koskeneet häntä? Oliko se hitautta, joka valtaa sielun, kun se
eristetään ympäristöstään ja kun sen, sen taisteltua jonkun aikaa
vastaan, väsyttää, lamauttaa joku tahdon ja toiveitten odottamaton
hillike?
Mutta mietiskeltyään nyt äskeisiä elämyksiään ja väänneltyään ja
käänneltyään niitä pitkän ajan, kunnes oli käynyt voimattomaksi,
alkoi hänen hajalla olevan sielunsa atoomeista valtava luonnonääni
kohota; vietit, joita nyt puolen vuoden ajan oli tukahutettu,
heräsivät, ja vahvistuneina toivosta, että saisivat sen, mistä niiden oli
täytynyt niin kauan kieltäytyä, nousivat vaistot hirvittävällä voimalla.
Tuon sinipukuisen tytön kuva välkähti esiin kuin taikalyhdystä, hänen
paljaat olkapäänsä, lanteiden ja selän tuliset käärmemäiset liikkeet.
Ja hän karkoitti väkipakolla muiston katseessa piilevästä
rumuudesta, suuta ympäröivästä ilkeästä piirteestä ja koko
olemuksen likaisuudesta. Halu syleillä tyttöä raa'asti, eläimellisesti,
kuten koira narttuaan, heräsi hänessä, mutta samalla se varma
päätös — hän ei tiennyt, mistä se johtui — että ei suutelisi häntä
milloinkaan!
Ja mielikuvat loihtivat sen esille sellaisenaan kuin hän oli ajatellut
ja toivotellut sen tapahtuvaksi.
Hän tunsi mielessään, että ei voisi puhua rakkauden sanoja
hänelle, että ei voisi sanoa hänelle mitään, ei sekoittaa sieluaan
tämän sieluun, ei välkähyttää mitään tulevaisuuden-mahdollisuuksia;
vaan, huomattuaan että tyttö oli taipuvainen, viskaisi ainoastaan
sulttaanin tavoin nenäliinansa, viittaisi "tule" ja hiipisi senjälkeen
johonkin pimeään piilopaikkaan, missä kukaan ei saattanut nähdä
mitä tapahtui, ei edes hän itse, sillä mikään muisto ei saisi tahria
hänen silmäänsä, hänen ajatuksiaan ei myöhemmin vaivata mikään