tulivat minua surmaamaan.
Hämmästyneenä katselin noita miehiä, kun kreivi B. lähestyi minua
ja käski kohteliaasti heti pukeumaan lähtöä varten.
Semmoista tervehdystä en ollut odottanut, ja mieleeni tunki se
turha toivo, että minä nyt vietäisiin Piemontin rajalle. — Onko
mahdollista, että tuo ankara myrsky niin väleen asettuisi? Pääsisinkö
tosiaankin vielä vapaaksi? Saisinko siis tavata isää, äitiä, siskojani?
Nämä herttaiset toiveet saivat sydäntäni tuokioksi vilkkaammin
sykkimään. Mitä kiireimmiten puettuani läksin miesten kanssa pois,
ennättämättä jättää hyvästikään naapurilleni. Luulin kuulleeni hänen
äänensä, ja olin pahoillani siitä, ett'en saanut vastata.
— Minne matkamme? sanoin kreiville, kun hänen ja erään
santarmiupseerin kanssa astuin vaunuihin.
— Ei ole lupa sanoa teille sitä, ennenkuin olemme peninkulman
matkan päässä Milanosta. —

34. Näin ett'emme ajaneet Vercellin porttiin päin, ja siihen sammuivat
toiveeni!
Vaikenin. Oli ihana kuutamo-yö. Katselin noita rakkaita katuja,
joilla niin monta vuotta olin onnellisna kävellyt Foscolo'n, Monti'n,
Lodovico di Breme'n, Pietro di Borsleri'n, Porro'n ja hänen poikiensa,
ja niin monen muun ystävän kanssa. Kartanot, kirkot, puutarhat,
kaikki johtivat mieleeni mitä suloisimpia nuoruuden muistoja. Nyt
kun luulin näkeväni teitä viimeisen kerran, kun teidän kuvanne niin
nopeasti pakenivat silmistäni, nytpä huomasin, kuinka olin teitä
rakastanut! Portin ulkopuolelle tultuamme, painoin hattuni alemmas
silmille ja itkin salaa.
Kun olimme kulkeneet toista peninkulmaa, niin sanoin kreiville: —
Luullakseni käy matkamme Veronaan.
— Edemmäs, vastasi hän; ajamme Veneziaan, jossa minun pitää
jättää teidät Erityis-toimikunnan haltuun. —
Me ajoimme postikyydillä, seisahtumatta, ja Helmikuun 20 p:nä
saavuimme
Veneziaan.
Edellisen vuoden Syyskuussa, kuukautta ennen vangitsemistani,
olin minä ollut Veneziassa ja suuressa ja hilpeässä seurassa
atrioinnut Luna nimisessä hotellissa. Omituinen sattumus, että minä
nytkin vietiin samaan hotelliin!
Eräs palvelija kummastui nähdessänsä minua ja samassa
huomatessansa (vaikka santarmi ja hänen kaksi seuralaistaan, jotka
olivat olevinaan palvelijoita, olivat valepuvussa), että minä olin

35. poliisin käsissä. Olin hyvilläni siitä, että hän minut tunsi, sillä
varmaan oli hän muillekin kertova tulostani.
Söimme päivällistä ja sitten minut vietiin Dogen palatsiin, jossa
oikeus silloin piti istuntojansa. Matkalla käytiin Procuratie-
pilarikäytävän kautta ja Florian'in kahvilan ohitse, missä olin mennä
syksynä viettänyt niin ihania iltakausia; nyt ei sattunut kukaan
tuttavistani näkyviin.
Pikkutorin (Piazzettan) yli oli mentävä… tällä torilla oli viime kerran
muuan kerjäläinen minulle lausunut seuraavat kummalliset sanat: —
Näkyy, hyvä herra, että olette muukalainen; ihmettä, kuinka te ja
muut muukalaiset ihailette tätä toria; minun mielestäni se on
onnettomuuden kotopaikka, enkä minä tule tänne muutoin kuin
pakosta.
— Onko teitä tässä kohdannut joku onnettomuus?
— On, herra, kauhea onnettomuus, eikä yksin minua. Jumala teitä
varjelkoon, herra, Jumala varjelkoon! —
Ja sillä hän minut jätti.
Nyt kun kävin täällä uudestaan, en voinut olla muistamatta
kerjäläisen sanoja. Ja juuri samalla torilla vuotta myöhemmin astuin
mestauslavalle kuuntelemaan ensin kuoleman-tuomiotani ja sitten
armahduskirjaa, jonka kautta kuolemanrangaistus muutettiin
viidentoista vuoden kovaksi vankeudeksi!
Jos luonteeni olisi mystillisyyteen taipuvainen, niin panisin suuren
arvon tuon kerjäläisen sanoille, joka niin vakavasti ennusti minulle

36. tämän torin olevan onnettomuuden kotopaikan. Nyt minä kerron
tämän ainoastaan kummallisena tapauksena.
Nousimme palatsiin; kreivi B. puhui tuomarien kanssa, heitti sitten
minut vankivartijan haltuun, ja hyvästi jättäessään hän liikutettuna
syleili minua.

37. XXIII LUKU.
Äänettömänä seurasin nyt vartijata. Useampien käytävien ja salien
läpitse tultuamme, me saavuimme ahtaille portaille, jotka veivät
meidät Lyijykamareihin, noihin kuuluisiin valtiovankiloihin Venezian
tasavallan ajoilta.
Täällä vartija pani minun nimeni kirjaansa ja sulki minut
kammiooni.
N.s. Lyijykamarit ovat entisen Dogenpalatsin yläkerros, kokonaan
lyijykatolla peitetty.
Minun kammiollani oli isonlainen ja suunnattomalla rautaristikolla
varustettu ikkuna, josta oli nähtävänä San Marco kirkon
lyijypeitteinen katto. Kirkon toisella puolen näkyi kaukaa torin ääri, ja
joka taholta lukematon joukko kupoleja ja kellotapulia. San Marcon
oma jättiläistapuli oli vaan kirkon pituuden päässä minusta, niin että
kuulin niiden ääniä, jotka sen huipussa puhuivat vähä kovemmin.
Kirkon vasemmalta puolelta näkyi myöskin osa palatsin suurta pihaa
ja yksi porteista. Sillä kohdalla on yhteinen kaivo, ja lakkaamatta
käytiin sieltä vettä ottamassa. Mutta minun korkeasta paikastani
näyttivät ihmiset tuolla alhaalla pikku lapsilta, enkä voinut heidän

38. sanojansa eroittaa, ell'eivät huutaneet. Yksinäisyyteni oli täällä
paljon suurempi kuin Milanossa.
Ensipäivinä kriminaalitutkinto, jota tuo Erityis-toimikunta piti
minun kanssani, synkistytti melkoisesti mieltäni, jota vankeuden ypö-
yksinäisyyskin oli masentanut. Paitsi sitä olin nyt entistä kauempana
perheestäni, enkä enään saanut uutisia kodistani. Ne oudot kasvot,
jotka täällä näin, tosin eivät olleet minulle vastenmielisiä, vaan niiden
yksivakaisuus näytti melkein säikähdyttävältä. Huhu oli heille liikoja
ladellut Milanolaisten ja muitten Italialaisten vapauden-hankkeista; ja
nyt he luulivat, että minä ehkä olin yksi noiden muka mielettömien
tuumien pahimpia päämiehiä. Vähäinen kirjailijan-maineeni oli tuttu
vartijalle, hänen vaimollensa ja pojillensa, jopa kahdelle
alavartijallekin, joilla kaikilla näytti olevan joku hämärä ajatus, että
surunäytelmäin kirjoittaja on jotakin silmänkääntäjän tapaista.
He pysyivät yksitotisina, luulevaisina, ja kuitenkin täynnä halua
saada minusta enemmän selkoa; muutoin hyvin kohteliaina.
Muutamien päivien perästä he kävivät kaikki leppeämmiksi, ja
minä heihin miellyin. Vaimo säilytti kauvimmin tuota vankivartijalle
omituista käytöstä ja arvoa. Hän oli noin 40 vuotias, kasvoiltaan
kuiva kuten puheessaankin, eikä näyttänyt vähintäkään suosiotansa
muille kuin lapsillensa.
Hän toi minulle kahvia aamuisin ja päivällisen jälkeen, vettä,
liinavaatetta j.n.e. Hänen seurassaan oli tavallisesti 15 vuotias tytär,
rumanpuolinen mutta suopeamuotoinen, ja kaksi poikaa, toinen 13,
toinen 10 vuoden vanha. He läksivät pois myös äidin kanssa, mutta
ovesta nuo lapset ystävällisesti loivat silmänsä taakse minuun. Vartija
itse kävi luonani, ainoastaan kun hänen piti saattaa minut saliin,
missä Erityis-toimikunta istui. Alavartijat tulivat harvoin, heillä kuin

