hyrisseet laakson omenankukissa ja rinteen pähkinäpuissa. Uuteen
elämään elpyminen hurmasi koko luontoa, ilma loisti, taivas oli
häikäisevän sininen, ja taivaankannen keveät, valkoiset hattarat
näyttivät levitetyin siivin leijailevilta kyyhkysiltä. Tyttösessä heräsi
halu laulaa yksinäisyytensä iloksi. Missäpä hän laulaisikaan, ellei
tässä? Milloinka hän laulaisikaan, ellei nyt? Mutta syvän laulun
synnyttää kaipuu ainoastaan, ja mitä hän kaipasi nyt, juuri nyt
juhannuksena, metsän viettäessä häitään, missä hän oli
morsiustyttönä? Siksipä hän lauloi ensin vallattomasti ja leikitellen:
Ja neitonen lähti kankahallen, kanervaisellen. Katos sinne
mun kenkäni silkkinen, soma sulkkuinen. Ken luullut ois, ken?
Nyt paljahin jaloin ma juoksentelen, te-le-len!
Käy metsänhaltia kankahallen, käy laahustaen. No löysitkö
kenkäni silkkisen sen, soman sulkkuisen? Kukas muu, ken,
ken? Tuhat tonttusta saihan purtiloks' sen, sen-sen!
Laulaessaan nousi tyttönen vuorelle, nähdäkseen, joko hääjoukko
on tulossa kirkolta. Ei ketään näkynyt, hän tunsi olevansa yksin,
vuori ja metsä olivat hänen ainoat uskottunsa. Hän laskeutui ensin
lampien rannalle, sieltä joelle, astui paljain jaloin virtaan ja katseli
huvikseen, miten kirkas vesi solisten vieri kivien välitse. Sitten hän
sitoi lumpeenlehdistä seppelen, kietoi sen mustille hiuksilleen ja
katseli kuvaansa vedestä. Yksinäisyys, seppele ja odotettavissa oleva
hääväki saattoivat hänet ajattelemaan sitä päivää, jolloin hän itse oli
seisova papin edessä morsiamena. Hän nousi jälleen vuorelle,
pysähtyi vanhan, sammaleisen hongan viereen, taputti sitä rakkaasti
ja lauloi nyt toista säveltä, sen mielialan valtaamana, missä monen
monet Pohjolan lauluista kaikkina aikoina ovat syntyneet: