Science and Public Reason 1st Edition Sheila Jasanoff

Science and Public Reason 1st Edition Sheila Jasanoff
Science and Public Reason 1st Edition Sheila Jasanoff
Science and Public Reason 1st Edition Sheila Jasanoff

1. Science and Public Reason 1st Edition Sheila
Jasanoff download
https://ebookultra.com/download/science-and-public-reason-1st-
edition-sheila-jasanoff/
Explore and download more ebooks or textbooks
at ebookultra.com

2. Here are some recommended products for you. Click the link to
download, or explore more at ebookultra.com
Handbook of Science and Technology Studies Sheila Jasanoff
https://ebookultra.com/download/handbook-of-science-and-technology-
studies-sheila-jasanoff/
Learning from Disaster Risk Management After Bhopal Sheila
Jasanoff (Editor)
https://ebookultra.com/download/learning-from-disaster-risk-
management-after-bhopal-sheila-jasanoff-editor/
Public Health Nutrition in Developing Countries 1st
Edition Sheila C. Vir (Auth.)
https://ebookultra.com/download/public-health-nutrition-in-developing-
countries-1st-edition-sheila-c-vir-auth/
Public Health Nutrition in Developing Countries Woodhead
Publishing India 1st Edition Sheila Vir
https://ebookultra.com/download/public-health-nutrition-in-developing-
countries-woodhead-publishing-india-1st-edition-sheila-vir/

3. Public Science in Liberal Democracy 1st Edition Jene
Porter
https://ebookultra.com/download/public-science-in-liberal-
democracy-1st-edition-jene-porter/
Beyond Reason Eight Great Problems That Reveal the Limits
of Science 1st Edition A. K. Dewdney
https://ebookultra.com/download/beyond-reason-eight-great-problems-
that-reveal-the-limits-of-science-1st-edition-a-k-dewdney/
Reason and Goodness Brand Blanshard
https://ebookultra.com/download/reason-and-goodness-brand-blanshard/
The Culture of Science How the Public Relates to Science
Across the Globe 1st Edition Martin W. Bauer
https://ebookultra.com/download/the-culture-of-science-how-the-public-
relates-to-science-across-the-globe-1st-edition-martin-w-bauer/
Aquatic Ecosystems 1st Edition Sheila A. Browne
https://ebookultra.com/download/aquatic-ecosystems-1st-edition-sheila-
a-browne/

5. Science and Public Reason 1st Edition Sheila Jasanoff
Digital Instant Download
Author(s): Sheila Jasanoff
ISBN(s): 9780415524865, 0415524865
Edition: 1
File Details: PDF, 1.80 MB
Year: 2012
Language: english

7. Science and Public Reason
This collection of essays by Sheila Jasanoff explores how democratic govern-
ments construct public reason, that is, the forms of evidence and argument used in
making state decisions accountable to citizens. The term public reason as used
here is not simply a matter of deploying principled arguments that respect the
norms of democratic deliberation. Jasanoff investigates what states do in practice
when they claim to be reasoning in the public interest. Reason, from this perspec-
tive, comprises the institutional practices, discourses, techniques and instruments
through which governments claim legitimacy in an era of potentially unbounded
risks―physical, political, and moral. Those legitimating efforts, in turn, depend
on citizens’ acceptance of the forms of reasoning that governments offer. Included
here therefore is an inquiry into the conditions that lead citizens of democratic
societies to accept policy justifi cation as being reasonable. These modes of public
knowing, or “civic epistemologies,” are integral to the constitution of contempo-
rary political cultures.
Methodologically, the book is grounded in the fi eld of Science and Technology
Studies (STS). It uses in-depth qualitative studies of legal and political practices
to shed light on divergent cross-cultural constructions of public reason and the
reasoning political subject. The collection as a whole contributes to democratic
theory, legal studies, comparative politics, geography, and ethnographies of
modernity, as well as STS.
Sheila Jasanoff is Pforzheimer Professor of Science and Technology Studies at
Harvard University’s John F. Kennedy School of Government. A pioneer in legal
and political studies of science and technology, she has written many widely cited
articles and chapters and is author or editor of a dozen books, including The Fifth
Branch (Harvard University Press), Science at the Bar (Harvard University Press),
and Designs on Nature (Princeton University Press) .

8. Science in Society Series
Series Editor: Steve Rayner
Institute for Science, Innovation and Society, University of Oxford
Editorial Board: Gary Kass, Anne Kerr, Melissa Leach, Angela Liberatore, Stan
Metcalfe, Paul Nightingale, Timothy O’Riordan, Nick Pidgeon, Ortwin Renn,
Dan Sarewitz, Andrew Webster, James Wilsdon, Steve Yearley
The Earthscan Science in Society Series aims to publish new high quality research,
teaching, practical and policy-related books on topics that address the complex
and vitally important interface between science and society.
Animals as Biotechnology
Ethics, sustainability and critical animal studies
Richard Twine
Business Planning for Turbulent Times
New methods for applying scenarios
Edited by Rafael Ramírez, John W. Selsky and Kees van der Heijden
Debating Climate Change
Understanding debate and agreement
Elizabeth L. Malone
Democratizing Technology
Risk, responsibility and the regulation of chemicals
Anne Chapman
Dynamics of Disaster
Lessons on risk response and recovery
Rachel A. Dowty Beech, Barbara Allen
Genomics and Society
Legal, ethical and social dimensions
Edited by George Gaskell and Martin W. Bauer

9. I nfl uenza and Public Health
Learning from past pandemics
Tamara Giles-Vernick, Susan Craddock and Jennifer Gunn
Integrating Science and Policy
Vulnerability and resilience in global environmental change
Edited by Roger E. Kasperson and Mimi Berberian
Marginalized Reproduction
Ethnicity, infertility and reproductive technologies
Edited by Lorraine Culley, Nicky Hudson and Floor van Rooij
Nanotechnology
Risk, ethics and law
Edited by Geoffrey Hunt and Michael Mehta
Rationality and Ritual
Participation and exclusion in nuclear decision making, 2nd ed.
Brian Wynne
Resolving Messy Policy Problems
Handling confl ict in environmental, transport, health and ageing policy
Steven Ney
The Limits to Scarcity
Contesting the politics of allocation
Lyla Mehta
Uncertainty in Policy Making
Values and evidence in complex decisions
Michael Heazle
Unnatural Selection
The challenges of engineering tomorrow’s people
Edited by Peter Healey and Steve Rayner
Vaccine Anxieties
Global science, child health and society
Melissa Leach and James Fairhead
A Web of Prevention
Biological weapons, life sciences and the governance of research
Edited by Brian Rappert and Caitrìona McLeish

10. This collection brings together a quarter century of writing by Sheila Jasanoff on
the sources and impacts of science and technology. In showing how they permeate
public life, she demonstrates also that the fi eld of Science and Technology Studies
is no arcane specialty, but a research fi eld of sweeping signifi cance for law,
history, administration, and the social sciences. At stake in the interactions of
science with democratic institutions is public reason itself.’
Theodore M. Porter, UCLA, USA
‘This book fascinatingly asks: What begins where all that seems solid, all that
modernity has created, melts into air, leaving no shared ground to stand on? Sheila
Jasanoff's exciting answer: a new age and style of public reason that can shed
surprisingly clear light on a world in turmoil.’
Ulrich Beck, University of Munich, Germany & L.S.E, UK
'No one has contributed as much as Sheila Jasanoff to furthering our understanding
of the importance of law in the complex relationships that develop between
politics and technoscience. Science and Public Reason is more than a collection
of her most signifi cant articles on the subject; this seminal book opens entirely
original perspectives on what, in a globalized world, a new alliance between
science, techniques and democracy could and should be.’
Michel Callon, Ecole des mines de Paris, France
‘Sheila Jasanoff’s latest book demonstrates, once again, why she is at the very
forefront of her fi eld.’
Bruce Ackerman, Yale University, USA

