Personality Development and Communication Skills 1st Edition Edition Milind C Ahire

Personality Development and Communication Skills 1st Edition Edition Milind C Ahire
Personality Development and Communication Skills 1st Edition Edition Milind C Ahire
Personality Development and Communication Skills 1st Edition Edition Milind C Ahire

1. Download the full version and explore a variety of ebooks
or textbooks at https://ebookultra.com
Personality Development and Communication Skills
1st Edition Edition Milind C Ahire
_____ Tap the link below to start your download _____
https://ebookultra.com/download/personality-development-and-
communication-skills-1st-edition-edition-milind-c-ahire/
Find ebooks or textbooks at ebookultra.com today!

2. We have selected some products that you may be interested in
Click the link to download now or visit ebookultra.com
for more options!.
Social and Personality Development Tina Abbott
https://ebookultra.com/download/social-and-personality-development-
tina-abbott/
Interpersonal Messages Communication and Relationship
Skills Devito
https://ebookultra.com/download/interpersonal-messages-communication-
and-relationship-skills-devito/
Communication Skills for Nurses 1st Edition Claire Boyd
https://ebookultra.com/download/communication-skills-for-nurses-1st-
edition-claire-boyd/
Communication Skills for Biosciences 1st Edition Maureen
Dawson
https://ebookultra.com/download/communication-skills-for-
biosciences-1st-edition-maureen-dawson/

3. Handbook of communication and social interaction skills
Greene
https://ebookultra.com/download/handbook-of-communication-and-social-
interaction-skills-greene/
Comprehensive Handbook of Personality and Psychopathology
Volume 1 Personality and Everyday Functioning 1st Edition
Jay C. Thomas
https://ebookultra.com/download/comprehensive-handbook-of-personality-
and-psychopathology-volume-1-personality-and-everyday-functioning-1st-
edition-jay-c-thomas/
Individual Differences and Personality Second Edition
Michael C. Ashton
https://ebookultra.com/download/individual-differences-and-
personality-second-edition-michael-c-ashton/
Effective Interpersonal and Team Communication Skills for
Engineers 1st Edition Clifford Whitcomb
https://ebookultra.com/download/effective-interpersonal-and-team-
communication-skills-for-engineers-1st-edition-clifford-whitcomb/
Six Key Communication Skills for Records and Information
Managers 1st Edition Neal
https://ebookultra.com/download/six-key-communication-skills-for-
records-and-information-managers-1st-edition-neal/

5. Personality Development and Communication Skills 1st
Edition Edition Milind C Ahire Digital Instant Download
Author(s): Milind C Ahire;Sandip Dhanaraj Patil;Shrikant H Ban;Avinash B
Gaikwad;Hrishikesh P Sonawane;
ISBN(s): 9789354612299, 9354612296
Edition: 1st Edition
File Details: PDF, 2.21 MB
Year: 2021
Language: english

6. Personality Development and
Communication Skills

8. Personality Development and
Communication Skills
– Editors –
Dr. Milind C. Ahire
Dr. Sandip Dhanaraj Patil
Dr. Shrikant H. Ban
Dr. Avinash B. Gaikwad
Dr. Hrishikesh P. Sonawane
2024
BIOTECH BOOKS
®

9. IS
© 2024 editors
isBN 9789354612299
All rights reserved. Including the right to translate or to reproduce this book or
parts thereof except for brief quotations in critical reviews.
The authors are solely responsible for the contents of the bock chapters compiled
in this book. The editors or publisher do not take any, responsibility for same in
any manner. Errors, if any are purely unintentional and readers are requested
to communicate such errors to the editors or publisher to avoid discrepancies
in future.
Published by: BIOTECH BOOKS
®
4762-63/23, Ansari
Road, Darya Ganj,
New Delhi - 110 002
Phone: [phone]
E-mail: [email protected]
Website: www.biotechbooks.in
Typeset at:Classic Computer Services
Delhi - 110 035
Printed at:Replika Printing Press
Printed in India

10. Preface
It is our pleasure to bring book for students and faculties of university on
various soft skills.
Personality defined by many authors but the literal meaning of word
personality derived from the term persona the mask used in make up by actors
in the Roman theatre. In psychology personality refers to a person’s unique and
relatively stable qualities that characterize behaviour pattern across different
situations and over a period of time. There are distinguishing personality traits,
like temperament, trait, disposition, character, habit and values.
Self awareness, motivation will act as catalyst for developing positive attitude.
Personality will develop when we will think on right direction. For improving our
personality one should start perceiving our attitude towards friends, colleagues and
relatives. Ones we focused on self monitoring, it will definitely inculcate positive
vibrations in our mind.
The book an edited volume fills the gap by inviting contributions from
experienced teachers and trainers; we tried to put their inputs at one glance. There
is need to collect experiences from learned faculties for the benefit of students and
other teachers. We shall welcome the feedback from readers.
We acknowledge to our respective organization(s) for support and
encouragement for completing this task.
Dr. Milind C. Ahire
Dr. Sandip Dhanaraj Patil
Dr. Shrikant H. Ban
Dr. Avinash B. Gaikwad
Dr. Hrishikesh P. Sonawane

12. Contents
Preface v
The Editors ix
1. Personality Development 1
M.C. Ahire and Vilas Chavan
2. Communication Skills 13
M.C. Ahire and Thomas A. Vivian
3. Writing Reports 25
M.B. Gund and Swapnil Fulsawange
4. Letter Writing 43
Mukund B. Gund and Swapnil Fulsawange
5. Presentation Skills 53
M.C. Ahire, Avinash Kolge and M.R. Patil

13. viii
6. Interviews and Interview Techniques 67
M.C. Ahire and A.B. Gaikwad
7. Self Awareness 79
Rachna Adsule
8. Time Management 83
Sandeep Patil and S.H. Ban
9. Communication through Social Media 99
Pallavi Suryawanshi and Sandeep Patil
10. Body Language and Non-Verbal Communication 109
A.B. Gaikwad and Thomas A. Vivian
Annexures
I: English Words for Emotions 123
II: Smileys and People Emojis with their Meaning 141
Index 181

14. The Editors
Dr. Milind C. Ahire did his B.Sc (Agri.) and M.Sc in
Agriculture Extension from DBSKKV, Dapoli and Ph.D. degree
in Agriculture Extension and Communication from G.B. Pant
University of Agriculture and Technology, Pantnagar. He was
awarded by many awards such as Young scientist, Best-Extension
Professional, Best Extension Scientist, ISEE Fellow Award etc.
He worked as Vice-President (West zone) on Society of Krishi
Vigyan. He is also nominated as Joint Secretary, International Society of Extension
Education, Nagpur. He was nominated as Vice President (Western Zone) on Indian
Society of Extension Education, New Delhi. He working as is Joint Secretary and
Executive Member of Asian Journal of Extension Education and Maharashtra Society
of Extension Education, Akola, Maharashtra. He has published 70 research papers
in National and International journals, 2 books and 3 book chapters. He guided 15
M.Sc. students and 2 Ph.D. as Major Advisor.
Presently he is working as Head, Department of Agriculture Extension and
Communication and Associate Dean, Punyashlok Ahilyadevi Holkar College of
Agriculture Halgaon under MPKV, Rahuri.
He is having 25 years experience and has served various capacities in MPKV,
Rahuri as Incharge Communication Centre, Chief Scientist KVK, Incharge PME,
Nodal Officer ICAR etc.

15. x
Dr. Sandip Dhanaraj Patil has completed his Post
Graduation and Doctorate in Agril. Extension from MPKV,
Rahuri in first class with distinction and also NET qualified in
Agricultural Extension. He is presently working as Associate
Professor (CAS) at Department of Agricultural Extension and
Communication in College of Agriculture, Dhule. Dr. Patil is
having 20 years of experience in Teaching, Research, Extension
and Public Relations.
He is major advisor for 10 M.Sc. (Agri.Extn.) students and member advisor for
17 students. He has published one book; more than 60 research papers in different
national and international research journals, and 130 popular articles. Also edited
more than 80 University publications and prepared three quality practical manuals.
He received 11 National Awards for presentations in National Seminars and three
State Level Awards for his contribution.
He is Executive Councillor, West Zone in Indian Society of Extension Education,
New Delhi, Executive Member of Asian Journal of Extension Education and
Maharashtra Society of Extension Education, Akola, Maharashtra and reviewer of
Gujarat Journal of Extension Education, Gujarat Society of Extension Education,
Anand, Gujarat.
Dr. Shrikant H. Ban did his M.Sc. (Agri.) from VNMKV,
Parbhani and Ph.D. from AAU, Anand (Gujarat) in first class
with distinction. He also completed Post Graduate Diploma in
Sustainable Rural Development from National Institute of Rural
Development and Panchayati Raj, Hyderabad (Telangana). He
qualified NET in Agricultural Extension in the year 2014. He is
presently working as Junior Research Assistant at Department
of Agricultural Extension and Communication, College of Agriculture, Dhule. He
has a more than 12 years of experience in Research and Extension. He published
20 research papers in different research journals. He has prepared 3 quality
practical manuals for Under Graduate Students and 1 quality practical manual for
Post Graduate Students.
Dr. Avinash B. Gaikwad completed his M.Sc. (Agri) and
Ph.D. from MPKV, Rahuri (M.S.). He is presently working as
Assistant Professor, Department of Agricultural Extension and
Communication, College of Agriculture, Dhule. He has more than
32 years of experience in teaching, research and extension. He has
guided two M.Sc. (Agri.) students as a major advisor and member
advisor for Seven students. He has a number of publications to his
credit which includes 15 research papers, 10 abstracts, 50 popular articles and 1
chapter in a book. He has participated in 5 national and 5 international seminars/
conferences. He has prepared 5 quality practical manuals.

16. xi
Dr. Hrishikesh P. Sonawane completed his M.Sc. (Agri.)
and Ph.D. in the discipline of Agricultural Extension from the
Mahatma Phule Krishi Vidyapeeth, Rahuri. He served as an
Incharge Professor at College of Agriculture, Pune and College
of Agriculture, Dhule of Mahatma Phule Krishi Vidyapeeth,
Rahuri and currently working at College of Agriculture, Pune,
Maharashtra. He is actively engaged in UG and PG students of
Agriculture and guided eleven M.Sc. students as a chairman and 17 students as
a member of advisory committee. Published more than 55 research papers, 39
research abstracts and 125 Popular Extension Articles and Extension brochures,
two book chapters. Received the best Audio-Visual and Best paper presentation
Awards He is working as a Joint Secretary of Maharashtra Society of Extension
Education and Co-editor for the Asian Journal of Extension Education. Life member
of more than Five Professional Societies of Agricultural Extension.

