valtakunnan vihollisia. Papisto puolestaan antoi vastauksensa sille
tehtyyn kysymykseen. Pappien mielestä oli syytä pelätä, että jos
Sigismund olisi voittanut, olisi totinen uskonoppi koko valtakunnassa
joutunut vaaraan, ja sentähden olivat hänen puoluelaisensa
menetelleet väärin Jumalaa ja isänmaata kohtaan.
Ennenkuin lopullinen tuomio langetettiin, kuulusteltiin muutamia
muita syytettyjä. Useat heistä tunnustivat tehneensä väärin, ja
herttua lupasi heitä armahtaa, toiset tuomittiin kuolemaan.
Neuvosherrojen luo lähetettiin vankilaan piispoja taivuttamaan heitä
tunnustukseen, mutta he palasivat tyhjin toimin.
Maaliskuun 17 päivänä kokoontui tuomioistuin langettamaan
lopullisen tuomionsa. Kustaa Banér, Eerik Sparre, Sten Banér, Ture
Bjelke, Yrjänä Posse, Krister Horn, Klaus Bjelke ja Eerik Lejonhufvud
tuomittiin menettämään henkensä, kunniansa ja omaisuutensa,
koska he olivat 1) rikkoneet antamansa vakuutukset ja siten
osoittautuneet uskottomiksi miehiksi ja isänmaan tuhontuojiksi, 2)
sanoin, kirjoituksin ja painotuottein tahranneet herttuan hyvää
nimeä ja mainetta, ja 3) neuvoneet kuningasta vierain sotajoukoin ja
ilman pätevää syytä sotimaan isänmaataan vastaan.
Seuraavana päivänä kysyi herttua Klaus Bjelkeltä, Yrjänä Posselta,
Krister Hornilta ja Eerik Lejonhufvudilta, tahtoivatko he eroittaa
asiansa muiden herrojen asiasta, tunnustaa rikoksensa ja nöyrtyä.
He lankesivat polvilleen herttuan ja säätyjen eteen ja pyysivät
anteeksi. Tuomio luettiin heille sen jälkeen, ja kun he herttuan
kysymyksen johdosta selittivät, ettei heillä ollut mitään väitettävää
sitä vastaan, sanoi tämä, että hän luopui vaatimuksistaan heitä
vastaan, ja säädyt yhtyivät heti siihen.