— Ei, — vastasi Olga tuskin kuultavasti ja käänsi kasvonsa
poispäin, jotka vielä olivat punan vallassa.
— No, — virkkoi majuri istuutuen pienelle turvepenkille vastapäätä
Olgaa, — koska hän ei ole sitä tehnyt, niin teen sen minä. —
Olga vuoroin kalpeni, vuoroin punastui. Nyt hän olisi tahtonut olla
jossain kaukana, hyvin kaukana, vajota vaikka maan alle.
Vanha majuri tarkasteli häntä hetken aikaa merkitsevin katsein ja
lausui sitte:
— Sinun kummallinen käytöksesi pitkin koko kesää on antanut
minulle aihetta epäilyksiin. Olen arvaillut puoleen ja toiseen, mikä
siihen olisi syynä. Eräänä iltana, ei tästä vielä ole kauan, satuin
jostain syystä menemään sinun ja Amalian huoneeseen. Siellä oli
eräs kaappisi laatikoista auki ja täytyy myöntääkseni, että uteliaisuus
sai minut katsomaan siihen ja samassa pisti sieltä silmääni eräs
huolellisesti kokoontaitettu paperipala. Paperi itse ei kiihottanut
uteliaisuuttani, vaan nimi, joka siinä oli. Tunsin sen sinun käsialaksesi
ja päätin ottaa asiasta selkoa lähemmin. Niin, niin, lapseni, — jatkoi
Patrik Jernfält tarttuen nuoren tytön käteen, — ensi kerran on sinun
paljoa huolellisemmin kätkettävä salaiset muistiinpanosi. Voihan
tapahtua, etteivät ne aina satu niin sääliviin käsiin, kuin minun.
Muuten ei minusta ole ollenkaan ihme, että rakastat Valteria, sillä se
poika kyllä ansaitsee minkä tytön rakkauden tahansa. No, no,
lapseni, — jatkoi majuri silitellen isällisellä hellyydellä Olgan tuuheaa
tukkaa, — mitäs sinä siitä häpeät, jos olet antanut sydämmesi
Valterille. Tarkoitukseni ei tänä iltana kuitenkaan ollut tavata sinua
tämän tähden, vaan kysyäkseni erästä toista asiaa. Tahdotko vastata
siihen suoraan? —