18. Chapter 1
Personality Development
M.C. Ahire and Vilas Chavan
Introduction
Personality is how a person responses to ideas, reacts to inconvenient
situations and interacts with others in favourable and/or in adverse situations. In
other words, personality is generally the genuinely inbuilt and relatively enduring
patterns of thought, feeling and behaviour. It is the unique characteristics that
constitute an individual. Personality defines an individual’s psychological traits,
characteristics, motives, habits, attitudes, beliefs and points of view.
What Constitutes Personality?
Personality is the product of heredity, the socio-economic, socio-political
and the natural environments in which one grows, the situations that generate
responses and self-awareness.
Heredity
Heredity is what one brings with oneself from the time of one’s conception.
Heredity refers to those factors that were determined at conception. Physical
structure, facial attractiveness, gender, temperament, muscle composition and
reflexes, energy level, and biological rhythms are characteristics that are generally
considered to be either completely or substantially influenced by who your parents
were, that is by their biological, physiological and inherent psychological makeup.
Background
Environment here can be described as the background that nurtures and

19. Personality Development and Communication Skills 2 2
influences oneself or one’s personality. The factors that influence and maneuver
one’s personality formation are the culture in which one is raised, one’s early
conditioning, the values and norms among our family, friends and social groups,
and other influences that one experiences. The environment in which one finds
oneself in or gets exposed to plays a significant role in determining our personalities.
Circumstances
A third factor, the circumstances, influence the effects of heredity and
background on personality. An individual’s personality although generally stable
and consistent, does change in different circumstances. The varying demand of
different circumstances displays different shades of one’s personality. Therefore,
it is imperative to avoid being judgemental about personality patterns in isolation
because personality patterns are the products of different factors that shape one’s
personality.
Self Awareness
Factors that influence one’s judgment, decisions and interactions with other
people are one’s motivations, preferences, personality and understanding and
being aware of these personal factors is called self-awareness. Carl Jung says, “Who
looks outside, dreams; who looks inside, awakes.” Without any awareness of what
one is, it is quite difficult for one to improve oneself. In order to become different
from what one is, one must have some awareness of what one is. To begin such an
inward journey, one must recognize what constitutes oneself and what gives one
certain identification. In this context, the most familiar ego identifications stem
from possessions, social status and recognition, education, knowledge, the work
one does, physical appearance, special abilities, family history, belief systems,
and more often than not, one’s nationalistic, racial, religious and other collective
identifications.
As one develops the ability to understand oneself, one comprehends as to how
one feels in a circumstance and as to why one feels so and what kind of an impact
it could have on one’s response to in that particular circumstance or situation.
Understanding oneself requires a committed and constant monitoring of one’s
subconscious prejudices and biases that determine one’s judgments and decisions.
Self-awareness comprises one’s feelings and thoughts, interests, strengths and
limitations, values, skills, goals, abilities, leadership orientation and preferred
communication style.
Self-awareness Benefits
Self-awareness or self-knowledge is the starting point for effectiveness at work.
Machiavelli, the astute author and statesman, wrote, “To lead or attempt to lead
without first having knowledge of self is foolhardy and sure to bring disaster and
defeat.” Self-awareness has many benefits. A few among them are:
P Being a good Team Player/Family member by understanding oneself in
relation to others

20. Personality Development
3
P Improves decision making by developing and implementing a sound
self-improvement program
P Guides in setting appropriate life and career goals
P Strengthens relationships with others Provides a greater understanding
of the value of pluralism and diversity
P Strengthens one’s ability to increase productivity
P Increases one’s ability to contribute to the common benefits of one’s
institution, community and family.
In others words, it helps one to know what one is good at and choose a career
one enjoys. Personal unhappiness and professional failures are the results of
being dependant on the thoughts or beliefs of others in terms of what is good for
us. Identifying one’s strengths, weaknesses, likes and dislikes on one’s own saves
much regret and time.
Self-awareness is important for students as well as the teachers. As one
continues to grow in self-awareness, one’s academic performance tends to improve
for it increases one’s productivity. This is because one can relate and understand
one’s subjects better and thus will be capable of reducing the potential of failure.
Usually this kind of students and teachers will be open to feedback and make
positive modifications to personal behaviour so as to create trusting and productive
academic environments.
Self-awareness is also a crucial component in understanding the institution
in which one is studying or working, as each of them can be thought of as an
instrument for assessment and change. By asking oneself, a series of questions
one can diagnose one’s situation and develop some solutions to problems one’s
institution or one is experiencing. Doing this requires strong self-awareness of
one’s emotional reactions, initial perceptions, biases and judgments. Lack of self-
awareness can lead to poor decisions, to an unrealistic notion of one’s competencies
and to even academic failures.
Self-Awareness Acquisition
The process of identifying and recognizing our weaknesses, strengths,
biases, attitudes, values and perceptions involves several steps that enhance our
self-awareness. A few of these steps could be scrutinizing personal experiences,
looking at ourselves through the eyes of others, self-disclosure, acquiring diverse
experiences and increasing our emotional intelligence.
Self-analysis involves a person to be an observer and the observed
simultaneously. It requires people to examine themselves as an object in an
experience or event. It requires a person to step back and observe the positive
and the negative impact that may have influenced behaviours, attitudes, thoughts
or interactions. Self-analysis is a complex process, yet it is a necessary skill
for synthesizing information relevant to academic, professional or personal

21. Exploring the Variety of Random
Documents with Different Content

22. parhaimman liittolaisensa. Heti huomattuaan yli rajain menneensä oli
Kustaa Aadolf valmis tekemään myönnytyksiä, sitä suurempia, kuta
kiivaammin oli väitellyt. Tämä tapahtui kuitenkin vaan silloin kun
mieskohtaiset syyt olivat riidan aiheuttaneet; uskon asioissa
sitävastoin pysyi Kustaa Aadolf lujana loppuun asti.
"Vähemmän ankarasti ehkä sinua tuomitsisin, ellei asia koskisi
omaa pientä sisartani", sanoi hän hetken jälkeen sovintoon
taipuvaisena. "Puolueellisuudessani ja pikaisuudessani en ole
rahtuakaan parempi kuin sinä epävakaisuudessasi. Anna anteeksi
minulle!"
Liikutettuna tarttui Helmer sovinnoksi ojennettuun käteen. Vasta
nyt oli Kustaa Aadolfille onnistunut saada hänet tajuamaan, miten
tyhjänpäiväiset ja heikot hänen puolustuksensa olivat olleet.
"Voitko tämän jälkeen olla ystäväni kuten ennenkin?" kysyi Helmer
alakuloisesti ja nöyrästi.
"Ehk'en aivan kuten ennen, en ainakaan ensi aluksi", vastasi
Kustaa Aadolf vilpittömästi, "mutta ystäviä voimme aina olla. Ehkä
Irenekin tämän voittaa. Kenties ovat hänenkin tunteensa jäähtyneet;
sellainen lieneekin aina molemminpuolista, ja niinmuodoin ei ole
mitään vahinkoa tapahtunut. Itsellenne ja muille olette vaan
opettaneet, ett'ei pidä hätäillä."
Vilkasmielisyydessään luuli Kustaa Aadolf varmaan todellisuuden
vastaavan hänen toiveitaan, ja siinä uskossa oli anteeksi-antaminen
helppoa.
Jonkun päivän perästä tuli Elisalta vastaus Helmerin kirjeeseen. Se
vaan lyhyesti ilmoitti, ett'ei Irene halunnut kihlausta uudistaa.

23. Helmerin mieli kiihtyi, ja hän tunsi moninpuoleista pettymystä. Hän
olisi toki odottanut enemmän ymmärtämistä Elisan puolelta. Ja nyt
oli Elisa selvästi osoittanut paheksivansa hänen menettelyään, ja se
häntä sekä suretti että harmitti. Oliko hän Elisan suhteen vallan
erehtynyt? Elisa siis ei ollutkaan niin suurenmoisen jalo ja
lämminsydäminen kuin hän oli luullut.
Entä Irene sitte! Tuo hento, alttiisti taipuvainen pikku olento oli
ihan varmaan alistunut toisen vaikutuksille, sillä itsellään hänellä ei
olisi ollut voimaa pysytellä tällaisessa ylpeässä vaiteliaisuudessa.
Ireneä ajatellessaan hän tunsi omantunnonvaivoja ja, ihme kyllä,
jotakin kaipauksen tapaistakin. Nyt olisi ollut syytä iloita
vapaudestaan, mutta vapaus alkoi maistua hiukan tyhjältä. Irenen
ihailua hän oli halveksinut ja pitänyt hänen rakkauttaan
tunkeilevaisuutena, mutta nyt hän ihmeeksensä huomasi, että nämä
avut sittekin olivat häntä miellyttäneet, jopa enemmän kuin hän olisi
saattanut aavistaakaan. Hän tuskin enää itsekään tiesi, mitä halusi.
Oliko Kustaa Aadolf oikeassa nimittäessään häntä epävakaiseksi
raukaksi? Ei; ei hän sellainen tahtonut olla. Parasta oli siis nyt koko
tarmollaan pysyttäytyä siinä asemassa, johon kerran oli itse pyrkinyt.
Kahdeskymmenesviides Luku.
Hirvenhovissa alkoivat huolettavat ajat. Surun painosta oli Irene
käynyt vallan umpimieliseksi, eikä hän antanut kenenkään lohduttaa
itseään. Elisa oli hyvin levoton hänen puolestaan, sillä tätä tekoa
eivät saattaneet asiat ajan oloon mennä. Eivätkä menneetkään;
Irene kääntyi sairaaksi. Itse iloitsi hän taudistansa, sillä se oli omiaan

24. hänen sydänsuruansa lieventämään. Elämä oli hänet pettänyt, siksi
halusi hän mielellään kuolla. Nyt hän epäluulotta avasi sydämensä
ystävyyden ja rakkauden osoituksille, sillä mikäli ruumiin voimat
raukesivat, parani hänen mielensä.
Harvoin tulee onnettomuus yksinänsä, vaan saapuu sen seurassa
toinenkin, joka useinkaan ei ole missään lähemmässä yhteydessä
ensimmäisen kanssa. Heti Irenen sairastumisen perästä tapasi
halvauskohtaus Silla-tätiä.
Kaikeksi onneksi oli tohtori Hessel juuri käymältä Hirvenhovissa.
Hän oli tullut tiedustelemaan Irenen tilaa ja oli nyt varsin hyvänä
apuna toimiellen tyynesti ja neuvokkaasti yleisen hämmennyksen ja
sekasorron keskellä.
Majuri-parka oli kovin onneton, kun Hirvenhovissa niin paljon
tautia sattui. Hän pyysi tohtori Hesseliä jäämään sinne edes
lyhemmäksi aikaa. "Se on aina ollut hartain toiveeni ja monasti
ennenkin olen ajatellut sitä teille esitellä, vaikk'en sitä tähän asti ole
tullut tehneeksi", puheli majuri luoden Elisaan uhkaavan silmäyksen,
joka sanoi, että tällä kertaa hän isäntänä tahtoo asiat määrätä.
Tohtori Hesselkin kääntyi Elisan puoleen, mutta ei uhkamielin. Hän
koetti vaan päästä selville siitä, mitä Elisa asiasta ajatteli, ennenkuin
hän vastaisi majurille.
"Tuntuisihan meille hyvin rauhoittavalta, jos jäisitte, herra tohtori",
vastasi Elisa ajatellen vanhaa ja saamatonta piirilääkäriä.
Kaupungissa asui kyllä etevä lääkäri, mutta matka sinne oli niin
pitkä.

25. Tohtori Hessel oli ensin aikonut viipyä Bergsjön tehtaalla vaan
neljätoista päivää, mutta olikin vähitellen pitkittänyt oloaikansa yhtä
moneksi kuukaudeksi. Nyt muutti hän sieltä joksikin aikaa
Hirvenhoviin. "Lyhyelle vierailulle muutaman vuoden ajaksi", ilkkui
Kristian kuultuaan Elisalta päätöksestä.
Lähinnä seuraava aika ei tullutkaan niin synkäksi, kuin oli pelätty.
Irenen sairaus ei ollut mitään vaarallisempaa laatua. Itse hän ensin
luuli varmaan kuolevansa ja siinä toivossa lauhtui hänen mielensä
tyyneksi ja tyytyväiseksi, joka seikka suureksi osaksi ehkäisi taudin
vauhtia.
Silla-täti ensin johonkin määrään toipui, mutta sitte jäi
paraneminen sikseen. Hän jäi osittain rammaksi ja tarvitsi alituista
hoitoa, jonka vuoksi erityinen hoitajatar hänen varalleen hankittiin.
Vähitellen vieri elämä Hirvenhovissa vanhoihin entisiin tapoihinsa
takaisin. Tohtori Hessel viihtyi oivallisesti; hän oli kotiutunut taloon jo
ensi hetkestä alkaen.
Majuri tuli kohta kokonaan tohtorista riippuvaksi ja kysyi hänen
neuvojaan joutavimmissakin asioissa.
"Miten olen saattanutkaan näin kauvan tulla lääkärittä toimeen?"
ihmetteli hän ja lisäsi sitte huolestuneena: "mutta semmoistahan se
sitten oli kuin olikin".
Tohtori Hesselin virkatoimet Hirvenhovissa eivät hänelle
paljonkaan vaivaa tuottaneet. Joka päivä hän kyllä kierteli sairaitten
luona, mutta nämä käynnit eivät paljon työtä antaneet. Hoitamisen,
joka kysyi sekä aikaa että voimia, toimittivat naiset, tohtorin tarvitsi
vaan antaa määräyksiään. Eikä hänellä oikeastaan näissä

26. molemmissa tapauksissa muuta tointa ollutkaan kuin seurata taudin
kulkua.
Työnpuutteesta huolimatta ei mikään mitättömyyden tunne
tohtoria painostanut, sillä hänellä oli talossa hyviä toveria, jotka
hänen laillaan viettivät päivänsä joutilaana. Sekä majuri että Kristian
ottivat elämän kevyeltä kannalta, eivätkä he itseltään paljonkaan
vaatineet. Kristian oli kesällä ollut rykmentin kokouksessa ja katsoi
sillä täyttäneensä kaiken, minkä häneltä saattoi vaatia. Tavallaan oli
hän auttavinaan isäänsä maantilan hoitamisessa, mutta siinä he
molemmat alituiseen luottivat toisiinsa, ja seurauksena oli, ett'ei
kumpainenkaan tullut mitään tehneeksi. Itse asiassa oli siis
Hirvenhovin hoito uskottu pehtorin käsiin.
Eikä pehtori täysin luotettava ollut, sen tiesivät kyllä sekä majuri
että Kristian. Se selveni heille kerran kun he sattumalta näkivät
pehtorin kuljettavan aittaansa jotakin, mikä ei ollut hänen
omaisuuttaan. Ikäänkuin salaisesta sopimuksesta olivat silloin sekä
isä että poika kääntyneet takaisin ennenkuin varkaat ehtivät heitä
huomatakaan. Muuten olisi täytynyt panna toimeen kuulustelu, ja
sellaisiin toimiin ei kumpikaan heistä halunnut ryhtyä, majuri herkän
sydämensä, Kristian laiskuutensa vuoksi. He eivät tästä kiusallisesta
huomiostaan hiiskuneet mitään toisilleenkaan, saatikka sitte muille;
vaistomaisesti he käsittivät, että silloin ehkä pitäisi tarttua kiinni
asiaan, jott'ei naurun alaiseksi joutuisi. Toisilleen he eivät nauraneet,
sillä sisimmässään he tunsivat olevansa yhtä hyvät kumpikin.
Tohtori Hesseliä miellytti sekä isän että pojan seura. Itse
tietämättään he viehättivät häntä omituisuudellaan, ja hän
puolestaan viehätti heitä mieltä häpäisevillä kaskuilla elämänsä
seikkailuilta.

27. "Tämä joutilaitten triumviraati", kuten Elisa leikillisesti nimitti näitä
kolmea herraa, järjesti, häiritsemättömän sovun vallitessa jäsenten
kesken elämänsä tavallaan säännölliseksi, jopa omasta mielestään
varsin hauskaksikin. Pitkät iltapuhteet vietettiin aina korttia lyöden.
Pöytäkirja laadittiin ja mikä yhtenä iltana hävitettiin, se voitettiin
toisena takaisin. Pelattiin niin vähästä, "ett'ei kysymyksessä
oikeastaan ollut muuta kuin kunnia", kuten majuri selitti. Huonolla
säällä herrat aina pujahtivat majurin huoneeseen, ja kohta otettiin
kortit esille. Jokainen osaltaan tunsi itsensä ikäänkuin vikapääksi
pahaan, eikä kukaan heistä silloin toivonut Elisan sinne saapuvaksi,
niin paljon kuin hänestä muuten pidettiinkin. Kerran sattui hän
kuitenkin heidät siellä yllättämään. Tohtori Hessel nousi heti
seisaalleen, kuten hän aina teki Elisan tullessa huoneeseen. Hieno
kunnioitus oli aina huomattavissa hänen käytöksessään Elisaa
kohtaan.
Kristian, joka hiukan hämmentyi sisaren tullessa näin
sopimattomaan aikaan, seurasi ehdottomasti tohtorin esimerkkiä
nousten suurella kolinalla paikaltaan hänkin, mutta istuutui tuokiossa
taas harmitellen hullunkurista kohteliaisuuttaan.
"Tuolla ulkona tuiskuaa niin kovasti…", selitti majuri ja jatkoi
samaan hengenvetoon: "Kuinka Silla ja Irene voivat? Tarvitsetko
apua? Siinä tapauksessa olemme heti alttiit, ymmärrät hän."
Elisa huomasi, minkä sekasotkun hän äkkiarvaamattomalla
esiintymisellään oli aikaansaanut ja hymyili sille. Mitään apua hän ei
tarvinnut, oli vaan tullut noutamaan jotakin pientä kalua, jota Irene
kaipasi ja joka oli majurin huoneessa. Suurella auliudella antoi majuri
Elisalle, mitä hän pyysi.

28. "Hyvä merkki", sanoi hän, "että sairas jo jotakin kaipaa, eikö totta,
Hessel? Kyllä hän kohta taas terveeksi tulee. Katso, Elisa, emme tätä
tässä enää kauvan jatka. Ulkona on niin ruma ilma… Lopetamme jo
tuossa tuokiossa."
"Miksihän niin hartaasti puolustaut, isä?" kysyi Elisa hymyillen.
"Enhän ole sanaakaan virkkanut."
"No, ethän olekaan", sanoi majuri ymmärtämättä oikein, miten
tästä selviytyisi. "Luulin vaan — sinun ajattelevan, ett'emme mitään
tee."
Kristian heläytti naurun.
"Mutta siinäpä hän olisikin ollut helkkarin oikeassa", sanoi hän.
Kaikki yhtyivät Kristianin nauruun, itse Elisakin.
Hänen lähdettyään istui tohtori Hessel ääneti ja viskeli korttiaan
niin huonosti, että Kristian aiheutui kysymään, missä ihmeessä
hänen ajatuksensa mahtoivatkaan harhailla. Tohtori ei vastannut
hänelle mitään. Ja kun peli vihdoinkin oli lopussa, viskasi hän kortit
pöytään ja selitti lähtevänsä pitkälle kävelylle.
"Tällaiseenko koiran ilmaan", kysyi Kristian. "Etkö sinä milloinkaan
ole ollut sellaisella tuulella, että hartain halusi on ollut rynnistää
myrskyjä vastaan ja antaa lumenhiukkasten neulasina pistellä
kasvojasi?" kysyi tohtori.
"Ehkä joskus, häijyllä päällä ollessani, mutta silloin minä
mieluimmin kaikkein ensimmäiseksi antaisin selkäsaunan sille, joka
on minut suututtanut", vastasi Kristian.

