Jos vain tunnollisesti ja hyvällä tahdolla täyttää velvollisuuttaan,
vaikka raskastakin, tuottaa se tyydytystä ja saa mielen keveäksi ja
hilpeäksi. Mutta niin ei ollut Amyn laita. Hänen mielensä oli valju,
kärsimätön ja napiseva kuin aina ennenkin. Ei edes isän kiitos, ei
hänen iloinen katseensa, kun kotiintullessaan näki hänet työssä,
saanut häntä sulamaan. Isähän juuri häntä työhön pakoitti ja esti
huvittelemasta.
Tyttären, jolla varsinkin on terveyden kallis lahja, pitäisi olla kodin
auringonsäteenä. Vanhemmilla on huolet ja murheet osallaan, he
tekevät pääasiallisen työn, he saavat vastata lastenkasvatuksesta,
heillä on vaikeuksia sekä kodissa, että kodin ulkopuolella, he saavat
valvoa öitä, kestää vaivoja, paitse sitä ovat he jo siinä ijässä, jolloin
mieli ei enää ole nuoruuden joustava, heillä kukatiesi on ollut suruja,
katkeria kokemuksia, heidän terveytensä kenties on tärveltynyt.
Mutta tyttärellä on nuoruutensa, on terveyttä ja voimaa, tukea ja
hoivaa, vanhemmat, joihin voi luottaa ja joilta neuvoa kysyä, häntä
on säästetty suurimmista suruista ja edesvastuusta, hänen tulisi olla
iloinen ja tyytyväinen, tulisi lohduttaa, levittää päivänpaistetta
ympäristöönsä ja auttaa omaisiaan. Mutta Amy kulki kuin ukonpilvi
uhaten ratketa vihan voimaksi ja salamoiksi vähimmänkin
vastustuksen tai vastoinkäymisen osuessa tielle. Hän ei yrittänytkään
hillitä luontoansa, oli mielestään onneton, kärsi vääryyttä ja kovaa
kohtelua ja luuli senvuoksi olevansa oikeutettu syöttämään
ympäristölleen kaikki ikävyydet, joita paha tuuli matkaansaattaa.
Hän ei tietänyt, että korkein onni on siinä, kun unohtaa itsensä ja
etsii vain muiden onnea. Senpätakia ei hän milloinkaan tuntenut
onnea, ei edes kaihoamiensa huvitusten pyörteissä, koska silloinkin
toisen kallisarvoinen puku, ihaeltu kauneus tai jokin muu herätti
hänessä kateutta ja katkeroitti hänen ilonsa. Senlisäksi pyrki Amy
aina näyttäytymään toiselta, kuin oli, mikä seikka ajan pitkään