vaelsi hämmästyttävässä tiedottomuudessa. Huolimatta papereistaan
ja todistuksistaan, joiden mukaan hänellä oli niin ja niin paljon
tietoa, hänelle vähitellen selveni, ettei hän mitään tietänytkään. Niin,
niin, kaksi kertaa kaksi oli neljä tietysti ja leivonen oli latinaksi
alauda, mutta miksikä hän ollenkaan oli olemassa, sitä hän ei ollut
oppinut. Oli kyllä kuullut, että Jumala oli tyhjästä luonut taivaan ja
maan ja puhaltanut henkensä Aadamin sieramiin ja että Jumalan
pojan kuolema pari tuhatta vuotta sitten tuotti hänelle taivaan, kun
itse henkensä heittäisi, — mutta mikä tämä hänen nykyinen
elämänsä oli, sitä hän ei ollut kuullut. Ja vaikka se välistä tuntui
melkein naurettavalta, oli se kuitenkin aivan kuin joku vanha minä
olisi häneltä riistetty pois, ilman että uusi vielä näkyikään. Ja ennen
ahkera, tyynimielinen poika muuttui levottomaksi, työhön
kykenemättömäksi nuorukaiseksi.
Hänen ihanteensakin siirtyi pilvien taakse. Se ei tuntunut olevan
missään yhteydessä nykyisen todellisen elämän kanssa. Ja kuitenkin
hän juuri niihin aikoihin sai useampia ystäviä, jotka rakastuivat
hänen lempeään, omituisen puhtaaseen olentoonsa. Yksi hänellä oli
ollut jo ennen ylioppilaaksi tultuansa, lempeämielinen, vilkas Aarno,
jolla myös oli rikas mielikuvitus. Nyt hän vielä voitti Tuomon ja
Harryn. Tuomo oli vakava, tunteellinen, jalo ja teräväpäinen kriitikko.
Harry oli nuori, koululainen vielä, täynnä loppumatonta innostusta,
sielua ja uskallusta, vaikka hän oli liian herkkä vaikutuksille ja
mielellään antautui umpimähkään tunnelman valtaan.
Nämä neljä ystävää olivat melkein alinomaa yhdessä. He kertoivat
toisilleen surunsa ja ilonsa. Ja Eeron epäilykset rupesivat tarttumaan
toisiinkin. Niinpä he usein toivoivat jonkun kummallisen taikavoiman
avulla pääsevänsä pois tästä maailmasta, vaikkapa toiseen tähteen,
missä olot olisivat toisellaiset, missä vallitsisi vapaus, keskinäinen