29. "No, entä silloin kun olet itseesi suutuksissa?"
"En minä itseeni suutu", selitti Kristian.
"Lähdetkö todellakin, Hessel?" kysyi majuri ja hänen silmänsä
siirtyivät kaihoten tohtorista korttikasaan.
"Minun täytyy saada ilmaa", vastasi Hessel.
"Ilmaa! Mitä sillä teet? Se on liian koleata tänään."
"Ei minulle."
Turha oli estellä tohtori Hesseliä, kun hän oli saanut päähänsä
jotakin. Aina hän teki, kuten itse tahtoi. Hän läksi.
Tohtori oli Kristianille sanonut olevansa suuttunut itseensä, ja sitä
hän tavallaan olikin. Ennen saattoi hän useasti kyllästyä ulkonaisiin
olosuhteitansa ja muihin ihmisiin, mutta nyt, mieluisessaan
seurapiirissä elellen, kesken ihmisiä, joita hän ystävinään piti, —
mikä muuten ei juuri ollut hänen tapaistaan, — nyt alkoi hän
kyllästyä omaan itseensä.
Jotakin kummaa oli toisinaan ollut Elisan katseessa, jotakin
selittämätöntä, joka saattoi hänet painumaan pahoille mielin. Äsken
varsinkin oli se ilme tullut oikein erityisesti näkyviin. Etsineekö Elisa
hänessä jotain, jota hän ei löytänyt? Miksikä olisikaan muutoin
hänen silmiensä katseessa asunut ikäänkuin tiedoton kysymys,
epäröivä kaiho, kuin olisi hän tuntenut itsensä pettyneeksi, mutta
tahtoisi sittenkin vielä toivoa.
Tämä liikutti tohtorin mieltä ja herätti hänessä eleille joitakin siitä
eteenpäin pyrkivästä, voimasta, mikä muinoin, nuoruuden ja

30. ihanteitten aikana, oli hänenkin rinnassaan vallinnut. Mihin oli
paennut tämä voima, mihin oli hän sen hukannut? Nyt, kun hän
tahtoi sen uudelleen eloon herättää, oli se kuin siipirikko lintu, joka
turhaan yrittelee ylöspäin lehahdella.
"Neiti Elisa", sanoi hän pitkältä kävelymatkaltaan palattuaan,
"lainatkaa minulle joku niistä kirjoista, jolla omaa sieluanne ruokitte".
Elisa tuumi hetkisen ja toi hänelle sitte Martensen'in siveysopin.
Tohtori käänteli epäilevän näköisenä sen lehtiä.
"Eikö tämä mahda olla liian vaikeatajuinen minulle?" arveli hän.
"Minulla siitä on ollut sekä huvitusta että hyötyä."
"Te olette tällaisiin asioihin perehtynyt, minulle sitävastoin ne ovat
vallan vieraita", sanoi tohtori.
"Tämä kirja on auttava teitä niihin perehtymään", sanoi Elisa. Hän
näytti toivovan, että tohtori sen lukisi.
"Sanokaa, saattaako kuolleeksi ammuttua enää uudelleen eloon
herättää?" kysyi tohtori.
"Saattaa", vastasi Elisa empimättä ja toivoa herättävällä äänellä.
Hän oli huomannut väsähtäneen piirteen tohtorin kasvoissa ja päätti
siitä, että tohtori puhui itsestään.
Ei hän sittekään oikein tohtoria ymmärtänyt, mutta hän ajatteli
salatun elämän voimia ja kokemuksia, ja niihin vedoten hän antoi
vastauksensa.

31. Tohtorin katse lauhtui erinomaisen lempeäksi. Hänen, epäilijän,
sydämessä alkoi usko herätä, usko Elisaan.
Kahdeskymmeneskuudes Luku.
Vasten tahtoaan parani Irene vähitellen. Kauvan oli tauti vaihdellut
milloin parempaan, milloin huonompaan, mutta lopulta kuume
vihdoin kokonaan poistui. Pitkän aikaa tämän jälkeen oli Irene
vieläkin varsin heikko ja alakuloinen. Elisa teki kaikki voitavansa
herättääkseen hänessä edes hiukankin elämänhalua, mutta turhaan!
Kaikki näytti vaan niin synkältä.
"Miks'en saanut kuolla, kun ei minulla kumminkaan ole mitään,
jonka hyväksi eläisin?" huokaili Irene eräänä päivänä.
"Luuletko, että Jumala olisi lahjoittanut sinut elämälle takaisin,
ellei Hänellä siinä olisi ollut joku tarkoitus?" kysyi Elisa häneltä.
"Mutta minä en voi mitään tehdä, en kerrassaan mihinkään
kelpaa", valitteli Irene.
"Kukaan ihminen ei jäljittä kulje maailman läpi. Sinuakin varmaan
joku elämäntehtävä odottaa, joku työ, jota varten olet luotu."
"En näe sitä missään."
"Pyydä Jumalaa näyttämään sen sinulle."
"Ei ole minulla voimia."

32. "Jumala on oleva väkevyytenäsi."
Samassa koputettiin ovelle ja tohtori Hessel astui sisään. Hän tuli
määräämään unta Irenelle ja kävelyretken Elisalle, joka ei vielä koko
päivään ollut ulkona käynyt. Molemmat taipuivat alttiisti hänen
määräyksiinsä.
Irene, jäätyään yksin, uneksui hetken hereillään keväimen
valoisassa hämyssä, kunnes viimein nukahti. Ruusunhohteisia eivät
nyt olleet hänen unelmansa, kuten ennen, mutta ne liitelivät maata
ylempänä.
Hänen mieleensä muistui vertaus, jonka hän aikoja sitte oli Sven
Riiseltä kuullut. Se oli kertomus linnusta, joka ruovonkorrella kiikkui
ja korren katketessa lensi ylöspäin. Miks'ei ollut hänellä siipiä?
Miks'ei voinut linnun lailla lentää hänkin?
Ei hän Jumalan rakkautta epäillyt, — Sven Riise oli niin usein
sanonut, että se oli ihmismitoilla mittaamaton, — mutta miks'ei se
kyennyt häntä lohduttamaan? Sairauden pitkinä päivinä oli moni
sana, jonka hän lapsuudessaan oli kuullut, siihen silloin enempää
huomiota panematta, äkkiä noussut hänelle mieleen ja saattanut
hänen katseensa kohoamaan. Mutta nyt, toipumus-aikana tuntuivat
ne tehonsa menettäneen; ne eivät enää voineet hänen epätoivoisten
aatostensa yksitoikkoista kiertokulkua viihdyttää. Hän väsähtyi ja
elämä häntä painosti. Miks'ei ollut hänellä siipiä?
Elisa oli äsken puhunut elämäntehtävästä, joka muka häntäkin,
Ireneä odottaisi; se puhe oli painunut hänen mieleensä ja hetkeksi
aikaansaanut käänteen aatosten synkeässä juoksussa. Kunpa hän
nyt vaan keksisi itselleen jonkun elämäntehtävän, ehkä silloin
elonintokin uudelleen heräjäisi.

33. Oi, kunpa kykenisi hänkin jotain toimittamaan, ja saisi näyttää
Helmer
Broolle, ettei hän ollutkaan tuommoinen tyhjänpäiväinen raukka,
joksi
Helmer häntä oli luullut!
Tämän ajatuksen hän heti halventavana hylkäsi; mutta siitä
huolimatta se kätkeysi hänen mieleensä.
Sitte Irene vähitellen nukkui. Sillä aikaa Elisa tohtori Hesselin
kanssa taivalsi maantietä eteenpäin. He eivät poikenneet
metsäpoluille, sillä silloin he epäilemättä olisivat polviaan myöten
lumihyhmään vajonneet. Sitä oli jo maantielläkin kylliksi, jos kohta se
ei polviin ulottunutkaan. He eivät menneet kirkolle, sillä tie sinne oli
molemmin puolin metsän reunustama, ja siis liiaksi varjoisaa.
Ylempänä, Hirvenhovin takaisilla mäenrinteillä, oli maa sitävastoin
kivikkoista ja aukeata, siellä paistoi aurinko kaiken päivää ja "maa
kannatti", kuten tohtori Hessel sanoi. Hän ei rakastanut kevättä, eikä
saattanut käsittää, miksi runoilijat lauluissaan niin erityisellä
mielihalulla ylistelevät jäänlähdön aikaa. Kauniin runollista tosin, kun
tuulispäät kaikilta kulmilta puhaltaen kilvan koettavat riistää hatun
päästä! Ei se mieli lumihyhmää kahlatessa ylene, eikä liioin siitä, kun
näkee kruunun maanteiden puroina solisevan.
Elisa nauroi hänen harmilleen ja rupesi kevään puoltajaksi.
"Ettekö ymmärrä, että se on elämä, joka uhkuilee? Se tungeksii
joka taholta teitä piirittämään, tahtoen temmata teidät mukanaan."
"Kuten tuulikin", sanoi tohtori Hessel, kääntyen samassa sivulleen
pitämään puoliaan vinhaa vihuria vastaan, joka nytki ja repäsi häntä
vaatteista.