11. Science and Public Reason
Sheila Jasanoff

12. First edition published 2012
by Routledge
2 Park Square, Milton Park, Abingdon, Oxon, OX14 4RN
Simultaneously published in the USA and Canada
by Routledge
711 Third Avenue, New York, NY 10017
Routledge is an imprint of the Taylor & Francis Group, an informa
business
© 2012 Sheila Jasanoff
The right of Sheila Jasanoff to be identifi ed as author of this work has been
asserted by her in accordance with sections 77 and 78 of the Copyright,
Designs and Patents Act 1988.
All rights reserved. No part of this book may be reprinted or reproduced or
utilised in any form or by any electronic, mechanical, or other means, now
known or hereafter invented, including photocopying and recording, or in
any information storage or retrieval system, without permission in writing
from the publishers.
Trademark notice : Product or corporate names may be trademarks or
registered trademarks, and are used only for identifi cation and explanation
without intent to infringe.
British Library Cataloguing in Publication Data
A catalogue record for this book is available from the British Library
Library of Congress Cataloging-in-Publication Data
A catalog record has been requested for this book
ISBN: 978-0-415-52486-5 (hbk)
ISBN: 978-0-203-11382-0 (ebk)
Typeset in Times New Roman
by Refi neCatch Limited, Bungay, Suffolk

13. Contents
Preface by David Winickoff ix
Acknowledgements xiii
Credits xv
1 Reason in practice 1
2 Product, process, or programme: three cultures
and the regulation of biotechnology 23
3 In the democracies of DNA: ontological uncertainty
and political order in three states 42
4 Restoring reason: causal narratives and
political culture 59
5 Image and imagination: the formation of global
environmental consciousness 78
6 Contested boundaries in policy-relevant science 103
7 The songlines of risk 133
8 Judgment under siege: the three-body problem of
expert legitimacy 150
9 Technologies of humility: citizen participation in
governing science 167
10 What judges should know about the sociology of science

14. viii Science and Public Reason
11 Expert games in silicone gel breast implant litigation 196
12 The eye of everyman: witnessing DNA in the
Simpson trial 217
13 In a constitutional moment: science and social
order at the millennium 245
14 Afterword 274
Index 282

15. Preface
David Winickoff
This is not the place to recite the academic honors Sheila Jasanoff has received,
the institutions she has built, or the generations of scholars she has trained. Suffi ce
it to say that she is globally recognized as a deeply infl uential and highly original
public intellectual on the cultural forms of knowledge societies. Many members
of the academy and beyond are familiar with her major books, including the Fifth
Branch , Science at the Bar , and Designs on Nature . Also of importance are the
great number of articles and book chapters that have appeared in edited volumes
and periodicals of various kinds. It is a relief that she has fi nally done what many
around her have been nagging her to do: issue a selection of these articles and
essays that include some of her most cited articles as well as newer or harder-to-
fi nd pieces. This collection, however, is far from a pastiche of shorter works: with
new essays, and overarching thematic development, it sets out novel theoretical
contributions at the frontiers of science and technology studies (STS), political
theory, and jurisprudence, and provides a new synthesis of her thought. Science
and Public Reason will be an important resource for scholars in diverse fi elds,
civil servants, and citizens alike grappling for new idioms in which to think about
political life in an age so permeated by technology.
The internet and the Arab Spring, biofuels and global food systems, new nuclear
states, climate change and “geoengineering”. One does not have to look far to see
how science and technology carry unique power in our unsettled world. They fuel
its greatest aspirations and greatest fears, and sit at the center of its most diffi cult
problems. How do modern democratic societies, as complicated and pluralist
collectives, use and consider these powerful forces in contemporary life, and what
are the implications for democracy of a world constituted by technology and
permeated by technical rationality? This volume helps answer these questions,
again revealing Jasanoff to be one of our foremost interpreters and guides.
Much work in science and technology studies (STS) has helped demonstrate
the ways in which science is political. In these essays, Jasanoff reveals how
power—especially in the form of political institutions such as the law and admin-
istrative agencies—is epistemological . She does this in part by drawing out and
elaborating the theory of coproduction —a notion that she and other scholars in
STS have been developing for some time, and for which she has been the central
impresario. Coproduction is an analytical framework that sees science, technology,

16. x Science and Public Reason
politics and culture as co-constitutional, operating together in an unfolding
process. In this set of essays, we have theoretical specifi cation as well as exam-
ples, both explicit and implicit, of a coproductionist approach that is rooted as
much in Foucault and social theory as it is in administrative and constitutional
legal theory. Science and Public Reason will help illuminate new epistemic
dimensions of political cultures, raising new questions, and providing a powerful
way of seeing for STS scholars, critical theorists, and jurists alike.
Science and Public Reason expounds three major themes in Sheila Jasanoff’s
work as a whole: fi rst, that there are national cultures of rationality, what she has
elsewhere called civic epistemologies ; second, that institutionalized expertise
produces new political forms as much as new knowledge; and third, that the law
is a productive site in the politics of knowledge societies. All three constitute
major innovations in the social studies of science, and have opened up frontiers
for scholars in diverse fi elds. In this volume, these themes crystallize as packages
of theory, methods and empirical illustration, and are brought together in an over-
arching whole. In her synthetic chapters, Jasanoff herself provides an extended
discussion of these themes that I will not rehearse here. Nevertheless, I wish to say
a few words about each one.
The notion that Western democracies differ in fundamental ways in how they
deliberate upon, use, and govern technoscience remains one of Jasanoff’s most orig-
inal fi ndings. These essays mark and illustrate different dimensions of this thesis.
Surveying institutional differences and deciphering the dreamwork located in
events, narratives, and collective symbols, she actually speaks more about political
culture than science per se . In an era of globalization, one hears endlessly of the
retreat of the nation state, the fl atness of the world, and the irrelevance of the rule of
law in the face of grand neoliberal forces. However, as a glance at any major news-
paper would indicate, national political and legal structures persist and remain
organizing forces even in a globalizing world. In fact, in an age of globalization, it
is more important than ever to attend to the State as it rubs up uncomfortably against
larger formations like the European Union, the WTO, the IPCC and the like.
Technical discourse and the credibility of experts, especially as they function in
regulatory contexts, constitute the second theme, and is another area where Jasa-
noff has helped break new ground. Of interest to political theorists and STS scholars
alike, Jasanoff’s work registers, but moves beyond, the routinized dichotomies that
populate existing thought in this arena: democracy versus technocracy, experts
versus lay people, inter alia . The volume is interesting as well in that it reveals an
evolution in her work and new directions in the arena of expert studies. In partic-
ular, we see the move from earlier work that explored the politics of expert advi-
sory committees and “boundary work” in regulatory domains to more recent ideas
about how modes and languages of technical rationality reshape public controver-
sies themselves and produce hegemonic conceptions of due process.
One can easily see a connection between the prior two themes to the third, the
turn to law. The omnipresence of this theme in the volume should come as no
surprise: Sheila Jasanoff came to the fi eld of STS on the heels of a Harvard Law
School degree and a short stint as a practicing environmental lawyer. As recent

17. Preface xi
U.S. Supreme Court cases in environmental law indicate—e.g., the case of
Massachusetts v. EPA where the state sued EPA for failing to regulate carbon as
a “pollutant”—the work of environmental law, whether in litigation or compli-
ance, often deals with challenges to the technical basis and process of regulatory
rulemaking. In the U.S., rulemaking pursuant to environmental or health statutes
must conform with an overarching law, the Administrative Procedures Act of
1946, which sets out a conception of due process in the regulatory state. This law,
then, sits as a kind of constitution of regulatory power as among agency offi cials,
experts, citizens, and the Federal courts, all of which are given certain powers to
scrutinize the legitimacy of agency decisions. As Jasanoff explains in her intro-
duction, the system affords legal standing to citizens to challenge regulations, and
thus—in the U.S. system—courts have become an important place for the public
legitimization of science. Laws of evidence and epistemic procedure, as well as
the operation of judicial review and scrutiny, construct both public knowledge and
the power to know. This theatre of actors and normative concerns is refl ected in
Jasanoff’s core interests in regulation, public evidence and the law.
Science and Public Reason moves beyond judging, courtroom evidence, and
regulatory law to directly confront legal theory, which is characteristic of some of
Jasanoff’s most recent work. This is well represented and captured in the essay
“In a Constitutional Moment,” the fi nal piece in the volume. Invoking both STS
and legal concepts, she analyzes the signifi cant sociopolitical and technological
transitions wrought by globalization in constitutional terms, drawing our attention
to problems of citizenship, markets and global knowledge. Her essay pushes legal
theory to be more constructivist and STS theory to be more cognizant of the law.
Constitutional moments bring us directly to the idea of public reason itself, the
overarching conception for the volume, and the subject of its introductory essay.
As Jasanoff conceives it, public reason is one response to the problem of trust in
the “risk society”, our current age of technological uncertainty, information
excess, and proliferating expertise. Although governmental systems can and do
take recourse to blanket denials or pure technical reason in the face of calls for
accountability, they also provide public proofs of various kinds. Public reason
then consists of “institutional practices, discourses, techniques and instruments
through which modern governments claim legitimacy in an era of limitless risks—
physical, political and moral.” Structures of public reason are part of the larger
architecture of political life and help constitute the bargain between citizens and
their governing institutions. They also entail particular models of citizen reason
and agency, public and private. In Science and Public Reason , Jasanoff illumi-
nates a facet of political life that was omnipresent but somehow invisible.
The political stakes, therefore, of public reason are huge. It conditions forms of
citizen subjectivity, imaginaries of the State, and possible routes of political engage-
ment. The volume then is a script for scholarship and action. In an age of political
guile and slick punditry—captured brilliantly by comedian Stephen Colbert’s
notion of “truthiness”—attending to public reason is a fi rst step towards debating,
reconstructing, and practicing norms of accountability. It may also be a path
towards ensuring that public decision-making utilizes our best knowledge, not the