39. oli hoteissaan alakerroksen poliisivankila, joka oli täynnä rosvoja.
Toinen heistä kävi jo kahdeksatta vuosikymmentä, mutta pystyi yhä
vielä tuohon vaivaloiseen toimeen, juosten portaita ylös alas eri
vankihuonetten välillä. Toinen oli taas noin 25 vuotuinen
nuorukainen, joka mielemmin kertoi lempijuttujaan, kuin hoiti
tointansa.

40. XXIV LUKU.
Oi, raskaaksi käy kriminaalitutkinto valtiorikoksesta syytetylle!
Peljäten muita vahingoittaa, täytyy kamppailla tuhatta syytöstä ja
epäluuloa vastaan. Ja ell'ei tutkinto pian pääty, niin kaikki helposti
takertuu yhä onnettomammaksi, sillä saattaahan tapahtua, että
muita otetaan kiinni, ja uusia varomattomuuksia tulee ilmi, joita
tuntemattomat, vaan samaan lahkokuntaan kuuluvat henkilöt ovat
tehneet.
Olen päättänyt olla politiikista puhumatta, ja sentähden jääkööt
kaikki tuon tutkinnon seikat sillensä. Sen vaan sanon, että usein,
seisottuani pitkiä tuntikausia tuomarien edessä, palasin huoneeseni
niin katkeroittuneena, niin vihan vimmassa, että olisin tehnyt lopun
itsestäni, ell'ei uskonnon ääni ja vanhempieni muisto olisi mua
pidättänyt.
Poissa oli nyt se tyynimielisyys, jonka luulin Milanossa
saavuttaneeni. Useampia päiviä en voinut sitä jälleen saavuttaa; ne
olivat kadotuksen, paholaisen päiviä. Silloin herkesin rukoilemasta,
epäilin Jumalan oikeutta, kiroilin ihmisiä ja koko maailmaa, sekä
suosittelin mielessäni jos joitakin viisastelemisia hyvien avujen
turhuudesta.