34. Vaieten he painalsivat eteenpäin, kunnes ilma hetkeksi asettui.
"Ohoh", virkkoi tohtori pitkäveteisesti ja pysähtyi huoahtamaan.
"Mitä on tämä elämä tosiaankin?" kysyi hän sitten.
Elisa tarttui heti kysymykseen. Vastaus oli jo valmiina hänen
mielessään, vaikkei hän vielä oikein ymmärtänyt, miten ajatuksensa
esiin toisi.
"Onko elämä oikeastaan mitään?" jatkoi tohtori. "Onko siinä
niitäkään kokonaisuutta? Eikö se oikeimmiten ole vaan joukko
arvottomia vähäpätöisyyksiä? Vai onko se lopultakin vaan olemisen
tapa?"
"Jos se alkaa tuntua tavalta, on se varmaan jo sammumaisillaan."
"Niin on se minusta tuntunut, vaikka en läheskään vielä ole
kuolemaisillani."
"Ruumiin elämä ei ole elämää. Elämää on se, mikä ei koskaan
kuole."
Toisinaan oli Elisassa jotakin sibyllan tapaista, niin oli tälläkin
hetkellä. Mutta tohtori ei hämmästynyt; tehden käsivarrellaan laajan
liikkeen osotti hän ympärillä olevaa seutua.
"Äsken sanoitte elämäksi sen, mikä keväässä kuohuilee, mutta se
kaikki syksyllä kuitenkin kuolee. Ja sittekin vakuutatte, ettei elämä
koskaan kuole. Kuinka se sopii yhteen?"
"En tiedä, ajattelevatko muut niin kuin minä", vastasi Elisa
viivytellen, "mutta minä pidän luonnon elämää todellisen elämän

35. vertauskuvana. Ja ihmisen maallista elämää pidän vaan koterona,
missä hänen tosi-elämänsä ensimmäisinä aikoinaan kehittyy".
"Te ette siis maalliseen elämään paljonkaan arvoa pane",
huomautti tohtori.
"Panen toki, jopa enemmänkin kuin ne, jotka väittävät, että siinä
on kaikki. Jos siinä jo olisi kaikki, niin olisi se tarkoituksetonta, nyt
sitävastoin on sillä iäisyysmerkitys. Ettekö sitä käsitä?"
"Mutta ettekö siis yhtään välitä tästä maallisesta elämä-parasta
sen itsensä tähden?"
Elisaa nauratti hänen liikuttava äänensä.
"Välitän toki, enemmänkin kuin tahtoisin."
"Hyvä, se minua ilahuttaa", virkkoi tohtori keveämmällä mielin.
Niin he astuivat edelleen, kumpainenkin omaa viertään, sillä
keskitie oli niin sohjuinen, ettei siinä saattanut kulkea. Tohtori Hessel
jättäysi tahallaan vähän jälemmäksi, voidakseen pitää Elisaa silmällä
ja ihaillakseen hänen ryhtiään ja käyntiään. Elisalla näytti olevan
oikein syntyperäinen taipumus tietämättään tehdä kauniisti, minkä
teki. Nytkin sadetamineihin puettuna, sohjuisella maantiellä tuulta
vastaan taistellessaan, näytti hän miellyttävältä. Tohtori ajatteli
Elisan äsken lausumaa vertausta koterosta ja mietti, että monesti oli
kotero sittekin paljoa kauniimpi kuin perhos-elämä, joka siinä oli
kehittymässä.
Ehdottomasti käänsihe Elisa taaksepäin ja huomasi silloin, että
tohtori hymyili. Hän kysyi syytä siihen.

36. "Minua ihmetyttää, että te, joka olette niin reipas ja luonnollinen,
olette niin suuressa määrin mystillisyyteen taipuva", vastasi tohtori
ilmaisematta Elisalle, mitä äskettäin oli ajatellut.
"Mystillisyyteen! Kuinka niin?"
"Se todellinen elämä, josta äsken puhuitte, on sittekin varsin
epätodellista. Ken sitä oikein ymmärtänee."
"Se joka sitä elää", vastasi Elisa. "Entä se poloinen, joka sitä ei
elä? Miten hän siihen pääsee?"
"Samalla lailla kuin ruumiilliseenkin elämään, — syntymällä",
vastasi
Elisa. "Oletteko lukenut Jesuksen sanat Nikodemukselle?"
"Olen: 'Tuuli puhaltaa, kussa hän tahtoo, ja sinä kuulet hänen
humunsa, ja et tiedä kusta hän tulee, taikka kuhunka hän menee.'
Se on minusta tosi sana!"
"Näin on jokainen, kuin Hengestä syntynyt on", lisäsi Elisa.
"Tietänevätkö ne Hengestä syntyneet usein itsekään, mistä tulevat
ja minne menevät. Ainakin ne usein tuntuvat varsin hölmistyneiltä."
"Jos heidän elämänsä vaan on oikein todellista Hengen elämää,
niin ne sen kyllä tietävät. Jumalasta ovat tulleet ja Häneen taas
palajavat".
Tohtori Hessel pysähtyi.
"Miten siitä voitte olla niin varma?" kysyi hän. "Miten tiedätte, että
Hengen elämä todellakin saavuttaa Jumalan, eikä kuolemassa kuole?

37. Ei ole kukaan kuolleista noussut meille sitä ilmoittamaan."
"Yksi on noussut ja sen meille ilmoittanut, Jesus Kristus. Joka
Häneen uskoo, saa elämän Häneltä, eikä pidä iankaikkisesti
kuolemata näkemän."
Elisa oli pysähtynyt vaaran huipulle. Tohtori jäi muutaman
askeleen alemmaksi voidakseen ihailla hänen vartaloaan, joka selvin
ääripiirtein esiintyi keväistä, sadepilvien puhdistamaa taivasta
vastaan.
"Tulkaa tänne ylös asti, että näette seutua kukkulan toiseltakin
puolelta, ennenkuin kotiin käännymme", sanoi Elisa, joka ei tyytynyt
mihinkään keskeneräiseen.
Tohtori tuli. Siinä Elisan rinnalla seisoen päivän mailleen menoa
katselemassa oli niin turvallinen olla. Varmaankin hyvä enne!
Elisa ei milloinkaan voinut katsella heloittavaa auringonlaskua
muistamatta erästä talvipäivää joitakuita vuosia sitte, jolloin hän
yhdessä Kustaa Aadolfin ja Irenen kanssa oli koettanut selittää
luonnon vertauskuvia.
"Oletteko milloinkaan nähnyt kristityn kuolevan, tohtori Hessel?"
kysyi hän.
"En."
"Minäpä olen. Ja sitä hetkeä en eläessäni unhota."
Tohtori Hessel ajatteli itsekseen, että vaikkakin hän olisi seisonut
saman kuolinvuoteen ääressä, niin ei olisi hän sittekään nähnyt, mitä
Elisa näki.

38. "Kuolinhetki oli Sven Riisen onnellisin hetki maan päällä. Mutta
koko hänen elämänsä olikin ollut iäisyyselämää. Maisella elämällä oli
hänen mielestään arvoa vaan, mikäli se oli taivaalliseen
yhdistyneenä."
Ensi kerran oli Elisa tohtorin kuullen maininnut Sven Riisen nimen.
Tohtori huomasi tämän heti ja ihmetteli itsekseen, mitä se merkitsisi.
Elisasta oli se ihan luonnollista, eikä hän sitä sen enempää ajatellut.
He kääntyivät kotiapäin. Tohtori ei hellittänyt äsken kuulemastaan
nimestä; hän tahtoi Elisaa kertomaan enemmän Sven Riisestä, ja
siihen Elisa mielellään suostuikin. Milloinkaan ennen ei ollut Elisa
hänelle sellaista luottamusta osoittanut. Tohtori ei nyt malttanut
kulkea tien vastaista viertä, vaan asteli ihan Elisan rinnalla
huolimatta siitä, että lumisohju ulottui hänelle milt'ei pohkeihin.
Tuuli asettui. Päivänlaskun jälkeinen harmaja hämärä kattoi
salaperäisellä hunnullaan kaikki esineet ja näytti liittävän heidätkin
toisiaan lähemmäksi.
Tohtori Hessel teki tällä hetkellä päätöksen. Hän tahtoi nousta ylös
valoisille vaaroille Elisan rinnalle, maksoi minkä maksoi.
Sinä iltana oli hän niin eriskummainen, että majuri ja Kristian
kumpikin tiedustelivat, mikä häntä vaivasi. He olivat kyllä jo
tottuneet hänen vaihteleviin tuuliinsa, mutta milloinkaan eivät he
olleet häntä näin ajattelevana ja vakavana tavanneet. Varmaan tässä
piileksi jotakin merkillistä. He kyselivät kyselemistään, mutta tohtori
ei halunnut heidän uteliaisuuttaan tyydyttää.
Kun Elisa seuraavana aamuna seitsemän ajoissa lähti
huomenaskareilleen, tapasi hän alaetehisessä tohtori Hesselin, joka

39. jo tuli ulkoa. Hän ihmetteli, että tohtori tänään oli näin varhain
liikkeellä.
"Elisa-neiti", alkoi tohtori heti, "ei ole minusta kasvatusopillisesti
oikein esitellä toisen hyviä avuja saadakseen sen kautta toisen
raukan häpeämään omaa kehnouttaan, mutta siitä huolimatta tarttui
minuun jotakin tuon Riisen tarmosta, josta minulle eilen kerroitte."
"Ei ollut tarkoitukseni saattaa teitä sillä häpeään, tohtori Hessel."
"Sen kyllä ymmärsin ja juuri sentähden häpesinkin. Usein
ennenkin olette saattaneet minut sellaiseen tilaan. Mistähän se
oikein tulee?"
"En todellakaan tiedä", sanoi Elisa vilpittömästi, ihmetellen
tohtorin käsittämätöntä käytöstapaa. Jotakin hän nyt mahtoi tapailla.
Mutta mitä?
"Kuten sanoin, te saatatte minut häpeämään", jatkoi tohtori, "ette
niin paljon sanoillanne ja teoillanne kuin sen kautta, mitä itse olette.
Läksinkin ulos saadakseni oikein ajatella."
"Vai ajatellako? Ja pääsittekö mihinkään tulokseen?"
"En oikein vielä. Asia kieppuu vaa'assa. Mutta teidän sananne
painaa siinä paljon; lausukaa vaan sana, Elisa-neiti!" vastasi tohtori.
Elisa katsoi kysyvästi tohtoriin. Hänen sydämensä alkoi sykähdellä,
sillä tohtorin katseessa oli jotakin, joka kertoi, että ratkaisun hetki
nyt oli käsissä.
"Kysymys on", alkoi tohtori, "pitääkö minun, tullakseni joksikin,
lähteä Hirvenhovista pois vai jäädä tänne".

40. Elisan katse välähti kirkkaammaksi. "Teidän pitää lähteä", kehoitti
hän.
"Tahtoisitteko siis niin mielellänne minusta päästä?" kysyi tohtori
teennäisellä surulla, sillä hän kyllä ymmärsi hyvin, mitä Elisa oli
tarkoittanut.
"Haluaisin kerran nähdä teidät sinä miehenä, jommoiseksi te
saattaisitte tulla", vastasi Elisa. Hän puhui hellästi, mutta samalla
kehoittavasti.
Jokapäiväisen yhdessäolon aikana oli Elisa yhä enemmän kiintynyt
tohtoriin, huolimatta siitä; että tämä toiselta puolelta oli hänen
silmissään alentunut.
Tämä seikka oli suuresti Elisaa huolestuttanut, sillä se uhkasi
seurauksenaan tuottaa paljon ristiriitoja ja kärsimyksiä. Ja nyt, kun
hän huomasi tohtorilla itselläänkin olevan halua herätä nykyisestä
epämiehekkäästä velttoudestaan, valtasi hänet ilo ja halu ruveta
häntä kaikin puolin auttamaan, jott'ei hän enää pääsisi uudelleen
alentumaan.
"Ja jos kerran sellaisena palajaisin, niin…?" virkkoi tohtori silmissä
kiihkeä kysymyksen ilme. Kaikki tulisi riippumaan Elisan
vastauksesta.
Elisa vapisi edesvastauksen tunnossa, mutta samalla sydän
riemuitsi.
"Silloin…", alkoi hän vastata, mutta vaikeni äkkiä. Vielä ei ollut aika
enempää ilmaista. Hän jäi tuokioksi seisomaan ja lähti sitte pois
lausettaan lopettamatta.

