muistelemme! Oi, kuinka ihana onkaan menneisyys, Vanja, huudahti
hän, viehättyneenä muistelmistansa, keskeyttäen itsensä tällä
huudahduksella, joka kirvelemällä hänen sydämmestänsä pääsi ilmi.
— Tuo kaikki, — mitä sinä, Natasha, puhuit, on totta, sanoin minä.
— Siis hänen tulee uudestaan oppia sinua tuntemaan, ja
rakastamaan.
Pääasia on — oppia tuntemaan! Mitäs! Hän tulee sinua rakastamaan.
Voitkohan sinä todellakin luulla, ettei hän voisi tuntea, ymmärtää ja
rakastaa sinua, hän, jolla on moinen sydän!
— Ah, Vanja, älä tee minulle väärin! Ja mitäpä erinäistä minussa
olisi ymmärtämistä? En minä sanoillani sitä tarkoittanut. Näetkös,
asia on semmoinen, että isänkin rakkaus on itsekästä. Häntä
harmittaa, että asiani Aleshan kera alkoi ja kehittyi ilman hänen
myötävaikutustansa, hän ei siitä tiennyt, ei huomannutkaan. Hän
tietää, ettei hän sitä aavistanutkaan, ja rakkautemme onnetonta
seurausta, minun kotoa lähtemistäni, hän juuri pitää
"kiittämättömän" salaperäisyyteni tuloksena. Minä en mennyt hänen
tykönsä asian alulla ollessa, en tunnustanut hänelle jokaista
sydämmeni liikettä aina rakkauteni alusta asti; päinvastoin, minä
salasin kaikki, minä piilouduin häneltä, ja, Vanja, minä vakuutan,
tämä hänen sisimmässä sielussaan tuntuu vielä loukkaavammalta,
solvaavammalta, kuin rakkauteni seuraukset, — se, että minä läksin
heidän luotaan ja antausin kokonaan rakastettuni omaksi. Olkoonpa
niinkin, että hän isän tavalla ottaisi minut vastaan lämpimästi ja
hellästi, mutta vihollisuuksien siemen sittenkin jäisi jälelle.
Huomenna, tai ylihuomenna alkaisi pahastuminen, pahoitteleminen
ja soimaukset. Sitä paitsi ei hän anna anteeksi ilman ehtoja, vaikka
minä sanonkin sydämmeni totuuden, että hyvin käsitän, kuinka
suuresti häntä solvasin, kuinka suuresti olen hänen edessään