alla. Soitettiin yhtä noista italialaisista opera-uvertyyreistä, jotka
näkyvät tehdyiksi soitoksi taivasalla yleiskävelyjä varten ja joiden
monilukuiset säveleet sekaantuvat, nousten ilmoille, pääskysten
sirkutukseen ja vesisuihkujen helmiheittoon. Räikeät torvet ylentävät
kyllä haalean vienoa suloutta noina kesäpäivien ehtoina, jotka ovat
niin uuvuttavat, niin pitkät Parisissa; näkö kuuleekin vaan niitä.
Etäinen pyörien tärinä, leikkivien lasten huudot, kävelijöiden askeleet
hälvenevät näihin heleihin aaltoihin, uhkuviin, virkistyttäviin, jotka
ovat Parisilaisille yhtä tarpeelliset, kuin heidän kävelypaikkojen
jokapäiväinen kasteleminen. Ylt'ympärillä väsyneet kukat, tomusta
valkeat puut, kasvot, jotka kuumuus tekee vaaleiksi ja uleiksi, suuren
kaupungin kaikki surut ja kurjuudet, kummastuneina ja miettiväisinä
puutarhojen raheilla, saavat siitä lohduttavaa, elähyttävää mieltä.
Ilma liikkuu, uudistuu, noista säveleistä, jotka sen soinnulla
täyttävät.
Risler parka tunsi ikäänkuin höllitystä hermoissaan.
— Tekee oikeen hyvää kuulla hiukan soittoa… sanoi hän loistavin
silmin; ja hän jatkoi alentaen äänensä.
— Sydämeni on raskas, vanha mies… Jospa tietäisit…
He eivät puhuneet mitään, vaan nojasivat ikkunaan, sillä välin kuin
kahvia tarjottiin.
Sitte herkesi soitto, puisto kävi autioksi. Myöhästynyt valo nousi
kattoja kohti, lähetti viimeiset säteensä korkeimpiin ikkunoihin,
lintujen, pääskysten seuraamina, jotka räystäiltä, jossa he likistyivät
vasten toisiaan, sirkuttelivat viimeiset hyvästinsä sammuvalle
päivälle.