41. Tohtori Hessel jäi ääneti paikalleen. Jalona, ylevänä kuin oman
sisimmän tunteensa kirkastamana oli Elisa seisonut hänen edessään.
Ainokaisen pienen sanan oli hän vastaukseksi antanut, mutta se
sana sisälsi ehdollisen lupauksen. Tuntui kuin olisi tällä hetkellä
saanut katsahtaa Elisan sielun sisimpään.
Tohtori pyyhkäsi kädellään otsaansa ja silmiään. Jotakin toivotonta
ilmeni näissä liikkeissä. Tulleeko hänestä milloinkaan sellaista miestä,
jota Elisa voisi rakastaa, sellaista, miksi Elisa toivoi ja uskoi hänen
tulevan?
Jo samana päivänä ilmoitti tohtori Hessel aikovansa lähteä
Tukholmaan opintojaan täydentämään, jotta voisi tulla kotimaiseksi
lääkäriksi. Tämä uutinen sai kaikki hämmästymään. Majuri pahastui
ja alkoi luetella lukemattomia esteitä, Kristiankin asettui vilkkaasti
vastarintaan; mutta tohtorin lujan päätöksen tähden raukesivat
kaikki vastaväitteet tyhjiin.
"Elisa, sinähän et mitäkään virka. Kehoita sinä häntä jäämään,
ehkä onnistut sinä paremmin kuin me", sanoi majuri.
"Miehekäs mies pysyy aina hyvässä päätöksessä kaikista
houkutuksista huolimatta", vastasi Elisa kumartuen Kristianin
mäyräkoiraa hyväilemään.
Kristian katsoi ensin häneen, sitte tohtoriin, kohotteli kulmiaan ja
herkesi houkuttelemasta. Sen sijaan rupesi hän viheltämään ja
hyräili: "Mä lähden Kaliforniaan ja kultia sulle tuon."
Kahdeskymmenesseitsemäs Luku.

42. Pari päivää myöhemmin lähti tohtori Hessel Hirvenhovista
matkustaen Tukholmaan. Raskaalta tuntui näin vanhemmiten ruveta
uudelleen lukemaan; se otti kovemmalle kuin olisi saattanut
aavistaakaan. Mutta hänen toimintakykynsä oli herännyt, ja pian hän
näytti, mihinkä kelpasi.
Luvut sujuivat reipasta vauhtia. Monesta aineesta oli hän pyytänyt
sekä saanut vapautusta. Perinpohjaisuudesta hän ei suurin lukua
pitänyt, eikä liioin korkeista arvolauseistakaan. Hän tahtoi vaan tulla
oikeutetuksi kotimaiseksi lääkäriksi.
Muutakin hän tutkieli lääketieteen rinnalla; hän etsi sitä elämää,
josta Elisa oli puhunut. Toisinaan se jo oli hänelle havaittavissakin,
mutta hänen yritellessään sitä tavoittelemaan se joko solahti
tiehensä tai usvaksi haihtui.
Eräänä iltana istui hän anatomiasalissa ympärillään hilpeä joukko
nuoria kandidaatteja. Silvotuita ruumiinosia näkyi siellä täällä.
Lamppujen hohde valaisi selvästi erään nuoren miehen piirteitä, joka
kumarassa asennossa istuen tutki äsken avattua ruumista sellaisella
mielenkiinnolla, ettei rahtuakaan ollut aikaa ajatella, mikä se kerran
eläessään oli ollut, jota hän nyt veitsellään viilteli. Tohtori Hessel
vertaili elävän ja kuolleen kasvoja toisiinsa. Niin likitysten ja niin
erilaiset kuitenkin! Elävän kasvoissa kuvastui älyä ja harrastusta;
sielua ilmeni joka piirteessä. Kuolleen kasvot olivat jäykän kelmeät,
ja säilyttivät luoksepääsemättömän ilmeensä huolimatta alentavasta
kohtelusta, joka tuli hänen osakseen.
Kumpi on ihminen noista kahdesta? Molemmatko? Mikä sitte
oikeuttaa toisen silpomaan toista kuin mitäkin kappaletta? Vai
elämäkö se on, joka ihmisen tekee? Jos niin on, eikö siis kuollut enää
olekaan suuremman arvoinen kuin pöytä, jonka päällä se makaa.

43. Tohtori Hessel olisi halunnut kysyä tuolta elävältä ihmiseltä, mitä
hänen vaivannäkönsä hyödytti. Jonkun pikaisesti vierivän vuoden
kuluttua ehkä makaat itse kuolleena tuossa; käytä siis eläessäsi
voimasi sellaiseen, josta edes saat jotain vastaavaa: syö, juo ja
nauti, sillä huomenna sinun pitää kuoleman.
Eräs toinen kandidaatti lähestyi sitä, jonka piirteitä tohtori Hessel
paraillaan tutki.
"Vai niin", virkkoi viimeiseksi tullut, osoittaen ruumista, "tuossako
se Påhlman nyt makaa. Sääli miestä! Eläessään möi hän jo itsensä
tänne, mutta kun hän sitte viimein kuoli, aikoi ämmä haudata hänet,
sillä eihän hän tietänyt, että tämä tänne oli itsensä myönyt ja rahat
juonut."
"Ole vaiti raakoine juttuinesi", vastasi toinen, johon asia nähtävästi
oli pahasti vaikuttanut. "Mitä se minuun kuuluu, mikä hän on ollut ja
mitä tehnyt eläessään."
Ja hän syventyi uudelleen tutkimuksiinsa.
Tämä puheenkatkelma oli kääntänyt tohtori Hesselin ajatukset
toiselle suunnalle. Tuon miehen ihminen siis ei ollut tuossa
raadellussa ruumiissa, vaan se oli siinä, mitä hän eläessään oli
tehnyt ja ollut. Mutta missä nyt olivat hänen tekonsa, missä se
sisällinen olemus, jonka ne ilmaisivat? Ainoastaan jälkeenjääneitten
muistossako? Vai vieläkö ne iäisyydessä elelivät ja johdonmukaisesti
kehittyivät? Mistä saanen vastauksen kaikkiin näihin kysymyksiini?
ajatteli tohtori Hessel.
Aina kun joku ihmiskunnan syvempiä elinkysymyksiä nousi hänelle
mieleen, kääntyivät ne hänelle vastenmieliseen suuntaan kohdistuen

44. häneen itseensä, terävinä kirpeinä. Niin nytkin.
"Mitä olet eläessäsi tehnyt, miksi tullut? Millainen on sisin
olemuksesi, millaiseksi kehittyisi se, jos se nyt siirrettäisiin
iäisyyteen?"
Kiusallisia kysymyksiä! Tohtori Hessel koetti niitä välttää, koetti
tukahuttaa sitä sisintä ääntä, joka hänelle vakuutti, että hänen piti
itsessään oppia tuntemaan ihmistä ja sen salaisuuksia. Mutta hän
etsiskeli sitä aina muissa, ja senvuoksi se aina pakeni hänen
huomattavistaan.
Maailman meluava elämä oli hänelle jo kyllin tuttua, hän oli jo
siihen määrään tyhjentänyt sen riemumaljoja, että oli saanut niiden
katkerata pohjamakuakin maistella. Hyvin tiesi hän, ettei hän
etsimäänsä sieltä löytänyt, sillä hän etsi sellaista, joka ei melua eikä
huuda ja jonka ääntä ei kuulu kaduilla. Hän muisti joskus kuulleensa
lausuman: "sisällisesti teissä". Sentähden hän tahtoi tutkia
ihmissydämen sisimmät. Itsessään ei voinut hän ajatellakaan
Hengen elämää tapaavansa, hyvin tietäen, ettei hän sitä elänyt. Ja
Elisan tutkiminen oli vaan turhaa vaivannäköä, sillä jo tämän paljas
läsnäolokin hämmensi hänen terveen järkensä ja käänsi koko hänen
arvostelukykynsä ylösalasin. Ei, puolueettomana ja selväjärkisenä
täytyi hänen koettaa pysyttäytyä etsiessään, jos mieli millinkään
tuloksiin tulla.
Sairaalassa hän potilailtaan kyseli paljon yli sen, mikä oli
välttämätöntä, siten eläytyäkseen heidän harrastuksiinsa. Näin voitti
hän heidän luottamuksensa, sai kuulla pitkän sarjan heidän
taudeistaan, vastoinkäymisistään ja heidän elämästään yleensä.
Mutta sitä Hengen elämää, jota hän etsi, ei hän kenessäkään
tavannut, ei edes vilahdukseltakaan. Harvoin huomasi hän heissä