18. xii Science and Public Reason
ideological beliefs of extremists. In this sense, imagining public reason may also lay
open important avenues for protecting and even reinvisioning democracy.
“When a poet’s mind is perfectly equipped for its work,” T.S. Eliot wrote in his
essay on John Donne, “it is constantly amalgamating disparate experience.”
Anyone who is acquainted with Sheila Jasanoff or her work on science and
democracy will immediately recognize such a mind, and these essays, as much as
the book as a whole, are exemplars. A weaver of ideas, literatures, and experi-
ences, she charts original and strange paths through seemingly familiar land-
scapes, and produces new order out of heterogeneous kinds. O.J. Simpson, 9/11,
a Daily Telegraph headline, the BRCA 1 and 2 genes, the U.S. Constitution within
its glass case, a formaldehyde rule-making, Earth hanging in space—this book
manifests how disparate objects are brought together to generate a single narrative
about technoscience and political culture. Such a mind is on exhibit in the book
that follows. It is a gathering of seemingly disparate pieces, fi tted together and
reinterpreted to generate an exciting new whole.

19. Acknowledgements
It takes a leap of faith to convince oneself that writings which have already
appeared in print are worth publishing again. Few would come to this conclusion
on the basis of their own convictions. In my case, only the steady encouragement
of close friends and colleagues over many years persuaded me to put this collec-
tion together. Even then it was a slow process. Indeed, almost a decade and one
canceled book contract have gone by since I fi rst conceived the unifying theme for
this volume. It was July 4, 2003 when, with fi reworks exploding in the distance, I
wrote to a small group of fellow travelers suggesting that public reason was the
connecting thread running through much of my work over the preceding twenty
years. The further passage of time since then means that there are now newer
pieces to set beside the old; more importantly, there is a longer perspective from
which to discern patterns that were not entirely clear even then. I have tried to
highlight these in a new introduction and an afterword which I hope will bring
coherence to writings that have been read more for their topical interest than for
the ideas that cut across them.
I would like to thank here the people whose invaluable support made this book
possible. John Carson, Clark Miller, Ravi Rajan and Shiv Visvanathan, good
friends since our paths fi rst intersected at Cornell, were among the earliest propo-
nents of this project. Their confi dence that an audience would be found for the
book was as crucial to its conception as their advice about what to include in its
table of contents. Stephen Hilgartner’s sage counsel made it possible to settle on
a list that seemed both balanced and inclusive. Steve Rayner generously invited
me to publish the resulting work in his edited series and persuaded me to stick
with a title that had caused me much anxiety even though it fi tted the book’s
purposes well.
There is no authorial debt quite so large as the one owed to readers of work in
progress, and I have been fortunate during my Harvard years to fi nd a cohort of
exceptionally perceptive critics. The introductory essay benefi ted from several
pairs of eyes that managed to combine sympathy and understanding with detach-
ment. Stève Bernardin was the kindest imaginable cheerleader, pointing out and
helping to correct serious organizational defi ciencies while providing unswerving
support for carrying the project through to completion. John Carson’s as always
trenchant editorial comments helped greatly to sharpen and clarify the arguments.

20. xiv Science and Public Reason
Rob Hagendijk, Gesa Lindemann and Andy Stirling raised my spirits with their
warmly positive reception of the fi rst chapter as well as the project as a whole.
And David Winickoff not only shaped the table of contents, critiqued the intro-
duction, and kept alive the fl ame of commitment, but offered a uniquely personal
gift of confi dence by volunteering to write a preface.
It has been a source of surprise and disappointment to me that the fi eld of science
and technology studies, despite its profound implications for contemporary politics
and law, fi nds it hard to connect to work in those areas. This is fundamentally a
problem of interdisciplinarity: we have built high discursive walls and exclusionary
academic practices that make even the prospect of exchange seem daunting. It is
rare to fi nd multilingual intellects who can overcome the barriers, and rarer still to
fi nd one willing to play the role of interlocutor-in-chief while boundary-crossing
work is taking shape. Ben Hurlbut is such a person, and I have been more fortunate
than I can say in having the benefi t of his vision to expand my horizons in thinking
through this project. Needless to say, all of the friends named above have only
helped to improve a work whose imperfections remain entirely my own.
A book’s production presents logistical as well as intellectual challenges. I
would like to thank Khanam Virjee for her enthusiastic support as Associate Editor
at Routledge-Earthscan and Charlotte Russell for smoothly handling the details of
paperwork, communication and design. Above all, I am grateful to Shana Rabino-
wich for providing her ever resourceful administrative assistance, from tracking
down scattered publishers and texts to obtaining copyright clearances.
My family’s presence as the warp and weft of my life makes all things seem
possible. This collection, representing as it does the work of a lifetime, is fi ttingly
dedicated to Jay Jasanoff, companion, chief enabler, husband and friend.

21. Random documents with unrelated
content Scribd suggests to you:

22. Näin sanottuansa astui hän viereiseen kammioon. Hänen
seuralaisensa meni atriumin läpi ja kääntyi kapeaan käytävään, joka
vei huoneen sisustaan.
Solevat korinttilaiset pylväät ympäröivät tätä rakennuksen osaa.
Mahdottoman isot lehdet ja köynnöskasvit sekä pienet ruusu- ja
orvokki-penkit tekivät sen muhkean puutarhan näköiseksi. Komeita
jumalainkuvia, kreikkalaisten taideniekkain taideteoksia, kimalteli
viheriöiden kasvien välissä ja marmorisesta raakusta juoksi hiljaa
pikkuinen puro altaasen, jossa mylläili kultakaloja ja loisti valkoisia
kukkia. Kunniaterveisillä käyvien klienttien ja muiden hakijoiden melu
ei tunkeutunut tälle paikalle asti, joka oli perhe-elämän tuttavallinen
pesäpaikka.
Luonnon laittaman telttakaton, palmukasvin jättiläislehtien alla
istui kaksi naista. Toinen heistä saattoi olla noin
kolmikymmenvuotias. Hänellä oli päällänsä harmaa, yksinkertainen
stola.[13] Musta nauha piti koossa hänen hiuksensa; mitään
kultakoristuksia ei hänellä näkynyt. Hänen vaaleat kasvonsa olivat
ankaran näköiset. Hän istui matalalla selkänojattomalla tuolilla ja luki
puoliääneensä kirjarullaa, joka oli hänen polvillansa.
Hänen jalkainsa juureen oli nuori tyttö istuutunut ja kuunteli
tarkasti lukijaa. Tytöllä oli yllänsä Assyrian silkistä tehty päällysvaate,
joka oli purppuraisilla nauhoilla koristeltu ja olkapäiltä pantu kokoon
korusoljilla. Kullattu nauha kierteli hänen keltaisten hiustensa
ympärillä ja hänen kaulassansa riippui hienossa kultaketjussa
pikkuinen kultakala,[14] jossa oli kirjoitus sosais (vapahda meitä).
Hänen vartalonsa oli solakka ja norea. Uneksivasti istui hän, ylevät
kauniit kasvonsa, jotka olivat samaa näköä kuin lukijallakin,
solisevaan veteen päin käännettyinä. Yltä ympärinsä oli kaikki hiljaa.

