ennenkuin tunsi tulijat, sillä hänen näkönsä oli alkanut heikentyä
kuten kuulokin. Sitten hän hymyili, ojensi käden kummallekin ja
pyysi kuiskaavalla äänellä heitä istumaan. Hän tiesi kyllä kuolevansa,
mutta salasi sen itseltään, eikä tahtonut, että kukaan toinen sanoi
sitä. Mutta toisinaan hän kävi ylpeäksi, ja silloin hän alkoi kehuskella
pelottomuuttaan.
— Niin pojat, kuiskasi hän, nyt minä sammun; silmä kadottaa
valonsa, korva kuulonsa ja ääni sointunsa.
Nyt hän yski, kammottavasti, sillä hänellä oli pitkälle kehittynyt
keuhkotauti.
— Mutta nähkääs, vielä ei ole mitään hätää, sillä valtimo laskee 38
asteeseen öisin, ja yöt ovat pahimmat. Olisi joka tapauksessa
vahinko, jos minusta nyt aika jättäisi, kun nyt olen puhdistettu
tupakasta, viinasta ja jos jostakin. Tunnen itseni kuin sisällisesti
pestyksi. Niin, on innoittavaa elää. — Kuulkaahan, tuo Efraim on
kumma mies. Hän kirjoitti minulle kirjeen Norrbottenista ja aloitti
näin: Jos eläissäsi saat vielä tämän kirjeen. — Ei niin pidä kirjoittaa
sairaalle ihmiselle. Niin, elämä! Tiedättekö, mikä on viheliäisintä,
mitä olen elänyt?? Istukaa, niin saatte kuulla!… Ester muistaa tuon
punatukkaisen tytön, jonka kanssa minun muutoin piti mennä
naimisiin! Niin, me matkustimme Pietariin, ja ensimmäistä
onnenaikaa seurasi ikävystyminen. Tiedättekö, millainen ikävä
kahdenkesken on? Yksin se voi olla vaikeaa; se on kuitenkin
kohottavaa; mutta kahdenkesken se on kammottavaa, se on
kuolemaa; on sidottu toisiinsa, mutta vihaa toisiaan niin rajattomasti
senvuoksi, että sitoo toinen toistaan. No niin, hän oli hankkinut salaa
papereita, jotka sitoisivat minutkin vihkimisellä. Kun huomasin
millainen hän oli, niin sanoin köyhyyteni estävän avioliiton