rikkirevityillä vaatteilla, yhdyimme rouva Catinot'n salongissa. Kaikki
muut paitsi yksi nurkkaikkuna olivat vielä peitetyt luukuilla; liedellä,
jossa sinä iltana, kun siellä rouva Catinot'n keralla söin illallista, tuli
iloisesti roihusi, oli nyt vain kylmää, valkoista tuhkaa. Huone oli
synkän ja aution näköinen, huonekalut loivat pitkiä, pimeitä varjoja
ja ulkoa kuului roistojoukon melu, joka meidän mentyä taloon piiritti
murhapaikan, eikä näyttänyt kyllästyvän sen katselemiseen.
Se oli kummallinen kohtaus, sillä me kolme olimme lämpimästi
rakastaneet toisiamme, mutta riidat ja levottomuudet olivat meidät
eroittaneet. Kun nyt ikäänkuin kuolleista nousseina, kalpeina, kädet
vapisevina ja silmät kuumeesta palavina tapasimme, olivat kaikki
erimielisyydet unohdetut. — Veljeni! — Veljesi! pääsi yhtaikaa minun
ja Louis'n huulilta. Ja kätemme yhtyivät, ikäänkuin hän, joka oli
kuollut, osoittaen sukunsa suurta urhoollisuutta, olisi ne yhdistänyt.
Isä Benoit väänteli käsiään lohduttomassa tuskassa ja asteli edes
takaisin valittaen: — Lapseni! Lapsi raukkani! Armahtakoon Jumala
tätä maata!
Viereisestä huoneesta kuului naisten valitusta ja itkua ja kepeitä
kiiruhtavia askeleita. Luulen että nuo äänet rauhoittivat meitä, että
voimme maltillisesti puhella, Louis vain väliin osoittihe katkeraa
surua. Sain tietää että rouva St. Alais makasi viereisessä huoneessa,
hän oli joko pudonnut tahi oli häntä kovasti potkaistu ahdingossa,
niin että hän vaarallisesti loukkaantui, sekä että Denise, rouva
Catinot ja lääkäri olivat hänen luonaan. Synkkä huone suljettuine
ikkunoineen oli aivan kuin murhehuone, puhuimme vain
kuiskaamalla, pitkät ajat olimme aivan äänettöminäkin, silloin meistä
joku aina nousi astelemaan kauheain muistojen kiusoittamana. Äkkiä
kuului korviimme kanuunanjyskettä; unhotimme hetkeksi omat
huolemme, puhuimme Fromentista ja toiveistaan päästä