23. Ainoastaan lukevan ääni kuului. Silloin tällöin nähtiin joku
palvelijattarista, ruskeista egyptiläisistä tytöistä, menevän hiljaisin
askelin ohitse, mutta kukaan ei heistä tohtinut astua likemmäksi eikä
häiritä herrattariansa.
Lukija luki:
    "Kuningas sä uskovaisten,
    Isän korkeen ilmehinen
    Sana, voittamaton juuri,
    Viisauden lähde suuri,
    Hädän turva, vahva muuri,
    Jok' on ollut ainian,
    Aina pitää valtikan,
    Edestämme rukoelee,
    Auttaa, holhoo, johdattelee,
    Turvaa kaikill' valmistelee,
    Kaitsee uskovaisiaan;
    Kalastaja lempimielin
    Houkuttelee kaloi meitä
    Synninmeren syvänteiltä
    Rauhan rantaan sulokielin.
    Paimen, joka tunnet omas,
    Ystäväsi ota huomaas,
    Kaitaa tietä heitä saata
    Armon tietä autuasta!"[15]
    — — — — —
Hän taukosi. Käytävässä kuuluivat askelet. "Ei se ole Cajus", sanoi
hän, "Licinius se on käynnistään."
Haihtuva puna lennähti nuoren tytön kasvoille.

24. Yksi palvelijatar tuli ja lausui:
"Licinius pyytää päästäkseen tervehtimään."
"Astukoon hän sisään."
Ripeästi tuli tämä ilmoitettu naisten tykö, jotka hänen tullessansa
olivat nousseet istualtaan, ja tervehti heitä iloisesti.
"Minun terveisillä käyntini ehkä häiritsee teitä", virkkoi hän,
"kirjarulla tuossa tuolilla ilmoittaa minulle sen."
"Luulen sisareni jo lopettaneenkin", sanoi nuori tyttö hyvin hiljaa.
"En suinkaan, Julia; mutta Markus Licinius on aina tervetullut. Etkö
ole kohdannut puolisoani? Hän meni äsken ulos."
"Kohtasin hänet kadulla, ja seurasin häntä tänne saadakseni jättää
teille erään uuden runoelman, jonka muuan kreikkalainen antoi
minulle eilen; tässä se on."
Hän otti rullan vaatteuksensa laskoksesta ja ojensi sen kysyjälle.
Tämä teki epivän liikkeen.
"Ota sinä, Julia, se", sanoi hän. "Minusta on uudenaikainen runous
vastenluontoista. Meidän runoilijamme ovat ruvenneet käyttämään
irstaista kirjoitustapaa. Toinen oppii toiseltansa."
"Minä luulen, että tämä runoelma on poikkeus", virkkoi Licinius
säveästi.
"Poikkeusko? Luuletko sinä, että meidän aikaisemme miespolvi
ylimalkaan voi saada aikaan mitään jaloa, olkoon se sitten mitä
tahtonsa? Sen sanon sinulle, Licinius, että kaikki on kuivettunut ja

25. tullut voimattomaksi, sentähden että juuri on huono. Me olemme
eläneet yli ajastamme ja meillä on välttämätön perikato edessämme,
joll'ei —"
Hän pysähtyi tuokioksi, ikäänkuin olisi hän hakenut sopivia sanoja.
"Joll'ei apua tule", sanoi hän sitten äkkiä.
Licinius pudisti hiljaa päätänsä.
"Sinä, Marcella, tuomitset liian ankarasti", sanoi hän pidätetyllä
äänellä. "Minä olen, näet, kulkenut kreikkalaisten kaupungit läpi ja
nähnyt heidän taideteoksensa; minä olen yksinäisinä hetkinä lukenut
kaikesta, mitä esi-isämme ovat saaneet aikaan toiminnassa,
ajattelemisessa ja runoudessa ja olen nähnyt, kuinka suuria ja jaloja
he olivat; semmoisten isien pojat eivät voi mennä hautaan niin ilman
mitään kunniata, olkootpa sitten kuinka hyvänsä suvustansa
huononneet. He nuorentuvat, tulevat paremmiksi ja enemmän
sukunsa arvon mukaisiksi."
"Oletko koskaan nähnyt kuivan rungon uudelleen elpyneen ja
saaneen kasvuvoimaa", keskeytti Marcella.
"En, mutta olen kyllä nähnyt, että nuori vesa on eloisana
puhjennut kuivasta rungosta. Samoin on meidänkin käypä."
"Sinä et saa minua siihen vakuutukseen. Niin ei tule tapahtumaan.
Idästä nousee aurinko."
"Minä tiedän, mitä tarkoitat", sanoi Licinius karvaalla mielellä.
"Mutta minä en voi uskoa sitä. Ei, vaan Rooma tulee jälleen jaloksi ja
suureksi ja pyhiin temppeleihin kulkee taaskin puhtaita joukkoja ja
meissä toteutuvat ne onnelliset ajat, joita te odotatte."

26. "Minä tunnen pari säettä teidän kunnioittamaltanne Horatiukselta",
virkkoi Marcella. Ne kuuluvat näin:
    "On huonoksi tehnyt kaikk' aika turmeltunut
    Aikamme, kurjempi vielä ol' isien, on siittänyt
    Meidät raukat, jotk' annamme
    Elon sikiölle, vielä huonommalle."
"Mutta sano minulle", lisäsi hän heti sen jälkeen antaaksensa
kanssapuheelle uuden suunnan. "Onko totta mitä kerrotaan, että
prokonsuli on aikeissa ryhtyä toimiin kristityitä vastaan?"
Licinius nyykäytti päätään myöntävästi.
"Hänellä on jo monta kertaa ollut sellaiset ajatukset", virkkoi hän,
"mutta minun on aina onnistunut saada hänet luopumaan niistä."
Naiset katsoivat äänettöminä toisiinsa hetkisen.
"Licinius", sanoi sitten Marcella vakaasti ja meni suoraan hänen
luoksensa, "tiedätkö, että kristityt rukoilevat jumalaansa hävittämään
teidän uskonoppinne, temppelinne ja jumalanne pois koko maan
päältä ja opettavat taivaan vihan kerran kohtaavan teitä?"
"Tiedän minä sen, olen lukenut heidän kirjojansa."
"Etkä ole tahtonut hävittää heitä, vaikka on ollut sinun vallassasi?"
"Minä tiedän, ett'ei totuuden voittoa saadakseen, tarvitse
väkivaltaa käyttää."
Marcella loi silmänsä alas. Hänen sisarensa käytti tätä
äänettömyyttä, joka nyt syntyi, alottaaksensa toisellaista

27. puheenainetta. Pikaisesti silmäiltyään Liciniuksen hänelle jättämän
kirjarullan nimen, kysyi hän kuka sen oli runoillut.
"Eräs kreikkalainen", vastasi Licinius. "Merirosvot olivat ottaneet
hänet vangiksi ja ainoastaan onnellisen sattuman kautta pääsi hän
vapaaksi Aleksandriassa ja sieltä on hän tuiki köyhänä ja nälästä
puolinääntyneenä tullut Kartagoon. Minä kohtasin hänet eräänä
aamuna asuntoni edustalla ja hän piti kädessänsä kirjoitettua
paperia, jonka hän äänetönnä ojensi minulle. Ne olivat tämän
runoelman ensimmäiset värsyt. Niillä on historiansa."
"Sitä suuremmalla mielihalulla luen nyt tämän runoelman, kun
tunnen sen tekijän onnettomuuden", vakuutti nuori tyttö.
"Niin lue se", kehoitti Licinius, "ja lue sinä, Marcella, myöskin se.
Sitten tuomitset meitä ja jälkeentulevaisiamme lempeämmin.
Runoilija on profeetta. Mietiskelevä ajatus joutuu eksyksiin, mutta
runoilijaan kun jumalat vaikuttavat, niin hänen ennustushenkensä
eteen tulevaisuus avautuu. Uskokaa häntä siis."
Hän lausui nämät sanat hartaan ja sydämmellisen makuisesti.
Palvelijatar astui sisään. Hänellä oli kädessään kirje. Sen
päällekirjoitus oli: "Marcus Licinius Proculukselle." Licinius mursi
kiireesti sinetin; hänen otsansa rypistyi, kun hän silmäili kirjoitusta ja
hän lausui hiljaan muutamia vastenmielisiä sanoja.
Sitten sanoi hän sisarille: "Prokonsuli kutsuttaa minut tärkeään
keskusteluun. Minun täytyy siis jättää teidät."
Hän ojensi kätensä heille kummallekin.

