Fink katseli hänen jälkeensä ja huudahti: "Zeus avita! Hänestähän
on tullut oikea kaunotar, ryhti on moitteeton, ja osaapa hän tottavie
kunnon tavalla kävelläkin. En minä enää yhtään pelkääkään, että
häneltä ymmärrystä puuttuisi." Hän tarttui ystävänsä käsivarteen ja
talutti hänet ampumakentältä villin kirsikkapuun lehvien alle. Siellä
hän puristi sydämellisesti Antonin kättä ja huudahti: "Vielä kerran
terveeksi, sinä uskollinen ystävä. Annahan minun sanoa sinulle,
etten vieläkään ole selvinnyt ällistyksestäni sinun suhteesi. Jos kuka
olisi sanonut minulle, että tapaisin sinut punaiseksi ja mustaksi
maalattuna intiaanina, sotakirves kädessä ja päänahkakimppu
housunkureessa, niin olisin sanonut sen miehen hulluksi. Sinut —
meidän rauhallisen, tyynesti miettivän Antonimme, joka on syntynyt
kelluttimia kantamaan, näen täällä saapastelemassa autiolla
nummella murhamietteet mielessä ja, niin totta kuin elän, aivan
ilman kaulahuiviakin! Jos me molemmat olemme muuttuneet, niin et
sinä suinkaan vähimmän. No, eipä tuo muutos ole sinulle
hullummaksi."
"Tiedäthän, kuinka olen tänne joutunut", vastasi Anton.
"Voin tuon arvata", sanoi Fink, "en ole unhottanut tanssitunteja."
Antonin otsa synkistyi. "Suo anteeksi", huudahti Fink nauraen,
"äläkä välitä vanhan ystävän naljailusta."
"Sinä erehdyt", vastasi Anton vakavasti, "jos luulet jonkin
intohimoisen tunteen ajaneen minut tänne. Kokonainen sarja
tapahtumia on saanut aikaan, että olen joutunut yhteyteen
vapaaherran perheen kanssa." — Fink hymyili. — "Minä tunnustan
sinulle, että ne olisivat jättäneet koskettamatta minua, jollei mieleni
olisi ollut hyvin herkkä siltä taholta kohtaaville vaikutelmille.
Kuitenkin voin hyvällä syyllä sanoa, että sattuman kautta olen