41. Onneton ja vimmaan joutunut ihminen on ihmeen kekseliäs
herjaamaan lähimmäisiänsä ja itse Luojaakin. Viha on
epäsiveellisempi, rikoksellisempi kuin luullaan. Aamusta iltaan tosin
ei jaksa raivoa viikkokausien aikaa, ja pahimmankin vimman valtaan
vaipunut henki tarvitsee lepohetkiänsä. Mutta näillä loma-ajoillakin
tuntee entisen epäsiveellisyyden maininkia. Luulee olevansa
rauhoitettu, vaan se on petollinen, jumalaton rauha, lemmettömyyttä
ja ivaa täynnä.
Semmoisessa mielentilassa minä saatoin tuntikausia laulaa, laskea
leikkiä kaikkien kanssa, jotka tulivat minua katsomaan, ja koetin
yleensä asioita punnita ja arvostella tuolla kyyniläisellä markkina-
viisaudella. Kauan ei tämä kurja mielentila kuitenkaan kestänyt,
kuusi tai seitsemän päivää.
Raamattuni oli tomun peitteessä. Yksi vartijan pojista sanoi minua
hyväillessänsä: — Siitä kun herkesitte tuota kirja-raiskaa lukemasta,
niin surumielisyytenne näyttää vähentyneen.
— Näyttääkö niin? — vastasin.
Otin kirjan, pyyhkäsin tomun pois, ja avattuani sen umpimähkään,
seuraavat sanat sattuivat silmiini: Ja sanoi opetuslapsillensa: se on
mahdoton ettei pahennukset tule; mutta voi häntä, jonka kautta ne
tulevat; se olis hänelle parempi, että myllynkivi ripustettaisiin hänen
kaulaansa, ja heitettäisiin mereen, kuin että hän jonkun näistä
pienistä pahentais.
Nämä sanat koskivat kipeästi sydäntäni, ja minä häpesin, että lapsi
siitä tomusta, jonka näki peittävän pipliaani, arvasi minun
herjenneen sitä lukemasta, sekä siitä sai sen luulon, että olin iloiseksi
muuttunut Jumalaa unhottamalla.

42. — Sinä veitikka! (niin puhuttelin häntä lempeästi nuhdellen ja
mielessäni surren, että olin häntä pahentanut). Se kirja ei ole mikään
raiska, ja juuri sentähden että muutamia päiviä olin sitä lukematta,
mielenlaatuni on huonontunut. Jos äitisi sallii sinun olla jonkun
hetken minun luonani, niin koenpa torjua luotani tuota pahaa mieltä;
jospa tietäisit, poikaseni, kuinka se pahe minut voittaa yksinäni
ollessani, ja juuri silloin kun kuulet minun laulavan kuin mieletön!

43. XXV LUKU.
Pojan mentyä minä tunsin povessani mielihyvää siitä, että minulla
taas oli raamattu kädessä, ja että olin tunnustanut tulleeni häijyksi,
kun en sitä lukenut. Tuntui niinkuin olisin antanut hyvitystä väärin
loukatulle ystävälle ja hänen kanssaan jälleen sopinut.
— Ja sinut, Jumalani, olin minä jättänyt kääntyäkseni turmion
tielle? huudahdin. Taisinko todellakin uskoa, että irvistelijäin ruma
nauru soveltuisi minun toivottomaan tilaani?
Sanomattomalla liikutuksella lausuin nämä sanat, panin raamatun
tuolille, lankesin polvilleni sitä lukemaan, ja vaikka muutoin ani
harvoin saan kyyneliä silmiini, purskahdin nyt itkuun.
Tämä itku tuntui minusta tuhannen kerran suloisemmalta, kuin tuo
äskeinen häijy nauru. Jumala oli jälleen omassatunnossani, ja minä
Häntä rakastin! Kaduin katkerasti, ett'olin voinut niin turmeltua, ja
lupasin, ett'en milloinkaan vast'edes Hänestä luopuisi.
Ihme, kuinka vilpitön kääntymys uskonnon turviin lohduttaa ja
ylentää ihmishenkeä!

44. Luin ja itkin toista tuntia; sitten nousin ylös, varmaan luottaen
siihen, että Jumala oli luonani ja oli minulle antanut mielettömyyteni
anteeksi. Uudestaan kova kohtaloni, tutkinnon tuska ja tuo uhkaava
hirsipuu näyttivät vähäpätöisiltä. Iloni oli kokea kärsimystä, koska
siinä saisin tilaisuutta täyttää velvollisuuteni ja tottelevaisesti taipua
Herran tahtoon.
Raamattua, kiitos Jumalan, taisin jälleen lukea! En sitä enään
arvostellut Voltaire'n halpaan tapaan, pilkaten lauseita, joita ei katso
naurettavaksi tahi vääräksi muu kuin se, joka tietämättömyydestä
tahi pahasta tahdosta ei huoli niiden todelliseen merkitykseen
tunkeutua, vaan pintapuolisesti viipyy muutamissa kirjoitustavan
vaillinaisuuksissa. Tämän kirjan etevyys Koran'in ja Indian uskonopin
rinnalla on vastustamaton, ja mieletöntä on ajatella, että semmoinen
kunnioitettavani kirjoitusten kokoelma olis luotettavaa alkuperää
vailla. Tajusin selvään, että se on pyhyyden ja siis totuudenkin kirja.
Löytyy tosin niitä, jotka ovat pyhää Raamattua väärin käyttäneet,
hakien siitä tu'etta omille himoillensa. Vaan mitäpä ihminen ei voi
väärin käyttää; onko itsessään hyvä asia sentähden hyljättävä?
Jeesus Kristus lausui: Koko laki ja profeetat supistuvat yhteen
pääkappaleesen: rakasta Jumalaa ja lähimmäistäsi. Ja siinäkö ei olisi
ikuisiksi ajoiksi kelpaava totuus, siinäkös ei pyhän hengen
ijankaikkisesti elävä sana?
Näin mietiskelin, ja uudistin jo ennen tekemäni päätöksen sovittaa
uskontoon kaikki ajatukseni ja harrastukseni, ihmisrakkauteni,
isänmaanrakkauteni, sanalla sanoen kaikki sieluni tunteet.
Nuo harvat kyyniläisyyden houreissa kuluneet päivät olivat
kuitenkin jo ennättäneet minua saastuttaa, ja kauan taistelin

45. mielessäni niiden vaikutuksia vastaan. Milloin vaan ihminen jollakin
tavoin antautuu tuohon järkeä häväisevään kiusaukseen, joka
saattaa häntä tarkastamaan Jumalan töitä irvistelyn saastaisella
suurennuslasilla sekä luopumaan rukousten siunaavaisesta
harjoituksesta, silloin se turmelus, joka siitä syntyy hänen
järjessänsä, vaikuttaa, että hän yhä vähemmällä taaskin lankee
samaan turmioon. Viikkokausien kuluessa tuo kiusaus teki melkein
joka päivä rynnäkköjänsä, ja minun täytyi ponnistaa kaikki henkeni
voimat päästäkseni niistä vapaaksi.

46. XXVI LUKU.
Kun tämä mielentaistelu vihdoin taukosi, ja minä luulin taas olevani
vakavalla pohjalla, niin että kaikissa harrastuksissani annoin
Jumalalle kunnian, niin tunsin jonkun aikaa mitä suloisinta rauhaa.
Nuo oikeuden tutkinnot, joita minun kanssani pidettiin joka toinen
tahi kolmas päivä, niin tuskallisia kuin ne olivatkin, eivät pysyväisesti
häirinneet mieltäni. Koetin vaan olla varoillani, jott'en rikkoisi kunnian
ja ystävyyden velvollisuuksia, jättäen kaiken muun Jumalan haltuun.
Sillä välin yksinäisyyteni kävi yhä täydellisemmäksi. Nuo vartijan
kaksi poikaa, joista minulla joskus ennen oli ollut seuranhuvitusta,
pantiin kouluun, ja nyt kun saivat hyvin vähän olla kotona, he eivät
enää käyneet minun luonani. Äiti ja tytär, jotka, niin kauan kuin pojat
olivat muassa, usein olivat jääneet hetkeksi juttelemaan minun
kanssani, nekään eivät siitä lähtein muuta kuin pistäyneet sisään
kahvia tuodaksensa. Äitiä en tosin paljoa kaivannut, tyly kuin oli
käytökseltään. Mutta tyttärellä, vaikka olikin rumanpuolinen, oli
jotakin silmissä ja puheessa, joka minua miellytti. Kun hän toi
minulle kahvia ja sanoi: "tämän olen minä keittänyt", niin kahvi aina
tuntui oivalliselta. Mutta kun sanoi: "tämän äiti keitti", niin se oli kuin
lämmintä vettä.