28. "Ajatuksesi runoelmasta", virkkoi hän Julialle, "saat sanoa minulle
kun ensi kerran tulen tänne, jos oletetaan sinulla olevan rohkeutta
lukea se loppuun."
"Että luen sen täydellisesti, sen lupaan sinulle nyt jo", vastasi hän
vilkkaasti.
Marcella seurasi vierasta peristiilin uloskäytävään. Mutta
ennenkuin hän jätti hänet, sanoi hän pidätetyllä äänellä:
"Licinius, minä ihmettelen sitä jalomielistä ajatustapaa, joka sinulla
on kristityitä kohtaan. Voinko vakaasti luottaa siihen, ett'et koskaan
tule toisin ajattelemaan?"
Marcella silmäili häntä vakaasti ja tutkistelevasti. Hän tahtoi saada
juhlallisen lupauksen; Licinius huomasi sen. Sentähden vastasi hän
lujasti ja jyrkästi:
"Voit, minä pysyn aina samana. Yhtä vähän kuin aurinko muuttaa
kulkuansa lännestä itäänpäin, yhtä vähän olen minä horjuileva
mielipiteissäni."
"Jää siis hyvästi! Taivas suojelkoon sinua!" sanoi Marcella
liikutettuna ja ojensi kätensä hänelle. Sitten palasi hän Julian tykö, ja
molemmat sisaret juttelivat keskenänsä hiljaa siitä, mitä olivat
Liciniukselta kuulleet.
"Minä en jaksa uskoa", virkkoi Marcella, "että prokonsuli tohtii
ruveta tekemään mitään meitä vastaan, kun keisari tahtoo meille
hyvää. Mutta sellaiselta ihmiseltä kuin prokonsuli voi odottaa
kaikkea."

29. "Mikä onni, että Licinius on suosiollis-mielinen meitä kohtaan",
lisäsi
Julia.
"Sinä olet oikeassa, Julia. Ilman häntä olisimme jo monta kertaa
saaneet tuntea tiikerin kynsiä. Mutta prokonsuli pelkää häntä, eikä
ryhdy mihinkään ilman hänettä. Minua kummastuttaa se. Licinius on
tosin maakunnan sotaväen ylipäällikkö, mutta kuitenkin prokonsulin
alamainen, legaatti ainoastaan."
"Minulle sanottiin äskettäin, että hän on keisarin erinomaisessa
suosiossa ja määrätty ylhäiseen virkaan. Ehkä prokonsuli juuri
sentähden ottaa niin suureen huomioon hänet."
"Mahdollista kyllä", vastasi Marcella; "myöskin Calpurniuksella,
joka tuntee molemmat, on sama ajatus."
"Toivokaamme", lisäsi hän hetkisen kuluttua, "saavamme kohta
lähteä pois Kartagosta. Calpurnius ei nyt enää näytä olevan kovin
vastahakoinen Roomaan muuttamaan."
"Tulemmeko lähtemään pois Kartagosta?" kysäsi Julia melkein
peljästyneenä. "Tiedäthän", vastasi Marcella, "että heti, kun
Calpurnius hyljäsi legaatinvirkansa täällä, aioimme palata Roomaan
takaisin. Olihan se lujasti päätetty. Mutta aikomuksemme
toimeenpaneminen lykättiin päivästä toiseen, Calpurnius kammoi
muuton vaivoja."
Julia painoi päänsä surullisesti alas. Tämä mielenliikutus ei jäänyt
hänen sisareltansa huomaamatta.

30. "Tietysti", lohdutti tämä, "saattaa viipyä kauankin, ennenkuin
muuttamisesta mitään tulee, ja sillä ajalla saattaa tapahtua paljo,
joka voi muuttaa tuumamme."
Nämät viimeiset sanat nostivat nuoren tytön kasvoille syvän
punan, jota hän turhaan koetti salata.
"E-e-emmekö tänään mene seurakunnankokoukseen?" tavoitteli
hän ujosti.
"Menemme", vastasi Marcella, "tänään emme saa olla sieltä
poissa. Olen kuullut, että eräs nuori mies, Vähästä Aasiasta, tahtoo
puhua seurakunnalle, ja minulle on sanottu, että hän on puhuva
jotain hyvin tärkeätä. Piispa ei liene alussa aikonut antaa hänen
esiytyä julkisesti, eikä olekaan sallinut hänen puhua
jumalanpalveluksessa sunnuntaina, vaan on määrännyt, että nuori
kreikkalainen saa puhua, mitä hänellä on puhumista, ylimääräisessä
kokouksessa tänään."
Näin sanottuaan nousi hän istualtaan.
Molemmat sisaret menivät omiin kamareihinsa.
Kolmas Luku.
Apollonius.
Aivan sen kaupunginportin ulkopuolella, jonka kautta tie kävi
Zamaan, oli iso, korkeilla muureilla ympäröitty maatalo. Se oli
rikkaan Onesimus-nimisen kartagolaisen, joka kuitenkin monta

31. vuotta oli alinomaa asunut kaupungissa. Sentähden näytti tämä
suurenmoinen kartano olevan luontonsa nojaan jätetty, ja tavallisesti
nähtiin siellä ainoastaan muutamia maatyömiehiä. Mutta määrättyinä
päivinä ja hetkinä vilkastutti tätä suljettua aluetta semmoiset miehet
ja naiset, jotka kokoontuivat maatalon avaraan peristiiliin pitämään
kristillistä jumalanpalvelustansa. Siihen tarkoitukseen oli Onesimus,
itsekin kristitty, osottanut seurakunnalle tämän rakennuksen.
Tänä päivänä oli seurakunnan esimies, piispa Optatus, kutsunut
kristillisen seurakunnan sinne kokoon. Huvilan peristiili oli täpötäynnä
kuulijoita. Myöskin Marcella ja Julia olivat tulleet sinne ja istuutuneet
naisten puolelle.
Pöydän edessä, jolla pyhä ehtoollinen valmistettiin, seisoi Optatus.
Hän oli noin kuudenkymmenen vuoden vanha ukko, kasvot
suopeannäköiset mutta elottomat. Hänen vieressänsä nähtiin nuori
mies, jolla oli päällänsä lumivalkoinen, purpurareunuksinen,
kreikkalainen liivitakki; se oli Apollonius. Hänen ylevistä kasvoistansa
loisti haaveksivainen ihastus; miettiväisenä katsoi hän maahan.
Seurakunta katseli häntä jännitetyllä odotuksella. Optatus astui
askelen eteenpäin ja antoi kädellänsä viittauksen merkiksi, että hän
tahtoi puhua. Hän alotti:
"Tämä Apollonius, jonka näette tässä, on Phrygiasta lähetetty
meidän tykömme Apamean piispan kirjoituksen kanssa. Hän on tullut
julistamaan meille suuria asioita, jotka hänen puheensa mukaan ovat
tapahtuneet hänen kotomaassansa, ja me olemme katsoneet
kohtuulliseksi antaa hänen tässä puhua teille, jotta saatte itse kuulla
ja arvostella häntä."
Nyt astui Apollonius esiin. Kainosti alkoi hän pyytää anteeksi, että
hän, nuorukainen, tohti puhua tälle seurakunnalle.