45. mitään ylevämpiä harrastuksia. He eivät näyttäneet tietävänkään
muusta elämästä kuin maallisesta, eivätkä muita tarpeita
tuntevankaan, kuin mitä maalliseen elatukseen kuului.
Kuolinvuoteitten ääreenkin oli hän useasti sattunut, mutta
minkäänlaista kuoleman kauhua ei ollut hän lähtevissä koskaan
huomannut, haudantakaisesta elämästä ei kukaan puhunut. Joko
menivät he tajuttomina kuolemaan tai odottivat sitä pelastajana
ruumiillisista vaivoista.
Löytämättä, mitä etsi, lankesi hän yhä syvempiin epäilyksiin. Aine
on Jumala; aine se on, joka sanoo ihmiselle, tuolle sekuntien
olennolle: "Maasta olet sinä tullut, ja maaksi pitää sinun jälleen
tuleman!" Ei löydy menneisyyttä eikä tulevaisuutta, siis
nykyisyydessä eläkäämme! Hulluja olemme, ellemme nykyhetkeä
hyväksemme käytä, ellemme omantunnon epäilyksittä elämältä ota
mitä otettavissa on!
Usein oli hän jo heittää sikseen kaikki turhat etsimiset ja joutavat
pyrkimiset olemattomien perään, mutta Elisan muisto silloin aina
kehoitti häntä kestävyyteen. Elisa oli niin älykäs ja teräväjärkinen; se
mihin hän niin lujasti uskoi, sen täytyi toki jostakin arvosta olla. Entä
Kustaa Aadolf sitte? Tyhjä harhaluuloko hänet innostuttaisi
panemaan ilolla alttiiksi koko elämänsä, voittaakseen muitakin siihen
uskoon, joka häntä itseänsä elähytti? Siitä selville päästäkseen pyrki
hän Kustaa Aadolfin seuraan. Tämä oli heti vihkimisensä jälkeen
saanut pappisviran muutamassa pääkaupungin seurakunnassa.
Milloin hän saarnasi, oli kirkko ääriään myöten täynnä väkeä. Hessel
lähti sinne, tungeskeli väkijoukossa, mutta saarnaajassa hän ei
nähnyt eikä kuullut muuta kuin Elisan veljen. Ja kun hän eksyi
tarkastamaan väkijoukkoa, pyrki kylmä ivanilme usein hänen

46. kasvoillensa. Hänen mielestään näkyi pikkumainen itsekkäisyys
varsin hyvin viihtyvän hengellisen liikutuksen, kyynelten ja
huokausten keskellä. Hän oli valmis epäilemään kaikkea mitä olisi
voinut hyvinpäin selittää, mutta oli sen sijaan liiankin nopsa virheitä
keksimään.
"Sinä puhut liian paljon armosta, sinulla on kyllä kuulijoita, jotka
ansaitsisivat kuulla lakiakin luettavan", sanoi hän kerran Kustaa
Aadolfille.
"Kuinka niin?"
"Viime sunnuntaina näin sinun kirkossasi hienon rouvan, joka
myöhästyneenä tungeskeli, käsillään tietä raivaten väkijoukossa,
kunnes pääsi täpötäysinäisen penkin luo, istui sitten muitta mutkitta
milt'ei kahden ihmisparan syliin, penkoen siinä, kunnes sai toisen
heistä nousemaan paikaltaan, sillä rouvan piti ehdottomasti päästä
sinne istumaan. Eikä edes silmäykselläkään kiittänyt paikan
luovuttajaa, piti kai sen vallan luonnollisena ja asiaan kuuluvana.
Sitte kuunteli hän nähtävästikin hyvin liikutettuna ja hartaana sinun
saarnaasi Jumalan armosta, jonka Hän syntisille suo ilman heidän
ansiotaan. Annoit siis hänelle täyden synninpäästön
itsekkäisyydestänsä."
Kustaa Aadolf kävi vakavan näköiseksi.
"En voi muusta puhua kuin siitä, mistä sydän on täynnä", sanoi
hän. "Jos onkin joku, joka käsittää sanani väärin, niin on taas toisia,
joissa se lankee hyvään maahan. Siihen panen toivoni."
Tohtori Hessel piti nuorta pappia tarkkaan silmällä ja pani hänet
usein kireälle. Hän tähtäili leikkelyveitsellään tuotakin sydäntä, joka

47. niin lämpimästi ja pelkäämättä sykähteli Jumalalle ja ihmisille. Eikä
se vaikeata ollutkaan, sillä Kustaa Aadolfin sisin elämä kuulsi niin
selvästi pinnan alta, hänessä ei ollut mitään petosta eikä vilppiä. Itse
hänen vikansakin olivat silminnähtävissä, ei hän milloinkaan
valearvoa saavuttaakseen pyrkinyt niitä salaamaan. Mutta samalla oli
hän valpas ja taisteli vikojansa vastaan, jott'ei tohtori niistäkään
saanut aseita, millä hyökätä hänen kristillisyyttänsä vastaan.
Vaikka tohtori Hessel tavallaan ihailikin Kustaa Aadolfin uskoa, piti
hän sitä sittekin mahdollisena vain sellaiselle jalolle ja lapsellisen
suoralle luonteelle kuin Kustaa Aadolf oli. Toiset ovat luodut heti
löytämään ja uskomaan, toiset taas kaiken ikänsä etsimään ilman
menestystä.
"Sinä soimaat minua alituiseen ja moitit kaikkia mitä ikänänsä
teen", sanoi Kustaa Aadolf kerran surunsekaisella kärsimättömyydellä
tohtori Hesselille.
"Älä sitä toki niin syvälle mieleesi pane, en minä mitään pahaa
tarkoita."
"Mitä sitte tarkoitat?"
Kustaa Aadolf loi häneen avomieliset siniset silmänsä. Joka kerta,
kun tohtori Hessel sattui niihin katsomaan, luuli hän näkevänsä
heijastuksen siitä, mitä etsi.
"Mitäkö tarkoitan?" toisti tohtori hajamielisenä. "En kerrassaan
mitään. Minussa on, näetkös, liiaksi sappea, minun täytyy saada se
purkaa jonkun päälle, ja koska katson sinut kyllin vahvaksi ryöppyä
kestämään, niin suuntaan sen sinuun. Siinä kaikki! Saattaa se tehdä

48. sinulle hyvääkin keskellä kaikkia pyhän savun suitsutuksia, joita
sinulle sytytetään."
"Kansa ei tule kirkkoon minua ihailemaan, vaan evankeliumin jano
sen sinne vetää", vastasi Kustaa Aadolf.
"Näyttää todellakin kuin itse uskoisit, minkä sanoit", huomautti
Hessel, "sillä pöyhkeältä et juuri tunnu".
Vaikk'ei Kustaa Aadolf tohtori Hesseliä ymmärtänytkään, toivoi hän
hänestä kuitenkin parasta ja huomattuaan saarnastuolista hänet
kuulijainsa joukossa puhkesi hän äänettömään rukoukseen tuon
miehen puolesta. Eikä hän hävennyt tämmöisenkään arvostelijan
kuullen julistaa sitä yksinkertaista evankeliumia, joka on viisaalle
hulluutta.
Pian olivat tohtori Hesselin tutkinnot suoritetut. Halu veti hänet
väkisin Hirvenhoviin, mutta aluksi koetti hän sitä vastustaa. Elisasta
erotessaan ja oltuaan hänen voimakkaan vaikutuksensa alaisena oli
tohtori Hessel vakaasti päättänyt olla palaamatta takaisin, ennenkuin
voisi saada omakseen sen uskon, joka Elisaakin elähytti. Sitäpä oli
hän nyt etsinyt, väsyksiinsä asti etsinyt, mitään löytämättä. Mutta
pitäisikö hänen nyt senvuoksi luopua Elisastakin, ainoasta hyvästään
maan päällä? Yrittäköön hän yrittämistään nousta, ilman Elisaa ei
hänestä kuitenkaan milloinkaan miestä tulisi. Elisahan se oli, joka
hänet sai tällaiseen voimainponnistukseen, yksin hän voisi myös
voimassa pitää alulle pantua parannusta. Pitäisikö hänen nyt
kukistaa senkin vähän, mitä hänessä itsessään oli hyvää ainoastaan
sentähden, että oli niitä, jotka eivät sitä korkeimpana hyvänä
pitäneet? Elisa oli hänen jumalansa, ja Elisaa jumaloidessaan tuli hän
ikäänkuin paremmaksi ihmiseksi. Eikö hän siis saisi sitä jatkaa,
ainakin niin kauvan kun hän ei muuta jumalaa tuntenut.

49. Hän päätti uskoa lopullisen ratkaisun Elisan käsiin ja pakottaa
hänet antamaan sellaisen vastauksen kuin hän, Hessel, tahtoo.
Olot näyttivät häntä suosivan. Hirvenhovin vanha piirilääkäri kuoli
ja hänen virkansa julistettiin avoimeksi. Tohtori Hessel lähetti
hakemuksensa. Jos asia nyt onnistuisi, tulisi hän asumaan Elisan
läheisyydessä ja saisi tuon tuostakin Elisaa tavata. Aluksi ehkä Elisa
häntä omantunnon epäilyksen tähden välttäisi, mutta ajan oloon ei
se enää onnistuisi. Hän tiesi, että Elisa häntä rakasti ja hän uskoi
rakkauden kaikkivaltaisuuteen.
Kahdeskymmeneskahdeksas Luku.
Samana keväänä, jolloin tohtori Hessel Hirvenhovista lähti, oli
Kustaa Aadolf vihitty papiksi. Elisa ja Kristian olivat olleet Upsalassa
juhlatilaisuudessa saapuvilla. Senjälkeen seurasi Kustaa Aadolf heitä
kotiin viipyäkseen siellä muutamia viikkoja ennenkuin asettui uuteen
virkaansa, joka Tukholmassa oli hänelle varattu.
Kustaa Aadolf huomasi heti, että Elisa oli muuttunut. Tuntui kuin
olisi hän sisimmässään ollut ylen onnellinen, ja tätä ei voinut hän
millään tavoin salata, vaan uhkui se koko hänen olennossaan ilmeten
käynnissä, ryhdissä, äänessä ja katseessa. Mutta toisinaan, ilman
nähtävää syytä tämä sisäinen loiste himmeni, tai oikeammin vaihtoi
väriä.
"Kustaa Aadolf", sanoi hän kerran sellaisena hetkenään, "rukoile,
ettei mikään maailmassa tulisi meille niin rakkaaksi, että sen takia
unhotamme taivaan."

50. "Tarkoitatko mitään erityistä tällä, Elisa?" kysyi Kustaa Aadolf.
"Sitä tuskin itsekään tiedän", vastasi tyttönen ja katseli haaveillen
kauvas etäisyyteen. "Ehkä jotakin, joka ei kuulu tähän maiseen
elämään. Olen uneksinut voivani olla kynttilä, joka muita valaisisi
Herran luo."
"Se unelmasi muuta todeksi!"
"Jumala minua siihen auttakoon", vastasi Elisa sydämensä
syvyydestä.
Mutta pian tunkihe huokaus esiin:
"Miksikä aina tomua siipiin tarttuu?"
"Sen voi pestä pois."
"Mutta kohta tarttuu uutta."
"Senkin voi pestä pois."
"Miks'eivät ole mitkään ajatuksemme täysin puhtaat?"
"Ne puhdistuvat kerran täydellisesti, silloin kun Jumala
täydelliseksi tekee sen hyvän työn, minkä hän on meissä aloittanut."
"Entä siihen asti?"
"Siihen asti on meidän taisteleminen Jesuksen voittorikkaassa
nimessä
Hänen sota-aseihinsa puettuna."

51. "Mitä on tehtävä, jos elämässään kohtaa jotakin, josta ei varmaan
tiedä, onko se hyvää vai pahaa?" kysyi Elisa hetken vaitiolon jälkeen.
"On rukoiltava, että Jumalan Henki sen meille ilmaisisi. Rukoile
Pyhän
Hengen valaistusta, Elisa!"
"Varmaan on sinulla nyt joku erityinen asia, josta et ole selvillä",
lisäsi Kustaa Aadolf.
"Ehkä onkin."
"Sano se minulle!"
Elisa pudisteli hiljaa päätään.
"Etkö sisimmässäsi milloinkaan ole tuntenut sellaista, joka ei siedä
sanain kosketusta?" kysyi Elisa epäröiden.
"En", vastasi Kustaa Aadolf niin varmasti, että Elisan täytyi
hymyillä.
"Mutta minä nyt tunnen sellaista."
"Se ei ole hyvä. Jos et tahdo sitä minulle ilmaista, niin ilmaise
ainakin Jumalalle!"
"Jumala sen kyllä tietää paremminkin kuin minä ja yksin Hänen
tietoonsa sen toistaiseksi uskonkin", vastasi Elisa luottavaisella
varmuudella, johon Kustaa Aadolf ymmärsi panna arvoa, vaikk'ei hän
muuten Elisan sanoja hyväksynyt eikä oikein käsittänytkään.
Samassa tuli Irene sisään. Hän oli jo niin toipunut, että saattoi
jalkeilla oleskella.

52. "Miten pikku muru tänään jaksaa?" kysyi Kustaa Aadolf
ystävällisesti ja istutti hänet viereensä sohvaan.
Tänä vierailunsa aikana oli Kustaa Aadolf oikein erityisesti ottanut
nuoremman sisarensa huostaansa. Hänen oli Ireneä sääli; kaikin
tavoin koetti hän häntä hauskutella ja rohkaista, koskematta
kertaakaan hänen surunsa aiheeseen. Usein sai hän jo Irenen
hymyilemään, vieläpä nauramaankin yhtä huolettomasti kuin entisinä
aikoina, sillä Kustaa Aadolfilla oli erinomainen kyky lohduttaa ja
elvyttää. Hänen pelkkä läsnäolonsa herätti rohkeutta ja toivoa. Oli
jotain vastustamatonta hänen reippaassa olennossaan ja valoisassa
maailmankatsannossaan. Irene oli yleensä varsin herkkä
vaikutuksille, ja seurustelu Kustaa Aadolfin kanssa tehosi häneen
kuin parahin lääke. Mutta siitä, mikä oli sydäntä lähinnä, ei saattanut
hän veljelleen puhua. Ainoastaan Elisalle oli hän joskus maininnut
Helmerin nimen senjälkeen kuin kihlaus oli purkautunut.
Eräänä päivänä iltahämärässä, kun Elisa poimutteli nauhoja,
tarjousi Irenelle kauvan kaivattu tilaisuus kysyä häneltä jotakin, joka
oli pyörinyt hänen huulillaan jo siitä asti kun Elisa pappisvihkiäisistä
palasi, vaikka ei hän ollut uskaltanut sitä esille tuoda.
"Elisa", alkoi hän arkaillen, "tapasitko Upsalassa käydessäsi
Helmeriä?"
"Näin hänet kerran kaukaa."
"Seurusteleeko Kustaa Aadolf usein hänen kanssaan?"
Äänestä kävi ilmi, miten kiihkeästi sydän sykki.

53. "Luullakseni ei niin paljon kuin ennen", vastasi Elisa silmiään
nauhoista kohottamatta. Irenen rohkeus kasvoi.
"Minun tähtenikö?" kysyi hän hiljaa, tuskin kuulumatta.
"Ehkä osaksi sinunkin tähtesi", vastasi Elisa lempeästi, "mutta he
ovat myös viime aikoina käyneet niin erilaisiksi".
"Kuinka niin?"
Hämy sakeni jo siihen määrään, ettei Elisa enää nähnyt työtä
tehdä. Hän vetäsi Irenen luokseen.
"Mikäli heidän luonteensa ovat kehittyneet, on niiden erilaisuuskin
tullut selvemmin näkyviin", vastasi hän.
"Helmer se sitten kaiketi muuttunut on, sillä Kustaa Aadolf on
minusta aivan entisensä lainen", virkkoi Irene.
"Mutta onhan Kustaa Aadolfkin paljon kehittynyt, hän on edistynyt
luonteen vakavuudessa ja selvyydessä."
"Entä Helmer?"
"Niin, Helmer", virkkoi Elisa epäröiden, sillä ei hän tahtonut
kenestäkään puhua alentavasti. "Helmerillä ei ole Kustaa Aadolfin
luonteen vakavuutta eikä ole hänen laillaan iäisyysasioihin
perehtynyt; hänen harrastuksensa on hajaantunut kaikellaisiin
muihin asioihin."
"Mutta onhan tuo niin inhimillistä", sanoi Irene Helmeriä
puolustellen.

54. "Valitettavasti onkin; ihminen tahtoo niin mielellään kiintyä
harrastuksilleen tähän maailmaan."
Irene vaikeni ja alkoi sovitella itseensä, mitä Elisa oli Helmeristä
puhunut. Hänenkin mielensä paloi tähän maailmaan! Se oli hänelle
iäisyyttä rakkaampi. Hän tunsi selvästi, ettei näin ollut hyvä. Ja
surullisinta kaikesta oli, että se mikä valtasi hänen mielensä, oli vain
tyhjä, toivoton kaiho. "Oi Elisa, kunpa olisi minulla jotakin, jonka
hyväksi eläisin!" huokasi hän. "Mistä saisin jonkun toimialan?"
"Vielä olet niin heikko, että et jaksa mihinkään erityiseen työhön
ryhtyä."
"No, olkoonpa niin, mutta jos olisi minua joku elämäntehtävä
odottamassa, niin paranisin varmaan pikemmin. Ajatukset
kääntyisivät toiselle suunnalle; nyt ne sitävastoin alituiseen vierivät
taaksepäin, menneihin asioihin, ja se mieltäni painostaa. Toisinaan
tuntuu ikäänkuin en saattaisi elää ilman Helmeriä, enkä tiedä kuhun
turvautuisin. Oi, kunpa sen sijaan rakastaisin Jumalaa niin
kiihkeästi!"
"Pyhä rakkaus on kiihkotonta", vastasi Elisa ja sulki rauhoittavasti
Irenen molemmat kädet omiinsa.
Irene alkoi hiljaa itkeä. Kyynelet huojensivat hänen mieltään.
Elisan sanat tyynnyttivät hänen mielensä levottomat tunteet, ne
rohkaisivat häntä kohottamaan katseensa ylöspäin. Miksi olikaan hän
täten asettanut oman surunsa ikäänkuin maailman kaikkeuden
keskipisteeksi? Hänen piti pelastuakseen välttämättömästi siitä
päästä. Elämässä oli paljon jalompia suruja kuin hänen ja paljon
korkeampia iloja kuin mitä hänen sydämensä oli halajanut. Hän

55. tahtoi nousta pienuudestaan, pyrkiä omistamaan suuria tunteita,
pyhiä, intohimoista vapaita…
Kahdeskymmenesyhdeksäs Luku.
Kustaa Aadolfin matkustettua olivat hänen kirjeensä kuten
ennenkin valonvilahduksina Elisan elämässä. Hän kirjoitteli usein
Elisalle ja Elisa välitti hänen ja muitten omaisten kirjevaihtoa. He
kaksi olivat toisiaan lähinnä.
Kirjeissään Elisalle hän selitti, kuinka ihanata hänestä oli saada
suurille joukoille julistaa, mitä sisimmässä sydämessään itse oli
tuntenut ja kokenut. — — — "Kuten Paavali", kirjoitti hän kerran,
"pitäisin itseäni kirottuna, ellen voisi saarnata evankeliumin
sanomaa. Maailma tarjoo kyllä paljon muutakin, joka itsessään
saattaa olla hyvää, mutta anna tieteen tutkimuksen parhain, tulos,
anna taideneron kaunein kukka ihmiselle, joka synnin yössä apua
huutaa, niin saat nähdä, minkä verran ne iäisyyden valossa
merkitsevät. Minä luen kaikki vahingoksi ylenpalttisen Jesuksen
Kristuksen tuntemisen tähden.
"Tulen juuri kuolinvuoteelta, jossa muuan mies vast'ikään
synnintuntoon heränneenä toivotonna kuolemaa vastaan taisteli.
Voithan ajatella, että tällaisessa tapauksessa tuntui ihanalta voida
julistaa Kristuksen evankeliumin lohtua ja vieläkin ihanammalta
saada omin silmin nähdä evankeliumin voimallista vaikutusta. Mies,
josta puhun, ei ollut suinkaan mikään törkeä syntinen, vaan kaikin
puolin nuhteeton ihminen. Hänellä oli ollut jonkinlaisia hengellisiä
harrastuksiakin, ja ihaillut Kristuksessa ideali-ihmistä. Mutta nyt ei

56. Welcome to our website – the ideal destination for book lovers and
knowledge seekers. With a mission to inspire endlessly, we offer a
vast collection of books, ranging from classic literary works to
specialized publications, self-development books, and children's
literature. Each book is a new journey of discovery, expanding
knowledge and enriching the soul of the reade
Our website is not just a platform for buying books, but a bridge
connecting readers to the timeless values of culture and wisdom. With
an elegant, user-friendly interface and an intelligent search system,
we are committed to providing a quick and convenient shopping
experience. Additionally, our special promotions and home delivery
services ensure that you save time and fully enjoy the joy of reading.
Let us accompany you on the journey of exploring knowledge and
personal growth!
ebookultra.com