47. Koska minä harvoin sain nähdä ihmisiä, niin käänsin huomiotani
muutamiin muurahaisiin, jotka tulivat ikkunalleni, ja syötin niitä
runsaasti. Nepä menivät ja toivat lukemattomia tovereita pitoihin,
niin että ne melkein peittivät ikkunan. Samoin katselin erästä
hämähäkkiä, joka kutoi verkkoansa seinään. Syötin sitä kärpäsillä ja
hyttisillä, josta se niin kesyi, että laskeutui vuoteelleni ottamaan
saalista sormeltani.
Jospa nämä olisivat olleet ainoat hyönteiset, jotka kävivät minua
tervehtimässä! Oli vielä kevät-aika, ja kuitenkin eneni jo hyttisten
luku hirveässä määrässä. Talvi oli ollut erittäin lauhkea, ja, vähän
aikaa tuultua Maaliskuussa, lämpimät ajat seurasivat. Pian kammioni
muuttui uuninkuumaksi, se kun oli suoraan etelään päin, lyijykaton
alla ja aivan San Marco-kirkon lyijypeitteisen katon vieressä, josta
auringon säteet hirveällä voimalla kimmahtivat takaisin: olin vähällä
tukehtua. Semmoisesta kuumuudesta ei ollut minulla ennen ollut
aavistustakaan. Tuli nyt lisäksi hyttiset, jotka, vaikka kuinka heitä
hosuin ja tapoin, minut tuiki peittivät. Sänky, pöytä, tuoli, lattia,
seinät, kaikki oli niitä täynnä, ja ikkunan kautta pyrki kuhisten
edestakaisin lukemattomia laumoja. Niiden puremat ovat kipeät, ja
kun näitä saapi aamusta iltaan ja illasta aamuun, ja yhäti täytyy
miettiä keinoja vihollisten luvun vähentämiseksi, niin kärsii paljon
sekä ruumiillisesti että hengellisesti.
Kun kärsin tätä kauheata vitsausta enkä kuitenkaan saanut
muuttaa toiseen huoneesen, tulin itsemurhaa ajatelleeksi, ja menin
tuontuostakin milt'ei mielipuoleksi. Mutta, taivaalle kiitos, ne houreet
haihtuivat pian, ja uskossani sain tuetta, jopa tunsin jonkinmoista
miellykkiäkin kärsimyksessä.

48. Arvelin näin: — Kuta katkerammaksi elämäni muodostuu, sitä
vähemmän peloittaa minua, niin nuori kuin olenkin, tuo uhkaava
kuolemantuomio. Ell'ei näitä kärsimyksiä edeltäpäin olisi, niin kuolisin
ehkä pelkurin tavoin. Paitsi sitä, mitä olen tehnyt ansaitakseni
onnellisuutta? Missä on ansioni?
Ja kun oikein otin tarkastellakseni mennyttä elämääni, enpä
löytänyt kuin harvoja välttävän hyviä kohtia; muuten vaan typeriä
himoja, epäjumaluutta, pöyhkeilevää ja ulkokullattua kuntoa. —
Mitäpä muuta siis, niin päätin, kuin kärsi, kelvoton! Jos ne sun
tappavat, ihmiset tahi hyönteiset, vaikkapa vihasta ja vääryydellä,
niin älä nurise, vaan muista, että ne ovat taivaallisen oikeuden
välikappaleita!

49. Welcome to our website – the perfect destination for book lovers and
knowledge seekers. We believe that every book holds a new world,
offering opportunities for learning, discovery, and personal growth.
That’s why we are dedicated to bringing you a diverse collection of
books, ranging from classic literature and specialized publications to
self-development guides and children's books.
More than just a book-buying platform, we strive to be a bridge
connecting you with timeless cultural and intellectual values. With an
elegant, user-friendly interface and a smart search system, you can
quickly find the books that best suit your interests. Additionally,
our special promotions and home delivery services help you save time
and fully enjoy the joy of reading.
Join us on a journey of knowledge exploration, passion nurturing, and
personal growth every day!
ebookbell.com