32. "Mutta henki", lausui hän ja korotti äänensä, "valitsee
välikappaleet mistä tahtoo, sentähden olen minä kulkenut tänne
teidän tykönne kautta kuivuneiden autiomaiden, yli ryhmyisten
vuorten; ei päivä eikä yö ole voinut estää minua tulemasta
julistamaan teille, mitä henki minun käskee. Niin, veljeni, päivä on
koittanut; kulunut on yö, jossa meidän isämme vaelsivat lain
alaisina, ohitse se hämärä, jossa Jesus Kristus ja hänen apostolinsa
saarnasivat taivaanvaltakuntaa, ja noussut on hengen valoisa kirkas
aurinko, joka myöskin on käsittänyt minut ja tuonut minut teidän
tykönne, jotta tekin tulisitte osallisiksi hänen salaisuudestansa.
Idässä on valo noussut; siellä on taivas lahjoittanut maalle
parakleetin, lohduttajan, ja tämän kanssa on kirkolle alkanut
miehuuden ikä, johon verrattuna sen kulunut ikä on ainoastaan kuin
varjo."
Hän vaikeni hetkiseksi. Hänen kauniit kasvonsa ja ylevä
ihastuksensa pitivät seurakuntaa äänettömässä hiljaisuudessa.
Ainoastaan piispa vapisi ankarasta mielenliikutuksesta. Hän puristeli
käsillään tempovasti palliumia, ja hänen silmänsä harhaili
levottomasti sinne tänne.
"Teillä ei vielä ole tätä sanomaa", jatkoi Apollonius, "teiltä on
valkeus vielä kätkettynä, sillä — minä puhun teille kaikella
ujostelemattomuudella — teidän elämänne on samallainen kuin
niidenkin, jotka eivät mitään tiedä, mitään tunne. Niin, veljeni!
Tuskin yhtä päivää olen ollut täällä, ja kuitenkin olen nähnyt ja
kuullut teidän heittävän leväperään paastoamisen, kirkon oven
avattavan helposti pannaan pannuille syntisille ja teidän — voi
sellaista heikkoutta! — pelolla välttelevän kärsimistä ja kuolemaa
uskon tähden. Minä näen joukossanne ihmisiä, jotka ovat toista
kertaa naimisissa; minä näen naituja naisia ja neitseitä tässä

33. seurassa istuvan hunnuttomina ja kaikin tavoin kaunistettuina ja
koristettuina. Mutta henki tahtoo toisella tavalla. Hän tahtoo kirkon
olemaan Kristuksen puhtaan morsiamen, joka ei kärsi yhteydessänsä
ketään raskailla synneillä kuormitettua. Hän vaatii sellaista rohkeutta,
joka vainon hädässä hakee kuolemaa ja pyrkii saamaan marttyriuden
loistavaa kruunua. Hän tahtoo naisen, jonka kautta synti tuli
maailmaan, käymään huolivaatteissa. Hän vaatii elämää, joka on
ankara, kova, kuolemaan ja taivaasen päin kääntynyt, sydäntä, joka
luopuu kaikesta, saavuttaaksensa kaikki. Sillä se päivä, hyvät veljet,
on lähellä tulossa, jolloin aurinko ja kuu kadottavat valonsa ja kaikki
sukukunnat maan päällä vaikeroivat. Onnellinen —"
Hän taukosi. Optatus oli noussut seisoalleen ja lähestynyt häntä.
Nyt nousi istualtaan myös kokoontuneiden joukossa pitkä, laiha mies
— se oli Tertullianus — ja lausui:
"Se on Jumalan henki, joka puhuu meille. Kuka tohtii ruveta sitä
estelemään?"
Samalla kuului sieltä täältä sekavaa puhetta, mutta vanha piispa
pysyi toimessa.
Hän kääntyi Apolloniukseen, nosti juhlallisesti kätensä ja lausui:
"Muukalainen; minä vaadin sinua sanomaan, kenen nimessä ja millä
voimalla sinä puhut."
"Hengen, Jumalan lähettämän parakleetin nimessä."
"Ja minä kysyn sinulta toiseksi", jatkoi piispa, "oletko sinä
Montanuksen lahkon lähettämä?"
Puhuteltu painoi päänsä äänetönnä alas.

34. "Siis otan minä sinulta pois vallan puhua tässä huoneessa", sanoi
Optatus juhlallisesti. "Sinulla ei ole mitään yhteyttä meidän
kanssamme."
Sitten kääntyi hän kokoontuneihin lausuen: "Veljeni! Ne sanat,
jotka olette kuulleet tältä ihmiseltä, ovat väärät ja harhaoppiset."
Sanomaton meteli syntyi nyt. Muutamat tahtoivat Apolloniusta
puhumaan; enemmistö pani kiivaasti sitä vastaan. Useat lähtivät
paikoiltansa ja pakkautuivat ryhmiksi. Turhaan koettivat presbyterit
ja diakonit pitää voimassa järjestystä. Naiset vääntelivät tuskallisesti
käsiänsä.
"Kuka tahtoo tukehuttaa henkeä?" lausui jälleen Tertullianus
kovalla äänellä. "Kuka rohkenee sulkea totuuden lähdettä? Me
tahdomme kuulla Apolloniusta."
"Niin, me tahdomme kuulla Apolloniusta!" toistivat useat.
Piispa oli suuressa mielenliikutuksessa, mutta pysyi
taipumattomana.
"Ja minä", vastasi hän kovalla äänellä, "minä, joka apostolisen
asetuksen mukaan, olen tämän seurakunnan hoitaja, estän häneltä
kaiken yhteyden meidän kanssamme. Menköön hän takaisin, mistä
on tullutkin."
Apollonius katsoi muutaman sekunnin äänetönnä lattiaan. Sitten
antoi hän kokoontuneille merkin.
"Koska piispa niin tahtoo, niin menen minä takaisin matkaani",
sanoi hän hiljaa. "Mutta voi sitä", lisäsi hän mielikarvaudella, "joka
asettautuu henkeä vastaan!"

35. Näin sanottuaan lähti hän kokoussalista. Muutamat, niiden
joukossa
Tertullianus, menivät hänen luoksensa ja seurasivat häntä ulos.
Sitten kuin Optatus oli lausunut vielä muutamia varoittavia ja
neuvovia sanoja kokoontuneille, hajoitti hän kaikessa hiljaisuudessa
kokouksen.
Marcellaan ja Juliaan oli Apollonius tehnyt syvän vaikutuksen.
Mutta samalla kuin edellinen ankarassa jumalisuudessaan otti
mielisuosiolla vastaan sen, että puhuja oli vaatinut lain-alaisempaa
elämää, tunsi Julia tulleensa enemmän liikutetuksi hänen ylevästä
esiintymisestänsä ja hartaasta innostaan. Ja sentähden oli mieleen
kummastakin sisaresta, että he huvilan sisäänkäytävän vieressä
kohtasivat Apolloniuksen ja Tertullianuksen, joka oli heille hyvin
tuttu. Tertullianuksen kautta tulivat he tutuiksi Apolloniuksen kanssa,
ja kaikki neljä menivät yhdessä takaisin kaupunkiin.
Tertullianus, joka vielä oli sangen liikutettuna äskeisestä
tapauksesta, ja joka tiesi Marcellan voivan käsittää riitakysymyksen,
oli paikalla johtanut hänet uskonnolliseen keskusteluun, ja tämä
saattoi Apolloniuksen alkamaan juttelun Julian kanssa. Mutta ollen
maailmaa kokenut, huomasi hän heti että uskonnolliset ja kirkolliset
asiat olivat Julialle ihan vieraita ja sentähden käänsi hän puheensa
toisaalle. Hän jutteli kodostansa, maanmiehistänsä Vähässä
Aasiassa, matkastansa Kartagoon, ja kaikkea tätä kertoi hän
ujostelevalla tavalla, niin lapsellisella tunteella ja sellaisella
hartaudella, että Julia tunsi itseään hänen sanojensa yhä enemmän
miellyttävän. Julia, josta kaihtivaisuuden jää nyt suli, alkoi
rinnallansa astuvan nuoren miehen kanssa yhdessä ylistää kaikkea,

36. mikä avarassa maassa on loistoa ja ihanuutta ja mitä ihmishenki
vuosisatojen harrastuksissa oli tuottanut kaunista ja jaloa.
"Eikö hän ole tullut toisellaiseksi kuin ennen?" täytyi Julian
ehdottomasti kysyä itseltänsä kuullessaan seuralaisensa ylistelevän
Phrygian vuorimaisemia, Epheson taideaarteita ja Egyptin kaupungin
Teehen valtaavaa ihanuutta. "Eikö hän äsken kehoittanut kiroamaan
ja vihaamaan maailmaa, luopumaan kaikesta maallisesta, kaikesta
mikä silmää viehättää?"
Hänen sieluunsa nousi salainen ja himeä aavistus, että tämä nuori
mies on mahtanut taipua semmoisen periaatteen valtaavan voiman
alle, joka oli peräti ristiriidassa kaikkien hänen tunteidensa ja
ajatustensa kanssa, mutta joka oli liian voimallinen hänen
voittaaksensa. Samalla kertaa juolahti hänelle mieleen vapauttaa
tämä vankiraukka ja antaa hänet jälleen maailmalle.
* * * * *
He olivat tulleet sille kadulle, jonka varrella Calpurniuksen asunto
oli. Pitkä, viittaan kääriytynyt vartalo tuli heidän vastaansa ja
seisattui Marcellan ja Tertullianuksen eteen. Se oli Licinius.
"Terve Marcella", lausui hän ystävällisesti ja ojensi kätensä
hänelle.
Samalla silmäili hän Marcellan seuralaista kysyvännäköisesti.
"Se on Tertullianus", virkkoi Marcella, joka ymmärsi hänen
silmäyksensä; "hän on saattanut meitä."
Samassa tulivat myöskin Julia ja Apollonius paikalle. "Mikä
odottamaton tulo", lausui Licinius ja kääntyi naurussa suin Juliaan,

