herkempi huomaamaan tapahtumien koomilliset puolet. Hänestä
olivat mielenkiintoisia itse ihmiset, eivätkä suinkaan aatteet. Hän oli
olevinaan heitä kohtaan halveksivan välinpitämätön. Hän pilkkaili
yhteiskunnallisia utopioita. Vastaanhangoittelun halusta ja
vaistomaisesta reaktsioonista sitä sairaaloista humanitarismia
vastaan, joka oli päiväjärjestyksessä, koetti hän näyttäytyä
itsekkäämpänä kuin olikaan; hänellä, joka oli itsetekoinen mies,
voimakas nousukas, ylpeä lihaksistaan ja tahdostaan, oli hiukan
liiankin suuri taipumus pitää kaikkia niitä, joilla ei ollut voimaa,
tyhjäntoimittajina. Vaikka hän oli köyhä ja yksinäinen, oli hän
kuitenkin pystynyt maailmassa voittamaan: toisten piti hänen
mielestään tehdä samoin! Mitä loruttiinkaan yhteiskunnallisista
kysymyksistä! Mikä kysymys se oli? Köyhyyskö?
— Minä tunnen sen, sanoi hän. Minun isäni ja äitini ja minä
olemme sen kokeneet. Ei ole muuta keinoa kuin nousta siitä.
— Kaikki eivät sitä voi tehdä, vastasi Olivier. Sairaat ihmiset, kovan
onnen kohtaamat.
— Heitä täytyy auttaa, se on selvä. Mutta ylistellä heitä, niinkuin
nykyään tehdään, ei käy laatuun. Ennen muinoin väitettiin, että
voima on oikeus. Toden totta, en tiedä, eikö ole vieläkin
inhottavampaa väittää, että heikolla pitää olla oikeus. Sepä se juuri
herpaisee nykyajan ajatuksia, se pakottaa väkevät hirmuvallan
ikeeseen ja nylkee heitä. Tuntuu nykyään kuin olisi mikäkin ansio olla
sairaaloinen, köyhä, typerä, voitettu, — ja rikos olla voimakas,
hyvinvoipa, menestyä taistelussa, aristokraatti sielultaan ja
vereltään. Ja kaikkein naurettavinta on, että väkevät uskovat
ensimäisinä sellaista… Erinomainen komedian aihe, ystäväni Olivier!