ulkosalla; hän kuului olevan kivuloinen, heikkoverinen herra, jota
pitkä jumalanpalvelus nytkin näkyi rasittaneen.
— Tämä hento mieskö se on linnanherra? kysyi Pentti toveriltaan.
Pentti oli jo muutamia päiviä linnassa asunut sen päällikköä
näkemättä.
— Niin on, vastasi Evert. — Hän on ylhäistä sukua, kuningas
Kaarlo
Knuutinpojan tyttärenpoika.
— Siitä on isäni kertonut, Viipurissa kuuluu hän syntyneenkin. —
Entä nuo kaksi siinä jälessä, pieni ja suuri?
— Nehän ovat Suomen molemmat laamannit. Tuo pitkä,
korkeaotsainen on Klaus Henrikinpoika, Hornien sukua, ja tämä
kääpiö, jolla ovat kuin linnun kasvot, hän on piispavainajan
veljenpoika, Bitzien sukua, se on kipakka herra.
Nämä, samoinkuin useat muut Suomen aateliset, jotka tässä
saattokulussa astelivat, olivat viipurilaisille tuttuja miehiä, sillä usein
olivat he viime vuosina, sodan uhatessa, aseväkineen siellä
oleskelleet. Niinpä olivat porvarien mielikkejä nuo laamannien
kintereillä kulkevat iloiset Frille-veljekset, joita Höyhenhatuiksi
sanottiin, heillä kun molemmilla aina oli keltaiset sulat hatuissaan.
He olivat herkät tappeluun ja herkät juomaan ja aina he kulkivat
yhdessä, joko sitten sodan tai rauhan retkillä. Mutta viipurittarien
varsinainen suosikki oli sittenkin tuo veljesten rinnalla astuva, roteva
ritari Tönne Eerikinpoika, Viipurin entisen, jäntevän käskynhaltijan ja
sen muurittajan, Eerikki Akselinpoika Totten uljasryhtinen poika.
Hänellä oli läänityksenä Raasepori, mutta hän viihtyi parhaiten
aseväkineen Viipurissa, jossa hänen lapsuudenmuistonsa olivat.