37. ojentaen kätensä hänelle.
Mutta häntä kummastutti se, että Julia ainoastaan epien ja vähin
ujosti ojensi kätensä hänelle. Silloin kääntyivät hänen silmänsä
kreikkalaiseen ja paikalla nousi hänen sieluunsa luulo, joka pani
hänen sydämmensä kahta nopeammin tykkimään.
"Kuka on tämä?" kysäsi hän, tuskin voiden hallita liikutustansa.
Hän lausui nämät sanat melkein käskevään tapaan.
"Eräs muukalainen Vähästä Aasiasta, jonka kanssa olemme tänään
tulleet tutuiksi; hän on Tertullianuksen ystävä", vastasi Marcella.
"Sitten en voi tarjoutua kanssanne seurustelemaan", jatkoi
Licinius; "hyvästi! Me näemme taas toisemme."
Hän meni pikaisesti edelleen.
Hän oli tullut prokonsulin tyköä neuvottelusta. Siellä oli jälleen ja
vielä äänekkäämmin kuin ennen vaadittu ankariin toimiin ryhtymään
kristityitä vastaan, jotka olivat muka valtion vihollisia. Mutta Licinius
oli, vaikk'ei ilman vaivatta, saanut prokonsulin kääntämään korvansa
pois näistä neuvoista.
"Ei sinun syysi", oli prokonsuli sanonut hänelle neuvottelun
loputtua, "pidätä minua tekemästä sitä, johon ystäväni ja oma
päätelmäni kehoittavat minua, vaan ainoastaan sinun ystävyytesi.
Mutta varo, Licinius, ett'ei minun ystävyyteni ja mielihartauteni sinua
kohtaan tule valtiolle vahingoksi."
Nämät sanat olivat hiukan nyreyttäneet Liciniusta, mutta hän
unhotti ne mennessänsä Calpurniuksen asunnon ohitse ja ajatteli
sitä, joka nyt unessa ehkä myöskin muisti häntä.

38. Nyt oli peljättävä epäluulo syntynyt hänen sieluunsa ja kiihkeänä
ja kuohussa kun hänen mielensä oli, teki hän itsensä tahdottomasti
tämän epäluulon orjaksi.
"Hän ei enää rakasta sinua!" sanoi hän itseksensä. "Kreikkalainen
on sysännyt sinut syrjään!"
Hänen orjansa kuulivat kauan kuinka hän käveli edestakaisin
kamarissansa. Hän koetti levätä vasta sitten, kun hän oli tehnyt lujan
päätöksen, ja tämä päätös oli, että hän seuraavana päivänä julkisesti
ilmoittaisi rakkautensa hänelle, johon hän kauan oli tuntenut
itseänsä vedetyksi ja tarjoaisi kätensä hänelle. Hän oli jo aikaa sitten
tahtonut tehdä sen, sillä hän tiesi Julian varmaan ja ilolla antavan
myönnytyksensä hänelle, mutta ujous sai hänet lykkäämään tämän
päivästä toiseen. Nyt pakotti häntä tuo äkkiä herännyt luulevaisuus
jyrkkään päätökseen, ja siten tuli hän tulemistaan levollisemmaksi ja
kun vihdoin uni saapui hänen makuusijallensa, toi se tullessaan
suloisten unien lahjan. — —
Aamuauringon ensimmäiset säteet olivat juuri alkaneet kimallella
yli Kartagon linnan, kun orja astui Liciniuksen makuukamariin ja
herätti hänet.
"Herra", sanoi hän, "prokonsulin käsikirjoittaja hakee sinua, hän
sanoo tulevansa tärkeälle asialle ja tahtoo paikalla päästä sinun
puheillesi."
"Anna hänen tulla sisään."
Vanhanpuoleinen mies ilmestyi ovelle.
"No, Markus", sanoi Licinius hänelle ja nousi ylös, "mikä nyt on?"

39. "Huonoja sanomia on tullut", vastasi puhuteltu ja astui
likemmäksi. "Siccan luona on maakansa tehnyt kapinan ja lyönyt
kuolijaaksi keisarillisen veronkantajan. Kaupunkiin sijoitettu sotaväki
ei ole voinut tehdä mitään kapinannostajille. Rauhattomuus on
yltymään päin. Sentähden pyytää prokonsuli sinua paikalla
lähtemään yhden kohortin kanssa tähän kapinalliseen maakuntaan;
miesjoukko on jo valmiina."
"Hyvä", vastasi Licinius, "sano prokonsulille, että minä tulen
paikalla."
Käsikirjoittaja meni pois.
Licinius puki ripeästi päällensä. Käsky tuli hänelle hyvin
sopimattomaan aikaan, ja hän oli hetkisen aikeissa pyytää
prokonsulia lähettämään jonkun toisen hänen sijaansa. Mutta hän
käsitti velvollisuutensa niin tunnollisesti, ett'ei hän kauempaa antanut
valtaa semmoisille ajatuksille.
Puolen tunnin kuluttua tuli hän kasarmille, piti pikaisen
katselmuksen, antoi muutamia käskyjä ja lähti marssimaan
kohorttinsa kanssa. Synkkämielisyys valtasi hänet, kun hän kulki ulos
kaupungin portista, sillä hän ajatteli sitä, joka päivää ennen oli
tehnyt hänelle niin paljon levottomuutta ja josta hän tänään oli
aikonut saada varmuutta. Mutta kun raitis aamutuuli puhalteli
hänelle vastaan ja Atlasvuoren huiput kohosivat hänen edessänsä
aamuauringon kultaamina, tunsi hän tulevansa vähitellen
iloisemmaksi ja murheista vapaammaksi ja voipa jo laskea leikkiäkin
häntä seuraavien upseerien kanssa.
Kaksipäiväisen kiivaan marssin perästä rupesivat Siccan muurit
kaukaa näkymään. Myöskin maalaisia alkoi parveilla heidän

40. ympärillänsä, tekemättä kuitenkaan vakaista koetusta karata
sotamiehien päälle. Vahinkoa kärsimättä saapui kohortti kaupunkiin.
Heti seuraavana päivänä teki Licinius suuremmilla sotavoimilla
partioretken, ja kaatoi suuren joukon kapinoitsijoita, jotka olivat
huonosti aseilla varustetut ja keskenään eripuraiset. Seuraavat
päivät toivat mukanaan samallaisen menestyksen, ja kun nyt
keisarillinen legaatti näiden voittojen nojassa tarjosi heille
kohtuulliset ehdot, niin olivat kapinan johdattajat halukkaat
taipumaan alamaisuuteen. Sillä tavalla saatiin melske viikon kuluessa
tukahutetuksi ja levollisuus aivan entiselleen palautetuksi.
Saattajanansa kunniaseurue porvareja marssi Licinius takaisin ja
saapui seuraavana iltana Kartagoon. Prokonsuli oli sangen iloissaan
asian onnellisesta päättymisestä ja antoi legaatillensa ylenmäärin
kunnianosoituksia.
"Kahdeksan päivää olen menettänyt", sanoi Licinius itseksensä
astuessansa sisään kamariinsa. "Kahdeksan päivää voi tehdä suuren
muutoksen, erittäinkin naisissa. Mutta minkätähden huolestutan
itseäni kärsimisellä, joka tähän asti on ainoastaan
mielikuvituksessani olemassa?"
Seuraavana aamuna, kun hän oli saanut muutamat toimitukset
tehdyiksi ja aika terveisillä käyntiin oli tullut, lähti hän ulos
asunnostansa. Kohta seisoi hän Calpurniuksen huoneen kynnyksellä.
Hän katsoi hetkisen lattiassa olevaan kivikutoiseen kirjoitukseen:
Salve (Terve).
"Lieneeköhän tämä tulotervehdys tänään minullekin?" ajatteli hän
itsekseen.
Hän meni kiireesti atriumin läpi. Palvelijatar ilmoitti hänet. Hän
astui pylväs-saliin. Synkeä varjo pimitti hänen kasvonsa ja hän jupisi

41. hiljaan: "kreikkalainen!"
Samasta paikasta, jossa hän oli kohdannut heidät viime kerralla
käydessään, löysi hän heidät nytkin. Heidän vieressänsä seisoi
Apollonius kädessään kirjarulla. Hän näytti nyt juuri lukevan heille
jotain.
"Minä häiritsen", sanoi Licinius lempeästi, koettaen väkisin hillitä
mielenliikutustaan. "Mutta minä voin sitten palata jälleen takaisin, jos
se minulle sallitaan."
Marcella nousi seisoalleen ja tarttui hänen käteensä.
"Sinä olet aina tervetullut meillä", sanoi hän ystävällisesti.
"Erittäinkin hauskuttaa meitä nähdä sinun onnellisesti tulleen
takaisin. Mutta minkätähden ovat kasvosi noin totiset? Ethän tuone
meille mitään ikäviä sanomia?"
"En, en, Marcella", lausui Licinius ujomaisesti, "en ole minkään
erinomaisen asian tähden tullut tänne. Mutta kuitenkin" — hän mietti
hetkisen aikaa — "pyytäisin saada jutella sinun ja Julian kanssa
muutaman minuutin."
"Julia", lausui Marcella, "menkäämme Liciniuksen kanssa
tabliumiin; suohan Apollonius sen anteeksi."
Julia nousi äänetönnä istualtaan. Hänen kasvonsa olivat vaaleat,
hänen silmäyksensä levoton. Kirjarulla putosi hänen vaatteensa
laskoksesta. Licinius otti sen pikaisesti ylös; se oli sama runoelma,
jonka hän kahdeksan päivää sitten oli jättänyt Julialle. Hän ei
kysynyt oliko Julia lukenut sen, mutta kun hän ojensi sen Julialle,

42. nousi tytön kasvoille syvä puna. Licinius näki sen, ja surumielisenä
ajatteli itsekseen: "Ei hän ole lukenut sitä."
He menivät tabliumiin.
Kiiltävään marmorilattiaan kuvastui sen kalliskoristeinen laki;
taidokkaasti maalatuita tanssijattaria ja hengettäriä oli kuvattuna sen
vaaleanruunittaville seinille ja täällä, samoin kuin peristiilissäkin,
kohtasivat sisään-astuvan silmät jaloja marmorisia patsaita. He
kolme silmäilivät toisiaan hetkisen aikaa äänettöminä.
"Marcella"; alotti viimein Licinius vienolla äänellä, katsoen maahan,
"minä olen Calpurniuksen perheen ystävä ja olen aina kohdannut
hyväntahtoisuutta teissä kaikissa. Mutta käydessäni teillä olen kauan
tuntenut —." Hän keskeytti puheensa ja silmäili Juliaa. Vaaleana ja
liikkumattomana katsoa tuijotti Julia ulos pihalle, jonka kirjavalla
kivityksellä auringon säteet leikittelivät. Ja kun Licinius näki Julian
olevan näin kylmämielisen ja myötätuntoisuutta hänen sanoillensa
osoittamattoman, vetäytyi hänen sydämmensä kokoon ja hän oli
vähällä lähteä ulos ja heittää kaikki silleen. Mutta hän ponnisti
itsellensä voimaa viipyäksensä ja saattaaksensa taistelun
päätökseen.
"Minä olen kauan tuntenut", toisti hän, "että tämä huone kätkee
elämäni korkeimman onnen, sieluni rauhan, sydämmeni suloisimman
halauksen. Ja tämä onni —"
Jälleen vaikeni hän. Hänen rintansa kohoili kovin, hänen äänensä
vapisi, mutta hän rohkasi mieltänsä tämän ratkaisevan sanan
lausumiseen.

43. "— olet sinä", jonka hän vihdoin sai suustansa ja astui Julian
luokse.
Vienosti parahtaen vetäytyi nuori tyttö hänestä yht'äkkiä
edemmäksi ja vaipui sisarensa syliin, peittäen kasvonsa hänen
rintaansa vasten.
Äänetön hiljaisuus vallitsi muutaman sekunnin. Julia nousi
seisoalleen, hänen huulensa värähtelivät, hänen silmänsä olivat
täynnä kyyneliä.
"Julia", sanoi Licinius ehkäistyllä ja surkumielisellä äänellä, "katso,
minä tulen tykösi niinkuin rukoilevainen, joka rukoilee sinua, ett'et
tekisi häntä onnettomaksi, etkä sysäisi häntä pois tyköäsi."
Tyttönen antoi kätensä vaipua alas. Hänen silmistään tulvasi
virtanaan kyyneleitä ja äänekkäästi nyyhkien syleili hän sisartansa.
Kukaan heistä ei virkkanut yhtä sanaa. Licinius katsoi tylseästi
lattiaan. Hänen voimansa oli lähtenyt hänestä. Haaveelliset kuvat
ajelivat hänen aivoissansa; hänestä oli mahdotonta olla selvässä
tunnossa siitä, mitä hän teki; oli kuin yö hänen silmiensä edessä.
Silloin näki hän hienon valkoisen käden, joka ojentui häntä kohden;
hän tarttui siihen kiinni ja autuaallisuuden tunne tunkeutui läpi
hänen olentonsa.
"Minä en saata. Voi hyvin aina, Licinius."
Käsi oli kadonnut, hän näki hoikan vartalon rientävän pois
huoneesta. Hän tahtoi syöksyä sen perästä; hänen jalkansa olivat
ikäänkuin lattiaan kiinni tarttuneet. Oli kuin miekka olisi käynyt
hänen sielunsa läpi, hänen rintansa oli haljeta ja hänen täytyi painaa

44. molemmat kätensä sitä vasten. Hän kuuli vieressänsä äänen, joka
rohkasi häntä. Hän tahtoi vastata, mutta ainoastaan epätoivon
huudahdus pääsi hänen huuliltansa.
Lumous näytti poistuneen sen huudahduksen kanssa.
"Jumalat suojelkoot sinua, Marcella", sanoi hän ja riensi ulos.
* * * * *
Suuret hikipisarat olivat hänen otsallansa, voipuneena hiljensi hän
käyntiänsä; hän oli julkisella paikalla. Hänen edessänsä kohosi
mahtava temppeli. Hän kiiruhti sen rappuja ylös. Sen sisällä istui
voimallinen Zeuksen[16] kuva valtaistuimellaan totisen ja
majesteetillisen näköisenä. Hän lankesi polvilleen kuvan eteen ja oli
siinä kasvot peitettyinä noin neljänneksen tuntia. Kaksi pappia meni
hänen ohitsensa.
"Licinius, legaatti Licinius", kuiskasi toinen heistä, "mistä se tulee,
että hän on täällä?"
Toinen nosti hartioitaan.
"Kukapa tietää. Pienen rahauhrin jättänee hän kuitenkin, voimme
toivoa."
Nyt nousi Licinius ylös.
Hitailla askelilla lähti hän temppelistä. Hänen kasvonsa olivat
kylmät ja liikkumattomat. Pappien tervehdykseen vastasi hän
nyykäyttämällä ylevästi päätänsä. He katsoivat hänen jälkeensä
kummastellen.

45. Welcome to our website – the ideal destination for book lovers and
knowledge seekers. With a mission to inspire endlessly, we offer a
vast collection of books, ranging from classic literary works to
specialized publications, self-development books, and children's
literature. Each book is a new journey of discovery, expanding
knowledge and enriching the soul of the reade
Our website is not just a platform for buying books, but a bridge
connecting readers to the timeless values of culture and wisdom. With
an elegant, user-friendly interface and an intelligent search system,
we are committed to providing a quick and convenient shopping
experience. Additionally, our special promotions and home delivery
services ensure that you save time and fully enjoy the joy of reading.
Let us accompany you on the journey of exploring knowledge and
personal growth!
ebookultra.com